Statuomania
Statuomania on innostusta pystyttää julkisia patsaita ja veistoksia. Se yhdistetään varsinkin länsimaiden kansallisiin hankkeisiin liittyvään aktiiviseen monumenttitoimintaan.[1] Patsasvillitys voi sisältää erilaisia suurmiespatsaita, sankaripatsaita, muistomerkkejä tai monumentteja ja niihin liittyviä erilaisia muistotilaisuuksia.
Statuomania oli osa kansallisvaltioille kehitettyjä tunnusmerkkejä ja perinteitä, kuten kansallisjuhlia, sodissa kaatuneiden seremonioita, lippuja, kansallislauluja, urheilukilpailuja ja vastaavia.[2]
Myös Suomessa luotiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa omaa suurmieskaanonia. Innokkuus monumenttien pystyttämiseen ei kuitenkaan lakannut tämän ajankohdan jälkeen, vaan henkilöitä on muistettu myöhemminkin patsashankkeilla.[1]
Kansallisvaltion innovaatiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Statuomania liittyy kansallisvaltioiden ja nationalismin syntyyn sekä kehitykseen 1800-luvulta alkaen. Kirjassaan The Invention of Tradition (Perinteen keksiminen, 1983, ei suom.) Eric Hobsbawm[3] kohdistaa huomionsa erityisesti vuosien 1870–1914 väliseen ajanjaksoon. Hänen mukaansa ajankohdan perinteiden keksimisessä kolme uudistusta olivat keskeisiä: perusopetuksen järjestäminen, julkisten seremonioiden organisoiminen ja julkisten monumenttien massatuottaminen. Näistä viimeistä on lähestytty juuri statuomanian käsitteen avulla. Kouluopetus, julkiset juhlamenot ja muistomerkkien pystyttämiset edistivät tehokkaasti yhteisöllisyyttä ja ryhmäidentiteettiä sekä tuottivat ja siirsivät perinteitä.[1]
Patsaiden määrän lisäännyttyä kaupungeissa niistä alettiin kiistellä varsinkin ensimmäistä maailmansotaa edeltävinä vuosikymmeninä vuoteen 1914 asti. Patsaiden määrää ja laatua alettiin arvostella ”statuofobien” alkaessa vastustamaan patsasvillitystä. Esimerkiksi Pariisissa arveltiin olevan pelkästään vuonna 1913 30 valmistumassa olevaa julkista patsasta, jotka odottivat jalustaa ja sijoitustaan.[4]
Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taidehistorioitsija, valtioneuvos ja professori Eliel Aspelin vaikutti erityisesti Suomalaisen puolueen oppi-isäksi tehdyn Snellmanin kuvien tuotantoon ja vastaanottoon. Hän seurasi, arvioi, keräsi ja pani alulle Snellman-kuvia, joiden tekemiseen Aspelin kannusti Johannes Takasta ja Emil Wikströmiä. Aspelin matkusteli Saksassa kiinnittäen huomiota nousevaan statuomaniaan. Hänelle myönnettiin 1910-luvulla ansioistaan Kuvanveistäjäliiton kunniajäsenyys.[5]
Ensimmäinen suurmiespatsas Suomessa oli C.E. Sjöstrandin tekemä Porthanin patsas Turussa (1864) ja sitä seurasivat muun muassa Franzénin patsas Oulussa (1881), Johan Ludvig Runebergin muistomerkki (1885) Helsingissä ja Pietari Brahen patsaat (1888) Turussa ja Raahessa.
Patsastuotannon keskus ei sen alkuvaiheessa ollut yksiselitteisesti Turku tai Helsinki.[6] Kansallisen innostuksen yleistyessä kaupungit halusivat nostaa profiiliaan julkisilla veistoksilla kilpailemalla siitä, kuka sai omia itselleen kunkin suurmiehen. Kuvanveistäjiä työllisti sisällissodan jälkeen lisääntynyt sankari- ja vapaussotapatsaiden kysyntä, joka kasvoi niin suureksi, että kuvanveistäjät pystyivät sitä hädin tuskin tyydyttämään. Myös toisen maailmansodan jälkeen 1940- ja 1950-luvuilla sotamuistomerkkien ja sankaripatsaiden kysyntä kasvoi.[7][vanhentunut linkki]
1960-luvulta lähtien alkoivat yleistyä abstraktit muodot muistomerkeissä. Viime aikoina perinteisistä patsaista on siirrytty julkisen tilan ja ympäristön taiteeseen.[7][vanhentunut linkki]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kulttuurikaanon
- Monumentaalinen propaganda
- J. V. Snellmanin patsaat ja muistomerkit
- Luettelo J. L. Runebergin patsaista ja muistomerkeistä
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Lähdesmäki, Tuuli: Kuohahdus Suomen kansan sydämestä. Henkilömonumentti diskursiivisena ilmiönä 1900-luvun lopun Suomessa, s. 402. Väitöskirja: Jyväskylän yliopisto. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 94. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2007. ISBN 978-951-39-2999-2. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 27.6.2011).
- ↑ Smith, Anthony D.: Nationalism, theory, ideology, history, s. 80-81. . Google Books (viitattu 27.6.2011). (englanniksi)
- ↑ Eric Hobsbawm ja Terence Ranger: The Invention of Tradition. Cambridge University Press, 1983. ISBN 0-521-43773-3. Google Books (viitattu 6.12.2011). (englanniksi)
- ↑ Michalski, Sergiusz: Public monuments: art in political bondage, 1870-1997, s. 44. . Google Books (viitattu 27.6.2011). (englanniksi)
- ↑ Tossavainen, Mari: ”Mainioimpien miestemme” muisto: J. V. Snellmanin pääkaupungin muistomerkki (pdf) 3.5.2006. Helsingin kaupungin tietokeskus. Viitattu 27.6.2011.
- ↑ Lindgren, Liisa: Monumentum, muistomerkkien aatteita ja aikaa, s. 26. SKS, 2000.
- ↑ a b Matti Karttunen: Statuomaniasta statuofobiaan. Julkisen taiteen merkityksen muutoksista. (puhe ympäristötaidenäyttelyn avajaistapahtumassa) Mikkelipuisto, juttuarkisto. 12.6.2009. Mikkelipuisto. Viitattu 27.6.2011.