Rusakko
| Rusakko | |
|---|---|
-cropped.jpg) |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Suomessa: | |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Alaluokka: | Theria |
| Osaluokka: | Istukkanisäkkäät Eutheria |
| Lahko: | Jäniseläimet Lagomorpha |
| Heimo: | Jänikset Leporidae |
| Suku: | Jänikset Lepus |
| Laji: | europaeus |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Lepus europaeus |
|
 Rusakon levinneisyys, luontainen elinalue punaisella ja siirtoistutusalueet violetilla. |
|
| Katso myös | |
Rusakko eli peltojänis (Lepus europaeus) on jäniseläimiin kuuluva laji, joka esiintyy alkuperäisenä Euroopassa ja Aasian länsiosissa. Sitä metsästetään ravinnoksi ja turkkinsa takia. Vuonna 2013 Suomessa metsästettiin noin 66 100 rusakkoa.[3]
Tuntomerkit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rusakko painaa 2,5–7 kilogrammaa. Ruumis on 55–68 senttimetriä pitkä ja häntä 8–12,5 senttimetrin pituinen. Selkäpuoli on kellertävän harmaanruskea ja pohjavilla valkea. Sivut, etukaula ja raajat ovat ruosteenkeltaiset tai ruosteenpunaiset. Vatsapuoli on valkea. Häntä on alta valkea ja päältä musta. Korvat ovat mustakärkiset ja pitkät, ja ulottuvat kuonon eteen vastakkain käännettynä.[4] Talvipuku vaihtelee melkein kesäpuvun värisestä hopeanharmaaseen.[5] Metsäjänis vaihtaa koko turkkinsa täysvalkoiseen, mutta rusakon talviturkki on vain vähän vaaleampi kuin kesäkarva.[6] Kesäpukuisesta metsäjäniksestä sen erottaa pidemmistä korvista ja kaksivärisestä hännästä, joka on myös pidempi kuin metsäjäniksellä. Rusakko elää keskimäärin 8–12 vuotta.[7]
Levinneisyys ja elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rusakon luontainen levinneisyysalue kattaa lähes koko Euroopan, pois lukien muun muassa pohjoisimmat alueet, sekä alueita Länsi-Aasiasta Kiinaan saakka. Rusakko on alkujaan kotoisin Länsi-Aasian aroilta. Euroopan suurista kasvillisuusvyöhykkeistä se on levinnyt eniten lehtimetsiin, sekametsiin ja aroalueille[8]. Suomeen rusakko on levinnyt kaakosta 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Leviämistä edistivät muutamat Lounais-Suomessa 1900-luvun alussa toteutetut istutukset.[9] Erityisen nopeasti laji runsastui 1910-luvulla, ja 1930-luvulle mennessä se oli levinnyt miltei koko maahan. Kylminä sotatalvina kanta kuitenkin taantui, ja vasta vuosisadan loppupuolella se alkoi runsastua uudelleen. Nykyisin se on levinnyt Suomeen Oulun korkeudelle saakka.[10] Ruotsin rusakkokanta on kokonaan peräisin istutuksista, joita tehtiin Ruotsin ja Tanskan välisessä salmessa olevalle saarelle. Uusille alueille levittyään rusakko on yleensä syrjäyttänyt alkuperäisen jänislajin, metsäjäniksen.[4]
Rusakko on tulokaslaji myös Isossa-Britanniassa. On arveltu, että jo antiikin roomalaiset istuttivat ne Britteinsaarille.[11] Rusakkoa on istutettu riistaeläimeksi myös Euroopan ulkopuolelle: Argentiinaan, Australian Tasmaniaan, Barbadokselle, Brasiliaan, Kanadaan, Chileen, Falklandille, Irlantiin, Uuteen-Seelantiin, Réunionille, Uruguayhin ja Yhdysvaltoihin.[1]
Rusakon tyypillistä elinympäristöä ovat peltoaukeat, kun taas metsäjänis viihtyy nimensä mukaisesti paremmin metsissä.[12] Nämä kaksi lajia saattavat elää rinta rinnan metsänrajalla. Nykyisin rusakkoa tavataan yleisesti myös asuinalueilla.[4] Se karttaa metsiä, mutta suosii etenkin pensaikkoisia viljelyalueita ja kohtalaisen lyhytruohoisia laitumia, joilla ei ole liikaa laiduneläimiä.[13]
Lisääntyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rusakkonaaras voi saada samana kesänä jopa neljä poikuetta.[12] Yleensä poikueita on kolme, ja yhdessä poikueessa 2–4 poikasta.[11]
