George Armstrong Custer
| George Armstrong Custer | |
|---|---|
[[Tiedosto: |250px|]] |
|
| Henkilötiedot | |
| Muut nimet | Autie, [1] Kaneli, Kihara, [2] Pitkätukka |
| Syntynyt | Rumley, Ohio |
| Sotilashenkilö | |
| Palvelusvuodet | 1861–1876 (Yhdysvallat) |
| Taistelut ja sodat | Yhdysvaltain sisällisota, Gettysburgin taistelu, tasankojen intiaanisodat kuten Washitan verilöyly ja Little Bighornin taistelu |
| Sotilasarvo | Everstiluutnantti |
 Nimikirjoitus |
|
George Armstrong Custer (5. joulukuuta 1839 New Rumley, Ohio – 25. kesäkuuta 1876 Little Bighorn, Montana) oli yhdysvaltalainen ratsuväen komentaja, joka tunnetaan parhaiten kärsimästään murskatappiosta ja kuolemastaan Little Bighornin taistelussa. Custer oli sotilasarvoltaan väliaikainen prikaatikenraali. Hänen vakituinen sotilasarvonsa oli kuitenkin vain everstiluutnantti. Custeria kutsutaan kirjallisuudessa usein virheellisesti "kenraali Custeriksi".
Lapsuus
George Custer syntyi vanhempiensa ensimmäisenä yhteisenä lapsena. Hänen isänsä Emanuel Henry Custer oli seppä. Äidin nimi oli Maria Kirkpatrick Ward. Perheen lapsien määrä kasvoi myöhemmin kolmella pojalla ja yhdellä tytöllä. Heidän nimensä olivat syntymäjärjestyksessä Nevin, Thomas, Boston ja Margaret. Materiaalinen arvomaailma ei ollut päätavoitteena Custerin perheessä, vaan tärkeimpänä tekijänä oli kodin lämpö, jota pyrittiin pitämään yllä rakkauden ja sukulaissuhteiden avulla. Jo pienenä Georgea alettiin kutsua toisen etunimensä mukaan Armstrongiksi. Hän itse ei osannut lausua nimeään oikein, vaan siitä tuli "Autie", josta muodostui yleisesti käytetty lempinimi. [1]
Nuori Custer varttui lapsuutensa Monroessa Michiganissa. Hän kävi koulua Ohiossa, ja hänen kunnianhimoinen päämääränsä oli pienestä pitäen tulla sotilaaksi.[3]
Opiskelu
Koulunkäyntinsä lopetettuaan Custer aloitti vuonna 1857 sotilasuransa West Pointin sotilasakatemiassa. Hän solmi monia ystävyyssuhteita niin lännestä kuin etelästäkin tulleiden kadettien kanssa. Myöhemmin hän joutui taistelukentällä kohtaamaan erään huonetoverinsa, joka Yhdysvaltojen sisällissodassa edusti vihollisen joukkoja eli Etelävaltioita. [2]
West Pointissa Custer tunnettiin useilla lempinimillä, kuten "Cinnamonina" ja "Curlynä". Kumpikin nimi liittyi hänen kihariin hiuksiinsa, jotka tuoksuivat kaneliöljylle. Hän sai epäsopivasta käytöksestäänään useita muistutuksia. Vaikka nämä teot eivät olleet juuri suunsoittoa kummempia, oli niiden määrä epätavallisen suuri. Vakavimmista rikkeistä ei ole löytynyt merkintöjä. Custer käytti opiskeluaikoinaan jonkin verran alkoholia, mutta tutkimukset osoittavat, että suurin osa West Pointin kadeteista teki samoin.[2]
Vuonna 1861 Custer valmistui 34-henkisen vuosikurssinsa viimeisenä.[2]
Avioliitto
