Rynnäkkökivääri

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Rynnäkkökivääri on keskitehoista patruunaa käyttävä, usein lyhyehkö kivääri, jolla voi ampua sekä itselataavaa kertatulta että sarjatulta purskeena tai jatkuvana tulena. Rynnäkkökivääri on suunniteltu sotilaan henkilökohtaiseksi aseeksi ja nykyisin kaikki armeijat käyttävät jonkin tyyppistä rynnäkkökivääriä jalkaväen perusaseena. Historiallisesti rynnäkkökiväärin oli tarkoitus korvata sekä jalkaväen kiväärit ja konepistoolit että tukiaseina käytettävät pikakiväärit.[1]

Suomen puolustusvoimissa käytössä olevat rynnäkkökiväärit ovat kaikki AK-47:n pohjalta suunniteltuja, esimerkiksi Rk 62, eli ”Rynnäkkökivääri 62”, ja RK 95 TP. [2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sturmgewehr 44 rynnäkkökivääri.
AK-47 rynnäkkökivääri pistimen kanssa.

Ensimmäinen rynnäkkökivääriä muistuttava ase oli venäläinen Vladimir Fjodorovin suunnittelema Avtomat Fjodorova.[3] Se käytti japanilaista 6,5 × 50 millimetrin kivääripatruunaa ja sillä pystyi ampumaan myös sarjatulta. Asetta valmistettiin 3200 kpl ja sitä käytettiin vähäisesti ensimmäisessä maailmansodassa. Näiden varhaisten kokeilujen jälkeen rynnäkkökiväärin kehittäminen jäi joksikin aikaa ja kevyen sarjatuliaseen tehtävä jäi konepistoolille.

Saksassa oli yritetty kehittää yksittäiselle jalkaväen taistelijalle sopivaa, myös sarjatulta ampuvaa asetta aina ensimmäisestä maailmansodasta lähtien. Toisen maailmansodan aikana Saksassa havaittiin, että tavanomainen kivääri oli tarpeettoman tehokas eri olosuhteissa.[1] Samalla ase oli kömpelö ja tehon hyödyntämiseksi pitkän matkan tarkassa ammunnassa olisi vaadittu runsaasti harjoitusta, jos maali olisi havaittavissa.[4]

Toisen maailmansodan aikana Saksassa alkoi sarja kokeiluja, jotka tuottivat useita erikaliiperisia ja -mallisia aseita. Näitä testattiin kenttäolosuhteissa Neuvostoliiton vastaisella rintamalla. Parhaaksi osoittautuneen Haenelin MKb 42 H:n pohjalta kehitettiin 7,92 x 33 mm -kaliiperinen Sturmgewehr (StG) 44 -kivääri, joka otettiin välittömästi tuotantoon. Nimen sille antoi Adolf Hitler.[5] Sitä valmistettiin vuoden 1945 toukokuuhun mennessä arviolta 420 000−440 000 kappaletta.

Neuvostoliitossa tehdyn kehitystyön tulos oli sodan jälkeen vuonna 1947 esitelty, pääsuunnittelijansa Mihail Kalašnikovin mukaan nimetty AK-47 (Avtomat Kalašnikova obraztsa 1947 goda). Sen suunnitteluryhmä oli kollektiivi, jota johtivat Kalašnikov ja insinööri Aleksandr Zaitsev.[3]

Yhdysvalloissa havainto tavanomaisen kiväärin ominaisuuksista tehtiin selvitysten ja kokeneille sotilaille tehtyjen kyselyiden perusteella etsittäessä uutta perusasetta. Niissä oli myös havaittu, että modernissa sodankäynnissä jouduttiin taisteluihin ryhmiä vastaan. Näissä tilanteissa ammuttiin sulkutulta, jota sotilaat eivät juuri tähdänneet ilman selvää maalia. Tässä yksittäisen aseen suurella teholla ja kantamalla ei ollut merkitystä, vaan tulinopeudella ja siten kuljetettavien patruunoiden määrällä.[6]

Poliittisista ja byrokraattisista syistä Yhdysvalloissa uudeksi aseeksi M1 Garand- ja M1 Carbine - kiväärien tilalle tuli silti 1950- luvulla M14- kivääri. Rynnäkkökiväärin kehittäminen alkoi 1957 määriteltyjen periaatteiden mukaan.[1]

Yhdysvalloissa asesuunnittelija Eugene Stoner kehitti 1950-luvun lopulla Armalite AR-15-rynnäkkökiväärin, joka otettiin palveluskäyttöön 1960-luvun alussa M-16-nimisenä. Aseessa käytettiin kaliiperia 5,56 x 45, joka mahdollisti luodin lähtönopeudeksi noin 950 m/s. Myös Neuvostoliitto siirtyi 1970-luvulla käyttämään pienempää 5,45 x 39 -kaliiperia, jonka lähtönopeus oli aiemman 7,62 x 39 -kaliiperin noin 710 m/s selvästi korkeampi, vajaat 900 m/s.

