Suomen rannikkotykistö
Suomen rannikkotykistö on osa merivoimia. Se huolehtii jatkuvasta tutka-, tähystys- ja vesikuunteluvalvonnasta yhdessä merivartioston kanssa. Rannikkolinnakkeet on varustettu 130 millimetrin ja sadan millimetrin tornikanuunoilla, joiden kantama on parhaimmillaan nykyisillä ammuksilla ja kranaateilla noin 30 kilometriä sekä tulevilla ammuksilla jopa 40 kilometriä. Kiinteän kaluston lisäksi on liikkuvaa tykistöä sekä meritorjuntaohjusjärjestelmiä, joiden kantama on yli 70 kilometriä. Ampuma-arvojen laskenta ja viestiliikenne on tietokoneistettu.
Suomessa kiinteän rannikkotykistön alasajo on jo aloitettu, ja viimeiset kiinteät 130 TK -tornikanuunat oli vuonna 2017 tarkoitus poistaa käytöstä 2020-luvulla.[1] Liikkuva tykistö ja kehittyneet ohjusjärjestelmät tulevat korvaamaan kiinteän tykistön.
Lakkautettuja rannikkotykistön joukkoja on muun muassa Hangon Rannikkopatteristo (HanRPsto) Hangossa. Ainoa moottoroituun rannikkotykistöön kuulunut joukko-osasto on ollut Vaasan Rannikkopatteristo (VaaRPsto) Vaasassa vuodet 1952–1998.
Suomessa käytössä olevaan ohjuskalustoon kuuluvat RBS15 (MtO85)- ja Spike-ER (Rannikko-ohjus 06) -ohjukset.
Oma laskinjärjestelmä ja eräänlainen ammunnanhallintajärjestelmäkokonaisuus kehitettiin 80-luvulla (RAVAL – Rannikkotykistön ammunnan ja valvonnan laskin). Vastaavasti RADAL oli Rannikkotykistön digitaalinen ammunnan laskin.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen rannikkotykistö muodostui, kun yleisesikunnasta erotettiin meripuolustusosasto ja se laajennettiin puolustushaaraksi omalla esikunnallaan. Meripuolustusosastosta muodostui näin Suomen laivaston esikunta, mikä sai vastuulleen niin Suomen laivaston alukset kuin rannikkopuolustuksen rannikkotykistön rannikkotykistöpataljoonatkin. Ensimmäiseksi puolustushaaran komentajaksi tuli kontra-amiraali Johannes Indrenius. Linnoitustykistöpataljoonista muodostettiin Rannikkotykistörykmentti, minkä komentajaksi määrättiin eversti Wilho Petter Nenonen. Nenonen siirtyi 1. elokuuta 1918 muihin tehtäviin ja komentajksi nimitettiin kenraalimajuri Kaarlo Richard Kivekäs. Rannikkotykistörykmentin tehtäviin liitettiin sisävesiltä myös Laatokan puolustus.
Nenonen palasi 4. helmikuuta 1919 rannikkotykistörykmentin komentajaksi. Hänen aikanaan rannikkotykistörykmentin rannikkötykistöpataljoonat täydennettiin itsenäisiksi Rannikkotykistörykmentti 1:ksi, Rannikkotykistörykmentti 2:ksi ja Rannikkotykistörykmentti 3:ksi 19. huhtikuuta 1919.[2]
Myöhemmin rannikkotykistön esikunta lakkautettiin ja muodostettiin rannikkopuolustuksen esikunta, mihin sisältyi sekä laivasto että rannikkopuolustuksen kenttätykistö. Näin muodostuivat laivastosta ja rannikkotykistöstä Suomen merivoimat. Komentajaksi tuli Oscar Enckell.