Custer avioitui 9. helmikuuta 1864 Elizabeth "Libbie" Baconin kanssa. He olivat tunteneet toisensa jo lapsuudessaan Monroessa. Libbie oli kuusi vuotta miestään nuorempi, ja häntä pidettiin sekä kauniina että älykkäänä [4] Pari oli kirjeenvaihdossa runsaan vuoden ajan ennen avioitumista. Custer itse myönsi, että Libbie omasi taidon hillitä hänen ajattelematonta ja röyhkeää tapaansa käyttäytyä, ja oli hänelle ihanteellinen puoliso.[5]
Avioliiton jälkeen pari vietti kuherruskuukautensa New Yorkissa. Tämän jälkeen he asettuivat asumaan Washingtoniin, jossa heistä tuli seurapiirien lemmikeitä. Kun Custer oli sotakentillä, Libbie piti yllä suhteita republikaanisen puolueen jäseniin. Hän hankki vaikutusvaltaa kongressin edustajiin, ja tällä saattoi myös olla ratkaiseva merkitys Custerin sotilaalliseen ylennykseen keväällä 1865.[5]
Sotilasura
Custer osallistui Yhdysvaltain sisällissotaan pohjoisvaltioiden joukoissa ratsuväen komentajana. Hänen sanotaan toimineen innokkaasti ja uskaliaasti, muttei erityisen älykkäästi. Hän hankki itselleen vapaaehtoisten kenraalimajurin paikallisarvon ja suunnitteli itselleen kiiltävän ja samettisen univormun.[6] Custer ratsuväkensä kera osallistui Gettysburgin taisteluun ja menetti 257 miestä, enemmän kuin yksikään muu unionin ratsuväkirykmentti taistelun aikana. Hänestä tuli kuitenkin kuuluisa, kun hän oli taistelun aikana johdattanut joukkonsa uskaliaaseen rynnäkköön, joka mursi konfederaation joukkojen selustan.[3]
Custeria pidettiin yleisesti raakana kiipijänä, joka vaati joukoiltaan mahdottomia ja jota suurin osa hänen omista miehistään vihasi.[7] Hän oli onnistunut luomaan ympärilleen sädekehän, koska hyvä onni oli sopivasti auttanut häntä taisteluissa. Sisällissodan jälkeen ei Custeria välttämättä olisi tarvittu ollenkaan, mutta muun tekemisen puutteessa hän jäi armeijaan odottamaan itselleen sopivaa työtä. Tällainen ilmaantuikin vuonna 1866, kun läntisten Territorioiden ylipäällikkönä toiminut kenraali Winfield Scott Hancock alkoi varustaa retkikuntaa, jonka tehtävänä oli valvoa intiaanien käytöstä ja rangaista niitä, jotka syyllistyisivät rikollisiin tekoihin valkoisia vastaan. Tämä oli valheellinen veruke retkikunnan kokoamiseen, sillä todellisuudessa Hancockin tarkoitus oli ajaa intiaanit pois mailtaan huolimatta niistä monista sopimuksista, joita oli allekirjoitettu takaamaan maat niiden alkuperäisille asukkaille. Custer oli kuin tehty retkikunnan johtajaksi.[7]
Vuonna 1866 Custer sai komentoonsa Yhdysvaltain seitsemännen ratsuväen, joka koostui lähes kokonaan eri miehistä kuin sisällissodan aikana. Mukana oli seikkailijoita, etsintäkuulutettuja rikollisia ja ammattitappajia. Vuonna 1868 seitsemäs ratsuväkirykmentti hyökkäsi rauhanomaisten cheyenne-intiaanien kimppuun Washitajoen luona ja surmasi 103 cheyennea, joista 53 oli naisia ja lapsia. Tämän vuoksi intiaanit antoivat Custerille pilkkanimen "Vaimontappaja". Intiaanit kutsuivat Custeria myös "Pitkätukaksi", koska hän antoi hiustensa kasvaa pitkiksi. Ulkoista olemusta korostava samettinen sisällissodan aikainen asepuku oli tasangoilla vaihtunut valkoiseksi pukinnahkaiseksi turkismetsästäjän hapsutakiksi. Tästä muodostui liehuvan tukan ohella Custerin tunnusmerkki, jota seuraavan vuosisadan elokuvantekijät hyödynsivät.[8]
