Petäjäsaaren taistelu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Petäjäsaaren taistelu
Osa Talvisotaa
Mikko Pyrhösen ottama valokuva on tiettävästi ainoa kuva Petäjäsaaren taisteluista talvisodassa. Jussi Rautiaisen ryhmä ilmatorjunnassa Maxim-konekiväärillä.
Mikko Pyrhösen ottama valokuva on tiettävästi ainoa kuva Petäjäsaaren taisteluista talvisodassa. Jussi Rautiaisen ryhmä ilmatorjunnassa Maxim-konekiväärillä.
Päivämäärä:

14. tammikuuta - 6. maaliskuuta 1940

Paikka:

Pitkäranta

Lopputulos:

Neuvostoliitto valtasi Petäjäsaaren

Osapuolet

 Suomi

 Neuvostoliitto

Komentajat

Suomi Woldemar Hägglund
Suomi V. Sundström
Suomi A. Suhonen

Neuvostoliitto kenraali Bondarjev

Vahvuudet

n. 130

n. 2 000

Tappiot

118 kuollutta
n. 10 haavoittunutta

Ei tiedossa

Petäjäsaaren taistelu käytiin talvisodassa Suomen ja Neuvostoliiton välillä vuonna 1940, osana Kitilän suurmotin taisteluja. Neuvostoliiton 168. divisioona oli motitettu 10. tammikuuta Impilahden Pitkärannassa. Motti oli Laatokan Karjalan moteista ainoa, joka tehtiin tarkoituksellisesti. Se oli itä-länsisuunnassa useita kilometrejä pitkä ja sisälsi suuren kalustomäärän lisäksi noin 20 000 puna-armeijan sotilasta. Ainoa huoltotie mottiin kulki jäätynyttä Laatokan rantaa mukaillen. Suomalaisjoukot havaitsivat tämän ja miehittivätkin lähisaaret tammikuun puolessa välissä häiritäkseen motin huoltoa.[1]

Petäjäsaaren joukot ja varustelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisjoukot miehittivät Maksiman-, Petäjä- ja Paimionsaaren sekä Vuoratsun tammikuun puolivälissä. Petäjäsaari on 2 kilometriä pitkä ja leveimmillään puoli kilometriä. Petäjäsaaren ja Putkisaaren välissä on kapea, 200 metriä leveä salmi, mikä mahdollisti vihollisen nopeat hyökkäykset suomalaisten asemiin. Petäjäsaaren otti haltuun jalkaväkirykmentti 35:n toisen pataljoonan kuudes komppania, joka pääasiassa koostui Etelä-Savon miehistä. Komppanian vahvuus tuolloin oli 3 upseeria, 15 aliupseeria ja 64 miestä. Komppanian päällikkönä toimi reservin luutnantti V. Sundström. Komppania sai taisteluiden edetessä täydennyksiä, kuten esimerkiksi pioneeri-, ja kranaatinheitinjoukkueen. Saaressa oli maaliskuun alussa noin 130 taistelukykyistä sotilasta.

Suomen armeijan kalustopulan takia varsinkaan tykistöä tai ilmatorjuntaa saarelle ei saatu, pois lukien yksi ilmatorjuntaan sopivaksi muunnettu maxim-konekivääri. Lisäksi lähimmässä suomalaisten miehittämässä saaressa, Paimionsaaressa, oli yksi valonheitin. Petäjäsaaren puolustajat saivat huoltoreitille tekemillään iskuilla viholliselta huomattavan määrän sotasaalista, kuten aseita, ammuksia ja ruokaa. Kallioisessa, lähes puuttomassa saaressa majoitusalue, sekä komento- ja sidontapaikka saatiin pystytettyä saaren keskivaiheille. Jatkuvasta tykistö- ja lentotoiminnasta johtuen haavoittuneet saatiin evakuoitua mantereelle vasta pimeän tultua. Samaisesta syystä telttoja eikä korsuja voitu lämmittää päiväsaikaan.[2]

Taistelutoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huoltotie kulki Maksimansaaren ja Laatokan rannan välistä. Salmi oli sen verran leveä, ettei Petäjäsaaren puolustajien kiväärikaliberisten aseiden kantamat riittäneet. Suomalaiset muodostivat taistelu- ja tiedustelupartioita, eteentyönnettyjä pesäkkeitä jäälle, sekä miinoittivat huoltoreittiä. Ponnisteluista huolimatta arviolta puolet huoltoreitin kolonnista pääsi läpi huoltamaan mottia.

Ajoittain suomalaiset saivat tuhottua yön pimeydessä suuria kolonnia, jolloin taisteluiden tauottua jäällä makasi kymmenittäin kuolleita hevosia ja vihollissotilaita. Puna-armeija havaitsi suuret miestappiot huoltoreitillä, jolloin sen painostus saaria kohtaan kasvoi. Se miehitti lähes taisteluitta saarista itäisimmän, Pusunsaaren, sekä sitä ympäröivät pienemmät saaret. Puna-armeijan vallattua Putkisaaren helmikuussa, alkoi se keskittää joukkojaan Petäjäsaaren valtaukseen. Petäjä- ja Putkisaaren välissä oli vain kapea salmi, josta neuvostosotilaat pääsivät hyökkäämään. 15. helmikuuta noin pataljoonan vahvuinen osasto pääsi sillanpääasemaan Petäjäsaaren eteläkärkeen. Suomalaiset saivat ajettua vihollisen pois vuorokauden taistelun jälkeen.