Kiima-aikana rusakkourokset kilpailevat mahdollisuudesta pariutua naaraan kanssa, joka on vain muutamien tuntien ajan hedelmällinen. Naaras on urosta kookkaampi ja se puolustautuu ja saattaa pahoinpidellä liian innokasta kosijaa. Naaraan tiineys kestää noin 42 vuorokautta. Poikaset näkevät heti ja ovat karvapeitteisiä. Kukin niistä hakeutuu omaan piiloonsa tiheän kasvillisuuden sekaan, jotta petoeläimet eivät saisi niitä kerralla kiinni montaa. Emo käy imettämässä niitä vain kerran vuorokaudessa noin kahden viikon ajan. Imetyshetken ajaksi emo kutsuu kaikki poikaset luokseen, minkä jälkeen ne taas palaavat kukin omaan piilopaikkaansa.[4]
Ravinto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kehittyneen ruoansulatusjärjestelmänsä ansiosta rusakko pystyy ottamaan talteen suurimman osan ruohon ja muun vastaavan kasviaineksen sisältämistä ravintoaineista. Sille kelpaavat hyvin monet kasvit, joten ravinto ei mainittavammin rajoita sen esiintymistä. Silti rusakko on metsäjänistä nirsompi kasvien ravintopitoisuuden suhteen. Se syö lähinnä erilaisia heinämäisiä ja ruohomaisia[13] vihreitä kasveja[14]. Etenkin apilat ja heinät ovat sille mieluisia. Rusakko syö myös muun muassa juurikkaita, vehnää[15] ja perunoita[13]. Metsäjänisten tavallinen ruoka, puuravinto, muun muassa koivun ja pajun oksat, ovat rusakoille harvinaista, lähinnä talvista hätäravintoa.[16] Rusakko selviytyy talvesta napostelemalla silmuja ja nuorten puiden kuorta, jotka ovat ravintona tavallisesti huonompaa kuin ruohokasvit. Puista se syö usein jalopuita ja muun muassa omenapuiden kuorta.
Lisäksi rusakot vierailevat lintujen ruokintapaikoilla herkuttelemassa kauraa ja auringonkukansiemenillä.
Kuvia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]-
Juokseva rusakko. -
Rusakon poikanen. -
Rusakkotappelu.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Brärvall, Anders: Euroopan nisäkkäät. Tammi, 2003. ISBN 951-31-2736-2
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Hacklander, K. & Schai-Braun, S.: Lepus europaeus IUCN Red List of Threatened Species. Version 3.1. 2019. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 14.10.2020. (englanniksi)
- ↑ Thomas Lilley: Rusakko – Lepus europaeus Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
- ↑ Metsästys 2013 Riistan- ja kalantutkimus. Arkistoitu 10.8.2016. Viitattu 27.6.2016.
- ↑ a b c d Helminen, Matti: Kesy jänis. Suomen Luonto, 2010, nro 8, s. 78. Suomen luonnonsuojeluliitto.
- ↑ Lauri Siivonen: Pohjolan nisäkkäät. Otava, 1974. ISBN 951-1-01443-9
- ↑ Talveen valmistautuminen, eläimet Oulu.fi. Viitattu 27.6.2016.
- ↑ Rusakko (lähde: Suomen Eläimet, Weilin+Göös & Koulun biologia ja maantieto 6, Otava) Sallanalakoulu.purot.net. Viitattu 27.6.2016.
- ↑ Brärvall 2003, s. 70.
- ↑ Nummi, Petri: Suomeen istutetut riistaeläimet, s. 5. (Julkaisusarjan 9. osa. 2. uudistettu painos) Helsinki: Helsingin yliopisto, Maatalous- ja Metsäeläintieteen Laitos, 1988. ISBN 951-45-4760-8
- ↑ Metsästettävät lajit – Rusakko (Lepus europaeus) Metsastys-kalastus.com. Arkistoitu 5.3.2016. Viitattu 27.6.2016.
- ↑ a b Brown hare (Lepus europaeus) Wildscreen Arkive. Arkistoitu 22.4.2015. Viitattu 27.6.2016. (englanniksi)
- ↑ a b Rusakko. Keskisuomalainen. 27.8.2011. Arkistoitu 27.8.2011. Viitattu 14.10.2020.
- ↑ a b c Koivisto 1983, s. 68.
- ↑ Koivisto, Ilkka: Suomen eläimet 1 (7. painos), s. 184. Espoo: Weilin+Göös, 1983. ISBN 951-35-2730-1
- ↑ Koivisto 1983, s. 183.
- ↑ Koivisto 1983, s. 184.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Animal Diversity Web (englanniksi)
- Encyclopedia of Life: Lepus europaeus (luettu 23.7.2010) (englanniksi)
- Suomen Metsästäjäliitto: Rusakko (Arkistoitu – Internet Archive)