Pienemmällä kaliiperilla saavutettiin paitsi edullisemmat aseen ja patruunan valmistuskustannukset, myös ase-patruuna -yhdistelmän pienempi paino. Se helpotti huoltoa ja mahdollisti taistelijan varustamisen suuremmalla tuliannoksella tai mahdollisuuden käyttää painonsäästö muun varustuksen lisäämiseen.[7]. Lisäksi pienikaliiperinen, mutta nopea luoti on ballistisesti edullinen koska pyyhkäisyala on suurempi suoremman lentoradan vuoksi. Aseen käsittely etenkin sarjatulella on helpompaa pienemmän rekyylin vuoksi. Maalivaikutusta on kritisoitu mutta sitä voi muokata luodin suunnittelulla.[8]


Eri maiden malleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tällä hetkellä maailman yleisimpiä rynnäkkökiväärejä ovat AK-47 ja siihen perustuvat mallit. Sen suosio perustuu rakenteelliseen varmatoimisuuteen ja helppoon huoltopurkamiseen myös kenttäoloissa, sekä halpuuteen ja helppoon saatavuuteen. Ase on halpa ja helppo hankkia, koska sitä valmistetaan paljon ja useissa eri maissa. AK-47- ja muun tyyppiset rynnäkkökiväärit ovat paitsi useiden armeijoiden käytössä, myös laittomien ryhmittymien käytössä mihin vaikutti Neuvostoliiton romahtaminen sekä kylmän sodan jälkeiset aseylijäämät.[9]

Lähes kaikki NATO-maat käyttävät kaliiperia 5,56 x 45 mm NATO. Venäjä käyttää kaliiperia 5,45 x 39 mm. Patruunaa käyttävä ase on AK-74 eri versioineen.[10] Kiina puolestaan käyttää omaa 5,8 x 42 mm:n kaliiperiaan. Tunnettuja rynnäkkökivääreitä yhdysvaltalaisten M16 ja M4 lisäksi ovat esimerkiksi ranskalainen FAMAS, israelilainen Galil, saksalainen Heckler & Kochin G36 ja sen variaatiot sekä itävaltalainen Steyr AUG. Saksalainen H&K G36 perustuu lukkolaitteensa osalta Armalite AR-18:aan. Galil perustuu suomalaisen Valmet Rk 62:n kautta rakenteeltaan Kalašnikoviin.

Ominaisuuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rynnäkkökiväärin rakenteellinen tarkkuus on tyypillisesti noin 10 cm/150 metriä ja teoreettinen tulinopeus 500-900 ls/min.

Rynnäkkökiväärien pohjalta on rakennettu myös erilaisia tarkka-ampujan aseita, mutta puoliautomaattitoimiset aseet eivät muun muassa lukkorungon liiallisen taipuisuuden vuoksi ole yhtä tarkkoja kuin kertalaukausaseet.

Lisälaitteita ja muunnelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rynnäkkökivääreihin on suunniteltu joukko lisävarusteita. Hyödyllisimpiä ovat erilaiset kehittyneet tähtäimet: erilaiset punapiste-, holografi- ja optisentähtäimet, jotka voidaan lisäksi integroida pimeä- ja lämpötähtäimiin. Lisäksi useisiin aseisiin on saatavilla muun muassa kiväärikranaattiputki, erilaisia valaisimia, äänenvaimentimia, ampumatukia ja suurikapasiteettisia lippaita, jolloin asetta voidaan käyttää kevyen konekiväärin tapaan tai sijasta.

Rynnäkkökivääreistä on lisäksi tehty taitto- ja teleskooppiperäisiä malleja tai lyhyitä nk. bullpup-versioita.

