Siniyökönlehti
| Siniyökönlehti | |
|---|---|
 Siniyökönlehti kuvattuna Kilpisjärvellä |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Lamiales |
| Heimo: | Vesihernekasvit Lentibulariaceae |
| Suku: | Yökönlehdet Pinguicula |
| Laji: | vulgaris |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Pinguicula vulgaris |
|
| Katso myös | |
Siniyökönlehti (Pinguicula vulgaris) on kosteilla paikoilla viihtyvä sinikukkainen yökönlehtilaji. Laji on lihansyöjäkasvi. Sen lehdet ovat tyviruusukkeena maan rajassa, ja ruusukkeen keskeltä kasvaa korkeintaan 20 senttimetriä pitkä kukkavana, jonka kärjessä on yksi kukka. Siniyökönlehteä kasvaa laajalla alueella pohjoisella pallonpuolikolla, ja se suosii erityisesti kosteita kasvupaikkoja, kuten lettoja ja kosteita niittyjä. Se kasvaa usein niukkaravinteisilla paikoilla, joten se hankkii lisäravinteita hyönteisistä.
Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
_-_Keila.jpg)
_-_Keila.jpg)
Monivuotisen siniyökönlehden lehdet ovat tyviruusukkeena maan rajassa. Ruusukkeessa on 5–10 lyhytruotista lehteä. Vihreä lehtilapa on tavallisesti 2–5 cm pitkä, ehytlaitainen, soikeahko ja laidoiltaan ylöspäin kiertyvä. Lehtien yläpinta on tahmea. Lehtiruusukkeen keskeltä nousee 1–6 kukkavanaa, jotka tavallisesti ovat korkeintaan 20 cm pitkiä. Vanat ovat etenkin yläosistaan nystykarvaisia, ja niiden kärjessä on yksi kukka. Kukan verhiö on kaksihuulinen: ylähuuli on kolmiliuskainen ja alahuuli kaksiliuskainen. Teriö on 15–25 mm pitkä ja väriltään punasininen lukuun ottamatta nielua, joka on valkoinen. Myös teriö on kaksihuulinen: ylähuuli on kaksiliuskainen ja alahuuli kolmiliuskainen. Nielu on avoin. Teriön kannus on pitkä, suora, hoikka ja suippo. Suomessa siniyökönlehti kukkii kesä-heinäkuussa. Kota on monisiemeninen. Kasvin juuret ovat ohuita.[2]
Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Siniyökönlehti on levinnyt laajalle alueelle pohjoisella pallonpuoliskolla. Euroopassa sitä tavataan Britteinsaarilta, Pohjois-Ranskasta, Alppien alueelta ja Unkarista pohjoiseen aina Fennoskandian pohjoisosiin ja Pohjois-Venäjälle saakka. Satunnaisemmin lajia kasvaa myös Pyreneilla ja Romaniassa. Aasiassa lajia tavataan Turkissa, Länsi-Kaukausuksella, Keski-Siperiassa sekä Venäjän Tyynenmeren rannikolla ja Pohjois- ja Keski-Japanissa. Levinneisyysalue jatkuu Pohjois-Amerikkaan ja kattaa suurimman osan Alaskaa sekä Kanadan pohjoisosat.[3]
Suomessa siniyökönlehti kuuluu alkuperäislajistoon.[2] Laji on yleinen maan pohjoisosissa Oulun korkeudelta pohjoiseen. Runsaimmillaan se on pohjoisimmassa Lapissa. Etelämpänä siniyökönlehteä kasvaa yleisenä myös Kainuussa ja paikoin Pohjois-Karjalassa. Laji harvinaistuu etelään ja länteen päin mennessä. Itä-Suomessa lajia voi tavata harvinaisena, mutta Länsi- ja Lounais-Suomesta laji puuttuu tai on kuollut sukupuuttoon.[2][4] Poikkeuksena on Ahvenanmaa, jossa laji on vielä paikoitellen yleinen, joskin harvinaistunut monin paikoin elinympäristöjen tuhoutumisen takia.[5]
Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Siniyökönlehti on kosteiden kasvupaikkojen laji. Sitä kasvaa muun muassa letoilla, kosteilla niityillä, lähteiköissä, rantatörmissä ja -soraikoilla sekä kosteilla kallionseinämillä.[2]
Siniyökönlehti kasvaa niukkaravinteisilla paikoilla, jossa on puutetta typpi- ja fosfaattiravinteista. Lisäravinteita kasvi saa saalistamalla hyönteisiä. Kiiltävät mutta tahmeat lehdet houkuttelevat pieniä hyönteisiä, jotka jäävät niihin kiinni. Kun hyönteinen on kuollut, lehden pinnalla olevat entsyymit sulattavat sen vähitellen kasvin ravinnoksi.[5][6]
Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruotsissa yökönlehtiä on käytetty viilin tapaisen maitotuotteen valmistukseen. Tuoreita lehtiä laitettiin siivilän pohjalle ja päälle kaadettiin maitoa. Siivilöidyn maidon annettiin seistä muutaman päivän, kunnes se oli jähmettynyt viiliksi.[5][6] Valmistustavan kirjoitti ylös jo Carl von Linné teoksessaan Flora Lapponica (1737).[7]
Siniyökönlehden tuoreita ja kuivattuja lehtiä on käytetty aikoinaan myös hinkuyskän lääkkeenä.[8]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Blommor i Sverige. Våra vanligaste vilda arter indelade efter färg. Toim. Janzon Lars-Åke & Mossber, Bo. Italgraf Media, 2012.
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet. Toim. Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina. Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, Helsinki 1982.
- Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Hæggström, Carl, Esbo 2010.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Rumsey, F. & van den Broek, M.: Pinguicula vulgaris IUCN Red List of Threatened Species. Version 2019.2. 2018. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 29.7.2019. (englanniksi)
- ↑ a b c d Retkeilykasvio 1998, s. 396.
- ↑ Den virtuella floran: Tätört linnaeus.nrm.se. 07.08.2008. Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 13.10.2013. (ruotsiksi)
- ↑ Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M.: Kasviatlas 2011 – Siniyökönlehti, levenneisyys ja yleisyys luomus.fi. 2012. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo. Viitattu 15.4.2013.
- ↑ a b c Ålands flora 2010, s. 254.
- ↑ a b Blommor i Sverige 2012, s. 345.
- ↑ Den virtuella floran: Tätörter linnaeus.nrm.se. 17.9.1999. Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 15.4.2013. (ruotsiksi)
- ↑ Suomen terveyskasvit 1982, s. 247.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- LuontoPortti: Siniyökönlehti (Pinguicula vulgaris)
- ITIS: Pinguicula vulgaris (englanniksi)
- United States Department of Agriculture (USDA): Pinguicula vulgaris (englanniksi)
|