Vuoteen 1873 asti Custer rykmentteineen kiersi ristiin rastiin intiaanialueita. Hänen tietään viitoittivat poltetut kylät ja niiden surmatut asukkaat.[7] Hän oli omaksunut legendaariseksi nousseen sanonnan "vain kuollut intiaani on hyvä intiaani". Mietelause oli alun perin kenraali Philip H. Sheridanin suusta lähtöisin.[9]
Vuonna 1874 kenraali Sheridan lähetti Custerin rykmentteineen tutkimusmatkalle sioux-intiaanien pyhille maille Black Hillsiin, jossa oli huhun mukaan tehty kultalöytö. Custer vahvisti asian, ja tietoa levitettiin tehokkaasti lehdistölle. Asia eteni aivan kuten Washingtonin päämajassa oli laskettukin. Kullanhimon sokaisemia onnenonkijoita ja seikkailijoita alkoi virrata Dakotan territorioon päämääränään Mustat vuoret. Pienelle alueelle kertyi lyhyessä ajassa 15 000 kullankaivajaa.[6] Custer joukkoineen oli valmiina avaamaan tulen, jos intiaanien ja kullankaivajien välille syntyisi erimielisyyksiä. Vaikka Custerin tehtävänä olikin "suojella" alueen intiaaniväestöä, niin sotilaat eivät kyenneet tai edes halunneet estää kullankaivajien toimia.[10]
Siouxien eri leirikuntien ja heimojen päälliköt yhdistivät voimansa. He toimivat juuri päinvastoin kuin mitä heiltä osattiin odottaa. He halusivat neuvotella sen sijaan että olisivat ryhtyneet sotimaan. Yhdysvaltojen presidentti Ulysses S. Grant joutui tukalaan asemaan yrittäessään tehdä valintaa intiaanien ja kullankaivajien välillä. Hän nimitti komission neuvottelemaan lakotain kanssa Mustien vuorten ostamisesta. Intiaanien johdossa toiminut Punainen Pilvi piti kiinni sopimuksesta, joka oli kirjoitettu 1860-luvun lopulla ja jossa maat oli luvattu lakotoille. Hän oli valmis myymään vuoret, mutta palkkioksi niistä hän vaati Yhdysvaltoja elättämään kansaansa seitsemän sukupolven ajan ja maksamaan lisäksi 600 miljoonaa dollaria. Grantin komissio ei suostunut vaatimuksiin.[11]
Little Big Horn
25. kesäkuuta 1876 Custer johdatti Yhdysvaltain seitsemännen ratsuväen Istuvan Härän ja Hullun Hevosen johtamia intiaaneja vastaan Little Bighorn -joen läheisyydessä Montanassa. Custerin seitsemäs rykmentti oli kolmiosaisen armeijan idästä tuleva etujoukko. Kenraali George Crook omine miehineen lähestyi etelästä ja eversti John Gibbonin johtamat joukot lännestä tarkoituksenaan piirittää vastarintaan nousseet lakotat, cheyennet ja arapahot, ja lähettää heidät takaisin reservaatteihinsa. [12]
Custer oli saanut selvän määräyksen odottaa muiden joukkojen saapumista sovitulla paikalla. Hän päätti kuitenkin olla noudattamatta ohjeita, kun tiedustelijat havaitsivat intiaanien leirin Little Bighorn -joen rannalla. Alkuperäisen suunnitelman mukaan paikalla olisi ollut 1450 jalkaväen ja ratsuväen sotilasta, mutta eteen avautunut mahdollisuus ottaa kunniakas voitto ilman apuvoimia houkutteli Custerin tekemään väärän ratkaisun. [13] Custer ei ilmeisesti käsittänyt vastassa olevan vihollisjoukon suuruutta ja määräsi joukkonsa piirittimään leirin, vaikka vastassa oli noin 1 800 soturia. [9] Päätöksensä tehtyään hän jakoi rykmenttinsä kolmeen erilliseen taisteluyksikköön.[14]
