Puna-armeijassa menestyneet suomalaiset

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Puna-armeijassa menestyneet suomalaiset olivat pääasiassa Suomen sisällissodan seurauksena Neuvosto-Venäjälle siirtyneitä punaisten joukoissa taistelleita tai Venäjän vallankumoukseen osallistuneita suomalaisia, jotka saivat upseerikoulutuksen puna-armeijan ulkomaalaisille tarkoitetuissa sotilasoppilaitoksissa.

Venäjän pääesikunta antoi 14. lokakuuta 1918 päiväkäskyn, jolla perustettiin 3. suomalaiset jalkaväen komentajakurssit. Samaan aikaan alkoi Pietarissa neljä jalkaväen komentajakurssia venäläisille. Kurssien johtajaksi nimitettiin 25. lokakuuta 1918 virolainen entinen keisarillisen armeijan kapteeni Aleksander Inno (1886–1938), komissaariksi Eino Rahja, hänen sijaisekseen N. Hražanovski, opetusvastaavaksi professori Pjotr Ivanovitš Izmestjev (–1925) ja rivistöharjoitusten päälliköksi N. Skvortsov. Koulu perustettiin Pietarin Vasilinsaarelle Sjezdovskaja linja 1–3:een (entinen Kadetskaja linija) entiseen Kadettikouluun.

Ensimmäiset kurssilaiset saapuivat 20. marraskuuta 1918 ja 93 kurssilaisen opetus alkoi 9. joulukuuta 1918. Kurssilaiset jaettiin kolmeen jalkaväkikomppaniaan, konekiväärikomppaniaan, pioneerikomppaniaan ja tykkipatteriin. Pikakurssin kestoksi oli suunniteltu yhdeksää kuukautta, mutta ensimmäiset komentajat valmistuivat jo 25. huhtikuuta 1919 suoraan rintamalle lähetettäviksi. Tavanomainen kurssi olisi kestänyt jalkaväkilinjoilla kolme vuotta ja tykistö- ja pioneerilinjoilla neljä vuotta. Monet suomalaisista palasivat myöhemmin täydentämään opintojaan.

Vuonna 1919 kursseille perustettiin myös venäläinen osasto. Kurssit laajennettiin syyskuussa 1920 1. jalkaväkikouluksi. Toukokuussa 1921 Pietarissa perustettiin Kansainvälinen sotakoulu, minkä yhteyteen muodostettiin suomalaisten lisäksi myös saksalainen, virolainen ja ruotsalainen koulutusryhmä. Vuonna 1922 siihen liitettiin myös unkarilainen ja romanialainen osasto. Vuonna 1923 koulusta tuli 3. yhdistetty kansainvälinen päällystökoulu, minkä lisäksi siihen liitettiin korealainen ja italialainen osasto. Lopulta sotakoulussa oli kurssilaisia monista Kominternin jäsenpuolueista, eniten Suomesta ja sen jälkeen Baltiasta ja muualta Itämeren rantavaltioiden maista (Puolasta, Saksasta ja Ruotsista) sekä Neuvosto-Venäjän naapurimaista, kuten Tšekkoslovakiasta, Unkarista, Romaniasta, Kiinasta ja Japanista.

Suomen ulkoministeriön esitettyjä nootteja Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissariaatille koulu lakkautettiin vallankumouksellisen sotaneuvoston päätöksellä loka–marraskuussa 1926, koska se oli ristiriidassa Tarton rauhansopimuksen (1920) sekä Suomen ja Neuvostoliiton rajarauhasopimuksen (1922) kanssa.

Etsivän keskuspoliisin ulkoasiainministeriölle kirjoittaman muistion mukaan ”Pietarin Kansainvälisen Sotakoulun olemassaolon todelliseksi tarkoitukseksi jää luoda upseerikunta, joka muodostaa päällikköeskaaderin joukko-osastoihin, jotka tulevan sodan aikana aiotaan muodostaa paikallisen miehitetyn alueen kommunistimielisestä väestöstä neuvostoarmeijoiden hyökättyä joko Suomeen, Viroon, Latviaan tai Puolaan.”