Termin Rynnäkkökivääri on yleisesti kerrottu olleen Adolf Hitlerin keksimä, joka propagandatarkoitukseen käytti saksan kielen sanaa "Sturmgewehr" (suomeksi "rynnäkkökivääri"), kun puhuttiin MP43-rynnäkkökivääristä, jota sittemin tunnetaan nimillä Sturmgewehr 44:nä tai StG 44. Tosin jotkut lähteet kiistävät, että Hitler keksi tämän sanan.[11][12][13][14][15][16][17]

Täsmällisen määritelmän mukaan tuliaseella pitää olla vähintään seuraavat ominaisuudet, jotta se voidaan luokitella rynnäkkökivääriksi: [12] [18] [19]

  • Sen pitää olla käsiase.
  • Sen pitää pystyä ampumaan niin kerta- kuin sarjatulta.
  • Sen pitää käyttää keskitehoista patruunaa: tehokkaampi kuin pistoolin patruuna, mutta vähemmän tehokkaampi mitä tavallisissa kivääreissä ja taistelukivääreissä.
  • Sillä pitää olla irroitettava lipas.
  • Sen tehokkaan kantaman pitää olla vähintään 300 metriä.

Monet kiväärit sopivat suurimpaan osaan kriteereistä, mutta eivät kuitenkaan ole rynnäkkökivääreitä vaikka niitä virheellisesti kyseisellä termillä joskus kutsutaan.

Esimerkiksi:

  • M2 karbiini ei ole rynnäkkökivääri matalan tehokkaan kantamansa vuoksi, mikä on vain n.182 metriä.
  • Monet sarjatulta ampuvat kiväärit kuten FN FAL ja Heckler & Koch G3 eivät ole rynnäkkökivääreitä, koska ne ampuvat täysitehoisia patruunoita.

Galleria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän laskuvarjojoukkojen sotilas tähtää AK-74M-rynnäkkökiväärillä.
Yhdysvaltalainen sotilas ampuu M4-karbiinilla.
Ranskalainen sotilas tähtää FAMAS-rynnäkkökiväärillä


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Salo, Pauli: Rynnäkkökivääri 7,62x39. 2. painos. Omakustanne, 2008. ISBN 978-952-92-1328-3. (suomeksi)
  • Smith, Graham (toim.): ”Itselataavat ja rynnäkkökiväärit”, Sotilaskäsiaseet, s. 158-179. Suom. Kai Kankaanpää. Jyväskylä, Helsinki: Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4750-0. (suomeksi)
  • Musgave, Daniel D., and Thomas B. Nelson: The World's Assault Rifles, vol. II. The Goetz Company, 1967.
  • Sipri: Raportti tavanomaisista aseista. Rauhankirjallisuuden edistämisseura, 1979. ISBN 951-9457-04-6.
  • Chivers C.J: Aseiden ase, Kalašnikovin tarina. Tammi, 20111. ISBN 978-951-31-6179-8.
  • Hogg, Ian V, Walter, John: {{{Nimike}}}. Stackpole Books Pennsylvania, Greenhill Books London. ISBN 1-85467-563-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Sipri s.32,122
  2. Puolustusvoimat, 7.62 rynnäkkökivääri 62, luettu 20.1.2010
  3. a b Chivers s.201-223
  4. Chivers s.192
  5. Sotilaskäsiaseet 1995, 158-159
  6. Chivers s.302
  7. Sipri 117
  8. Sipri s.86
  9. Chivers s.482
  10. Hogg, Walter s.136
  11. Machine Carbine Promoted: MP43 Is Now Assault Rifle StG44, WWII Tactical and Technical Trends, No. 57, April 1945 10.5.2007. Lone Sentry. Viitattu 23.8.2012.
  12. a b Musgave, Daniel D., and Thomas B. Nelson
  13. Myatt, Major Frederic, Modern Small Arms, Cresent Books, New York (1978): 169
  14. Hogg, Ivan, and John Weeks, Military Small Arms of the 20th Century, third ed., Hippocrene Books, New York (1977): 159
  15. Chris Bishop, The Encyclopedia of Weapons of World War II, Sterling Publishing Company, Inc., 2002, p. 218
  16. Military Small Arms of the 20th Century, 7th Edition, Ian V. Hogg, page 243
  17. Rottman, Gordon. The AK-47: Kalashnikov-series assault rifles. Osprey Publishing, 9. ISBN 978-1-84908-835-0. 
  18. Jane's Gun Recognition Guide. Ian Hogg & Terry Gander. HarperCollins Publishers. 2005. page 330
  19. US Army intelligence document FSTC-CW-07-03-70, November 1970 Gunfax.com. Viitattu 26.8.2012.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rynnäkkö