Operaatio ei mennyt niinkuin Custer oli suunnitellut. Hän odotti helppoa voittoa, mutta hän yliarvioi itsensä ja aliarvioi intiaanit, jotka monien kauppa- ja reservaattisuhteittensa avulla olivat hankkineet Yhdysvaltain armeijalta tuon ajan uusinta asetekniikkaa. Yllätetty Custer ja hänen hieman yli 200 miestään joutuivat pahaan alakynteen. He olivat vailla mahdollisuuksia, kun Hullun Hevosen joukot pakottivat heidät perääntymään kukkulalle, jossa heidät surmattiin tunnin sisällä.[15] "Custerin veripelto" löydettiin tiistaiaamuna 27. kesäkuuta. Eräs paikalle ensimmäisenä tulleista oli kapteeni Edward S. Godfrey, joka kuvaili näkyä kammottavaksi.[16]
Kuoleman jälkeinen myytti
George Armstrong Custerin ruumis haudattiin alun perin taistelukentälle, mutta 10. lokakuuta 1877 se siirrettiin West Pointin hautausmaalle. Nuoreksi leskeksi jäänyt vaimo Libbie tunnettiin väsymättömänä miehensä maineen puolustajana tämän kuoleman jälkeen. [5] Libbie oli osallistunut moniin miehensä sotaretkiin, ja kirjoitti useita kirjoja, joissa oli ylistäviä kuvauksia hänen aviomiehestään. Kirjallisten kuvausten lisäksi syntyi monia maalauksia, jotka vahvistivat traagista sankarikuvaa miehestä, joka taisteli katkeraan loppuun asti. Myytin syntymiseen vaikutti myös Buffalo Bill, joka ei vain tyytynyt ihailemaan Custeria, vaan omi itselleen tämän vaatetustyylin ja pitkät hiukset. Kiertävässä Villin lännen show'ssaan hän esitti vuosikausien ajan suosittua kohtausta, joka kuvasi Custerin viimeistä taistelua.[17]
Custerin kaksi puolta
Ulkoiselta olemukseltaan Custer oli ihanteellinen ratsuväen johtaja: 180 senttimetriä pitkä, jäntevä, notkea ja hoikkarakenteinen. Hänen fyysinen kuntonsa oli hyvä, eikä hän polttanut eikä juonut alkoholia West Pointin aikojensa jälkeen. Custerin luonteesta on lukuisia kuvauksia, joita on annettu hänen opiskelu- ja sotilasuransa aikana. Hän oli sotilaallisesti lahjakas, rohkea, urhoollinen ja sotavalmiudeltaan erinomainen. Ystävänä häntä pidettiin anteliaana. Lisäksi hän oli hyvin eläinrakas ja antoi kodin kymmenille kulkukoirille, joita hänen miehensä toivat milloin mistäkin. [18] Taistelukenttien ulkopuolella Custer pysytteli poissa muiden upseerien yhteisistä riennoista. Hän viihtyi hyvin kotonaan, jossa luki tai keskittyi kirjoittamaan muistelmiaan. Metsästys oli ainoa kodin ulkopuolella tapahtuva harrastus. [19]
Sotakentällä Custer muuttui. Hänestä tuli ylimielinen ja pöyhkeilevä narsisti, joka ei piitannut muiden mielipiteistä. Hän oli holtiton, levoton ja äkkipikainen. Myös hänen urheudellaan oli pimeä puolensa, sillä hän halveksi itseään heikompia ja arempia. Custer testasi miehiään laittamalla nämä taistelun pahimpaan paikkaan, ja seuraamalla itse tilannetta taustalla erottaakseen joukosta pelkurit.[3]