Puolustushaara Suomen merivoimat jaettiin 1923 kolmeen osaan: laivastoon, rannikkotykistöön ja sotasatamaan. Rannikkotykistöosan päälliköksi määrättiin Nenonen, mutta tämä luopui lyhyen ajan jälkeen tehtävästään ja seuraajaksi nimitettiin Arno Almqvist syyskuussa 1923. Tämä joutui luopumaan tehtävistään siksi, että oli palvellut Venäjän keisarikunnan armeijassa eikä hyväksynyt jääkäriupseereiden autosuomalaisuutta, mikä kohdistui Mannerheimin tapaan Venäjällä ennen itsenäisyyttä palvelleita kohtaan. Hänen seuraajakseen tuli marraskuussa jääkärikenraalimajuri Väinö Valve.
Laivaston ja rannikkopuolustuksen esikunnat yhdistettiin jälleen vuonna 1927. Meripuolustukseen kuuluivat Meripuolustuksen esikunta ja Rannikkotykistö. Rannikkotykistön osaan kuuluivat Rannikkotykistörykmentti 1, Rannikkotykistörykmentti 2, Rannikkotykistörykmentti 3, Erillinen Rannikkotykistöpatteristo Hangossa, 1. Kiinteä Ilmatorjuntapatteristo Suomenlinnassa, 2. Kiinteä Ilmatorjuntapatteristo Viipurissa, Rannikkolaivasto ja Meripuolustuksen Kapitulanttikoulu.
Ennen talvisotaa edeltäneitä ylimääräisiä harjoituksia 10. syyskuuta 1939 rannikkotykistön joukko-osastot nimettiin uudelleen: Rannikkotykistörykmentti 3:sta tuli Laatokan Meripuolustus. Muista joukko-osastoista tuli Viipurin lohko, Kotkan, Pellingin, Helsingin, Hangon, Turun, Ahvenanmaan, Satakunnan, Vaasan ja Oulun lohkot.[3]
Välirauhan aikana 1940 nimettiin lohkot jälleen rykmenteiksi. Näin muodostuivat Kotkan Rannikkötykistörykmentti, Pellingin Rannikkotykistörykmentti, Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentti, Raaseporin Rannikkotykistörykmentti ja Turun Rannikkotykistörykmentti sekä Vaasan Rannikkolinnakkeisto.
Jatkosodan liikekannallepanossa 1941 rykmentit laajennettiin prikaateiksi, joilla oli rannikkojoukkoina jalkaväkeä. Näin muodostuivat 1. Rannikkoprikaati Helsinkiin, 2. Rannikkoprikaati Kotkaan, 3. Rannikkoprikaati Pellinkiin, 4. Rannikkoprikaati Hankoon, minkä esikunta siirrettiin myöhemmin Petroskoihin (Petrozavodskiin, Äänislinnaan). Laatokan Puolustus perustettiin 15. elokuuta 1941, mihin kuuluivat 11. Rannikkoprikaati ja 12. Rannikkoprikaati.
Vuonna 1942 suoritettiin uudelleenjärjestely, jolloin muodostuivat:
- Uudenmaan Rannikkoprikaati Suomenlinnaan
- Itä-Suomen Rannikkoprikaati Haminaan
- Saaristomeren Rannikkoprikaati Turkuun
- Äänisen Rannikkoprikaati Äänislinnaan
- Laatokan Rannikkoprikaati Huuhanmäelle
- Pohjanlahden Rannikkovartiosto Vaasaan[3]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- http://www.mil.fi/maavoimat/kalustoesittely/00138.dsp (Arkistoitu – Internet Archive)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Siljamäki, Heikki: Tampellan 130 mm tornikanuuna – lajinsa viimeinen jatkaa vielä ensi vuosikymmenelle tekniikkatalous.fi. 16.4.2017. Talentum Oyj. Viitattu 15.4.2020.
- ↑ Kansa taisteli, 1977, nro 3. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b Kansa taisteli, 1977, nro 4. Artikkelin verkkoversio.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Enqvist, Ove; Tiilikainen, Heikki: Linnakesaaret: rannikkolinnakkeiden elämää sodassa ja rauhassa. Tammi, 2014. ISBN 978-951-31-8005-8