Sanfilippon oireyhtymä
Sanfilippon oireyhtymä on lysosomaalinen kertymäsairaus, jota kutsutaan myös tyypin III mukopolysakkaridoosiksi. Se aiheuttaa vaikean, etenevän oirekuvan ja lyhentää elinajanodotetta. Sanfilippon oireyhtymä on jaoteltu alatyyppeihin A-D sen mukaan, mistä mutaatiosta ja minkä entsyymin puutoksesta sairaus aiheutuu.[1] Entsyymipuutos aiheuttaa Sanfilippon oireyhtymässä aineenvaihduntatuotteiden vahingollista kertymistä solujen lysosomeihin. Tästä johtuvat oireet koskevat varsinkin aivoja ja selkäydintä.[2]
Alatyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- A (entsyymipuutos: heparaanisulfataasi, geenivirheen sijainti: kromosomi 17)
- B (entsyymipuutos: alfa-N-asetyyliglukosaminidaasi, geenivirheen sijainti: kromosomi 17)
- C (entsyymipuutos: HGSNAT, geenivirheen sijainti: kromosomi 8)
- D (entsyymipuutos: N-asetyyliglukosamiini-6-sulfataasi, geenivirheen sijainti: kromosomi 12)
Oireet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oireet ovat kaikissa Sanfilippon oireyhtymän alatyypeissä varsin samankaltaisia[1], vaikkakin oireiden laadussa ja vaikeusasteessa on havaittu eroja. Tarkka oirekuva kuitenkin vaihtelee myös yksilöllisesti saman alatyypin sisällä.[2]
Useimmat Sanfilippon oireyhtymää sairastavat ovat aluksi terveen oloisia. Yleensä varhaisimmat oireet, kuten kehityksen hidastuminen, ilmenevät 2–6-vuotiailla. Joissain tapauksissa oireilu kuitenkin alkaa vasta kouluiässä. Tyypillisiä oireita ovat käytöshäiriöt (kuten aggressiivisuus) ja etenevä kognitiivinen sekä motorinen heikkeneminen. Nivelten liikkuvuus on rajoittunut ja usein kehittyy spastinen diplegia. Lopulta liikuntakyky häviää. Muina tyypillisinä piirteinä on pidetty hyperkinesiaa, univaikeuksia, makrokefaliaa ja joitain kasvonpiirteiden poikkeavuuksia. Usein neurologiset oireet ilmenevät kymmenen ikävuoden paikkeilla. Tällöin opitut motoriset taidot ja kommunikointikyky alkavat taantua. Epilepsia voi puhjeta samoihin aikoihin.[1] Sanfilippon oireyhtymässä esiintyviä kasvonpiirteitä on kuvattu karkeahkoiksi. Sen yhteydessä on raportoitu kehitysvammaisuuden lisäksi autismin kirjon häiriölle tyypillisiä piirteitä.[2] Muiden oireiden joukossa ovat olleet kuurous, sarveiskalvon samentuma, sokeus, dementia, artriitti, hepatosplenomegalia, toistuvat hengitystieinfektiot, liikakarvoitus, lievät selkärankamuutokset, makroglossia, napatyrä ja krooninen ripuli.[1][2]
Sanfilippon oireyhtymän alatyypeistä A on vaikein. Se yleensä puhkeaa muita tautimuotoja aikaisemmin ja etenee niitä nopeammin.[2] Tyypin A Sanfilippon oireyhtymään liittyvä älyllisten toimintojen heikkeneminen on vakavaa ja nopeaa.[1]
Periytyvyys, diagnoosi ja yleisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sanfilippon oireyhtymän periytymistapa on autosomaalinen ja peittyvä. Diagnoosin jäljille voidaan päästä virtsan kohonneen heparaanisulfaattipitoisuuden pohjalta. Entsyymiaktiivisuutta voidaan tarkastella esimerkiksi valkosoluista ja fibroblasteista. Erotusdiagnostisesti huomionarvoinen tila on multippeli sulfataasin puutos.[1]
Sanfilippon oireyhtymä on erittäin harvinainen. Sen esiintyvyydeksi on arvioitu 1–9 / 1 000 000. Alidiagnosointia voi kuitenkin esiintyä selkeiden somaattisten oireiden puuttuessa. Tavallista enemmän Sanfilippon oireyhtymää on todettu Alankomaissa (esiintyvyys 1/53 000) ja Australiassa (1/67 000). Taudin eri alatyyppien esiintyvyys vaihtelee maittain. Tyyppi A on ollut yleisempi Isossa-Britanniassa, Alankomaissa ja Australiassa. Tyyppi B on kuitenkin ollut tavallisempi Kreikassa ja Portugalissa. Tyyppien C ja D aiheuttamat Sanfilippon oireyhtymät ovat olleet paljon näitä harvinaisempia.[1]
Hoito, ennuste ja historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sanfilippon oireyhtymästä kärsiviä pyritään hoitamaan oireenmukaisesti. Elinajanodote vaihtelee yksilöllisesti ja alatyypeittäin. Tyypin A Sanfilippon oireyhtymä johtaa kuolemaan usein 10–20-vuotiaana. Tyyppien B ja D Sanfilippon oireyhtymiin liittyy pidempi elinajanodote; korkeimmillaan potilaat ovat voineet elää 30–40-vuotiaiksi.[1]
Sylvester Sanfilippo, jonka mukaan oireyhtymä on nimetty, kuvasi sen vuonna 1963.[1]