Huonot puolet peittyivät kuitenkin ihannoinnin ja sankaripalvonnan alle. Lehdistö paisutteli Custerin hyviä ominaisuuksia ja sankaritekoja. Eräs Smithsonian-instituutin tutkijoista on arvellut, että mitä ilmeisemmin Custeriin ja hänen kuolemaansa liittyviä vähemman mairittelevia asioita jätettiin kertomatta myös siksi, että haluttiin säästää hänen vaimoaan liiallisilta järkytyksiltä.[20] 1900-luvun jälkimmäisella puoliskolla Custerin imago kansan keskuudessa alkoi muuttua. Traaginen sankari sai julman teurastajan piirteet.[21]
Taistelussa mukana olleiden lakotain ja cheyennien antamat tiedot ovat ristiriitaisia. Istuva Härkä kertoi Kanadassa vuonna 1877 antamassaan haastattelussa, että Custer oli taistellut urheasti, ja hän säästyi skalpeeraukselta, koska intiaanit tunsivat niin suurta kunnioitusta häntä kohtaan. Myöhemmin monet lakotat ja cheyennet kyseenalaistivät Istuvan Härän lausunnon. Soturien mukaan ratsuväki oli ollut uupunut pitkästä matkasta ja romahtanut heti taistelun alettua. Eräs olettamus on, että Custer teki itsemurhan välttyäkseen silpomiselta, ja säilytti ohentuneet hiuksensa, koska kukaan ei halunnut pelkurin päänahkaa. Lausuntojen mukaan yksikään sotureista ei ollut tunnistanut pitkät hiuksensa ennen sotaa lyhentynyttä Custeria.[17]
Custerin avioliitto oli lapseton, mutta cheyennien suullinen perimätieto kertoo, että hänelle syntyi avioliiton ulkopuolinen poika syksyllä 1869. Tytön äiti oli nuori cheyenne-tyttö nimeltään Mo-nah-se-tah, joka oli otettu vangiksi vuotta aiemmin Washitan verilöylyssä.[22] [23] Tyttö toimi Custerin tulkkina, ja everstiluutnantin on tiedetty ylistäneen nuoren tulkkinsa kauneutta. [24]
Custer fiktiossa
Ohjaaja Raoul Walsh teki vuonna 1941 Custerista elokuvan He kuolivat saappaat jalassa (They Died with Their Boots On). Custerina esiintyi Errol Flynn ja Elizabeth Baconia esitti Olivia de Havilland. Elokuvassa ei ole oikeastaan mitään muuta totta kuin nimet, perhesuhteet ja osa historiallisesta kaavasta. Tarina on pitkälti romantisoitu ja totuuden sivuuttava.[25]
Elokuvassa soiva 7. ratsuväkirykmentin marssi Garryowen (myös: Garyowen, Garry Owen, Garry Owens tai Gerryowen) oli Custerin lempisävelmä, josta hän teki rykmentin virallisen tunnuksen 1867. Alun perin sävelmä on irlantilainen juomalaulu, josta ensimmäiset merkinnät ovat 1700-luvulta. Custerkin mieltyi melodiaan kuullessaan irlantilaissyntyisten ratsusotilaiden soittavan sitä leirissä. [26] Mainittakoon, että 7. ratsuväkirykmentti ei ottanut sapeleita mukaan viimeiseen taisteluunsa eikä itse Custer kuollut viimeisenä kuten elokuvassa. Toinen merkittävä - ehkä vähemmälle huomiolle jäänyt elokuva on Aamutähden poika joka kuvaa ehkä kaikkein tarkimmin sen mitä joukko-osastolle tapahtui. Myös Arthur Pennin ohjaama elokuva Pieni suuri mies näytti Custerin viimeisen taistelun.[27] [28] Tässä elokuvassa Custer esittäytyi Richard Mulliganin tulkitsemana hourailevana maanikkona.[29]