Esimerkiksi 8. elokuuta 1925 kansainvälisestä sotakoulusta valmistui 115 upseeria, joista 52 oli suomalaisia ja loput virolaisia ja korealaisia.

Koulun lakkauttamisen jälkeen suomalaisten kursanttien eli kurssilaisten koulutus jatkui E. M. Skljanskille nimetyssä Leningradin 1. jalkaväkikoulussa ja Leningradin 1. tykistökoulussa, joka edellisestä poiketen oli täysin venäjänkielinen oppilaitos.

Sotilaita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Toivo Antikainen (1898-1941), jätti sotilasuran jo 1924.
  • Akseli Anttila (1897–1953), kenraalimajuri
  • Axel Berg (1893–1979), insinööriamiraali, akateemikko, varapuolustusministeri
  • Hjalmar Front eversti, loikkasi Japanin armeijaan 1930-luvun lopulla
  • Vladimir Grendahl (1884–1940), keisarillisen armeijan upseeri ja tykistötiedemies. Neuvostoarmeijan merkittävin tykistön kehittäjä 1920-luvulla. Hän kirjoitti kirjat Tarkentava ammunta (1925), Tykistön tuli (1927) ja Tykistö hyökkäystaistelussa (1940), mistä otettiin uusintapainos vielä 1970. Gröndahl palveli tykistötarkastajana 1925–1934 ja sen jälkeen tykistöopettajana sotakorkeakoulussa.
  • Tuure Lehén (1893–1976) palasi Suomeen 1946
  • Uuno Malmberg (1895–1937), panssarikorkeakoulun käynyt divisioonankomentajan arvoon ylennyt hämeenlinnalais-helsinkiläinen sähköasentaja, vangittiin 1937
  • Eyolf Mattsson (1897–1965), divisioonankomentaja 1930-luvulla
  • Yrjö Mäkelin (nuorempi) (1900–1937)
  • Kaarlo Männistö, punaisten Karjalan rintaman päällystöä. Kävi punaupseerikoulun ja kaatui 1919 Narvan taistelussa Judenitšin joukkoja vastaan.
  • Vilho Pentikäinen, Suomen armeijan luutnantti, talvisodan aikana majuri ja Leningradin sotilaspiirin Suomen topografiosaston päällikkö
  • Eino Rahja (1885–1936), toimi kansainvälisen sotakoulun ensimmäisenä komissaarina, yleni armeijakunnan komissaariksi
  • Jaakko Rahja toimi kansainvälisen sotakoulun ensimmäisenä komissaarina
  • Jukka Rahja (1887–1920) toimi kansainvälisen sotakoulun ensimmäisenä komissaarina
  • Kustaa Rovio, divisioonankomissaari, siirtyi siviiliuralle 1926. Teloitettiin 13. maaliskuuta 1938, rehabilitoitiin 1955.
  • Viking Sevelius. Aunuksen retkikunta teloitti vangiksi jääneen haavoittuneen Seveliuksen kesäkuussa 1919 Polovinassa Aunuksessa.
  • Eemeli Toikka (1901–1983), tykistön kenraalimajuri
  • Toivo Tommola (1905–1986), tykistön kenraalimajuri, jäi eläkkeelle 1954
  • Karl Thuring (Rimpiläinen Eino, Ruoppa Eino), panssariasiantuntija, impilahtelainen sekatyömies
  • Emil Vaateri
  • Valter Valli, majuri, karjalaisen JR 126:n komentaja jatkosodassa[1]
  • Toivo Vähä (1901–1984), KGB:n eversti

Siviilejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Robert Brantberg: ”Jääkärieverstiluutnantti Nikke Pärmi”, Sotaupseerit, 21 suomalaisen sotaupseerin elämäntarina. Revontuli, 1999. ISBN 952-5170-08-X. Teoksen verkkoversio (viitattu 16.10.2008).