Lähteet
- Frost, Lawrence A. The Custer album: a pictorial biography of General George A. Custer, Oklahoma University Press, 1990 ISBN 9780806122823
- Hatch, Tom The Custer companion: a comprehensive guide to the life of George Armstrong, Stackpole Books, 2002 ISBN 9780811704779
- Henriksson, Markku Alkuperäiset amerikkalaiset Gummerus, 1986, ISBN 951-662-385-9
- Hoffling, Charles K. Custer and the Little Big Horn: A Psychobiographical Inquiry, Wayne State University Press, 1986. ISBN 9780814318140
- Luhrmann, Sonja Little Big Horn, Kajo´-lehti, Hämeen kirjapaino 1/2009
- Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002. ISBN 1-84065-540-2
- Teilas, Jari Kirjoitettuna tuuleen: Little Big Horn 1876, Pilot kustannus, 2009 ISBN 978-952-464-816-5
- Waldman, Carl Atlas of The North American Indian, Facts On File Publications, 1985, ISBN 0-87196-850-9
- Wert, Jeffry D. Custer: The Controversial Life of George Armstrong Custer. Simon & Schuster. 2002. ISBN 0-684-81043-3.
- Villi länsi oli mainettaan pahempi, osa 6: Kenraali Custer, intiaanien "vapauttaja"; artikkelisarja APU-lehdessä vuonna 1963
Viitteet
- ↑ a b Hatch s.1.
- ↑ a b c d Academy Years at West Point Angelfire.com. Viitattu 4.12.2010.. (englanniksi)
- ↑ a b c d Union Cavalry Corps, 3rd Division Resemabra.com. Viitattu 6.12.2010.. (englanniksi)
- ↑ Vert s. 62.
- ↑ a b c This Day in History: George Custer is Married History.com. Viitattu 5.12.2010.. (englanniksi)
- ↑ a b Sunday Book Review: The Last Stand New York Times.com. Viitattu 5.12.2010.. (englanniksi)
- ↑ a b c Apu-lehti vuosi 1963. Viittausvirhe: Virheellinen
<ref>-elementti; nimi ”Apu” on määritetty usean kerran eri sisällöillä - ↑ Frost s. 179.
- ↑ a b Waldman s. 157.
- ↑ Henriksson s. 123.
- ↑ Henriksson s. 124.
- ↑ Luhrmann 61-62.
- ↑ Custer, George Armstrong (1839-1876) Encyclopedia.farlex.com. Viitattu 9.12.2010.. (englanniksi)
- ↑ Teilas s. 74.
- ↑ Luhrmann s.62.
- ↑ Taylor s. 96.
- ↑ a b Luhrmann s. 64. Viittausvirhe: Virheellinen
<ref>-elementti; nimi ”Luhrmann 64” on määritetty usean kerran eri sisällöillä - ↑ Teilas s. 230.
- ↑ Teilas s. 228.
- ↑ Henriksson s. 129.
- ↑ Luhrmann s. 64.
- ↑ Hoffling s. 2.
- ↑ Teilas s. 229.
- ↑ Hatch s. 92.
- ↑ They Died with Their Boots On Guardian.co.ok. Viitattu 5.12.2010.. (englanniksi)
- ↑ Legend of The "Garryowen" Us.7th cavalry.com. Viitattu 5.12.2010.. (englanniksi)
- ↑ Son of the Morning Star destgulch.co. Viitattu 5.12.2010.. (englanniksi)
- ↑ Little Big Man - Pieni suuri mies Dvdplaza.fi. Viitattu 5.12.2010..
- ↑ Teilas s. 358.
Aiheesta muualla
- Tieteen Kuvalehti numero 4 vuodelta 1995 s. 52–57.
- Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta George Armstrong Custer Wikimedia Commonsissa