Aamupäivällä 23. helmikuuta puna-armeija pääsi jälleen pureutumaan noin 200 metriä saaren eteläkärkeen panssarivaunujen ja panssarirekien tukemana. Tälläkin kertaa suomalaisjoukot saivat puhdistettua saaren seuraavaan aamuun mennessä. Saarta oli vaikea puolustaa; se oli matala ja lähes puuton. Kallioisuuden takia kunnollisia juoksuhautoja tai taistelupoteroita ei voinut kaivaa, vaan suojat oli rakennettava lumesta. Suomalaispioneerit kävivät yöllä sahaamassa avantoja jäähän, mutta ankaran pakkasen takia ne olivat aamuun mennessä yleensä jäätyneet umpeen kestäen hyökkäävän jalkaväen painon. Railot ja rantojen sulat estivät panssarivaunuja tulemasta aivan saaren lähituntumaan.[3]

Maaliskuun alku ja saaren menetys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petäjäsaareen kohdistunut hyökkäys 6.3.1940.

Maaliskuun alussa neuvostoliittolaiselta sotavangilta suomalaiset saivat tietää, että saareen oli kohdistumassa hyökkäys 6. maaliskuuta. Tieto saavutti myös rykmentin esikunnan, joka sijaitsi mantereella, 20 kilometrin päässä Petäjäsaaresta. Saaren päällikkö, reservin luutnantti Sundström oli lomalla, jolloin hänen sijaisensa oli reservin luutnantti Ahti Suhonen. 5. maaliskuuta illalla Suhonen hiihti yhdessä lähettinsä kanssa rykmentin esikuntaan pyytämään lupaa vetäytyä saaresta, sillä tulevassa hyökkäyksessä vihollisen ylivoima olisi musertava. Lupaa vetäytymiseen ei annettu, eikä lisäjoukkoja saareen luvattu. Kenraali Hägglundin tiedetään sanoneen, että ”saari oli pidettävä viimeiseen mieheen”.

Seuraavana aamuna hieman ennen kello seitsemää vihollinen aloitti rajun tulivalmistelun saareen, joka kesti pari tuntia. Yhdeksän aikaan jalkaväki hyökkäsi panssareiden tukemana puolustajien kimppuun. Neuvostoliitto hyökkäsi saareen useissa aalloissa, jolloin puolustajat joutuivat perääntymään ankarasti taistellen. Päivän kuluessa molempien osapuolien miestappiot olivat valtavat. Lisää suomalaisia kaatuu, kun kallioseinämän vieressä toimineseen haavoittuneiden sidontapaikkaan osuu kranaatti, mikä lohkaisee kallionkielekkeen haudaten alleen noin kaksikymmentä haavoittunutta miestä. Kahden aikaan iltapäivällä vihollinen on jo lähestymässä saaren pohjoispäätä, jolloin päällikkö Suhonen antaa jäljellä oleville miehilleen luvan perääntyä mantereelle. Hän itse kaatuu viimeisten joukossa, ennen taisteluiden taukoamista iltapäivällä kello 17.

Petäjäsaaren 10 tuntia kestävässä taistelussa kaatuu yhteensä 118 suomalaista sotilasta, joita ei saada evakuoitua omien puolelle. Saarelta pääsee yön pimeyden turvin hengissä pois vain muutama mies. Petäjäsaaren taistelussa kaatuu 46 rantasalmelaista miestä, mikä oli suurin yksittäinen tappio pitäjien asukaslukuun suhteutettuna. Myös nilsiäläisiä kaatuu 23 miestä Petäjäsaaressa. Kuudennen komppanian tappioprosentti saaren menetyksessä oli 95 %.[4][5]

Viikko Petäjäsaaren menetyksen jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton välille solmitaan rauha, joka päättää 105 päivää kestäneen talvisodan. Maksimansaari ja Vuoratsu kestävät talvisodan loppuun asti suomalaisten hallussa. Suomalaisjoukkojen voimat ovat kuitenkin riittämättömät Kitilän motin tuhoamiseen, joten motti pysyy suomalaisten saarrostamana aina rauhantuloon saakka.

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnettuja Petäjäsaaressa taistelleita ovat muun muassa alikersantti Pauli Pitkänen, joka haavoittui jalkaan vain kahta päivää ennen saaren menettämistä. Hiihdon kolminkertainen maailmanmestari kaatui jatkosodan alussa räjähdysonnettomuudessa. Petäjäsaaren toisen joukkueenjohtaja oli Päiviö Kuusisto, joka oli tunnetun säveltäjän Taneli Kuusiston veli. Reservin luutnantti Kuusisto kaatui Petäjäsaaressa 33-vuotiaana. Hänet on haudattu Savonlinnaan, Talvisalon hautausmaalle kentälle jääneenä.

Petäjäsaaren taistelusta on tehty kaksi kirjaa, sarjakuva, sekä dokumentti. Lauri Immonen julkaisi 1960-luvulla veteraanien ja sotapäiväkirjamerkintöjen pohjalta teoksen ”Unohdettujen rintama”, jonka on kustantanut WSOY. Kristian Kosonen julkaisi 2018 teoksen ”Petäjäsaaren jäinen helvetti”, joka osittain fiktiivisesti kuvaa Petäjäsaaren taistelua. Yle julkaisi dokumentin ”Viimeiseen mieheen” keväällä 2010, taistelun 70-vuotispäivän kunniaksi. Dokumentin pituus on 45 minuuttia.

Etenkin Rantasalmella taistelua muistetaan vuosittain. Rantasalmen kirkon pihalle, sankarihautojen läheisyyteen on vuonna 2001 pystytetty Petäjäsaaren muistomerkki. Muistomerkin kivi louhittiin Petäjäsaaren kalliosta ja se on pystytetty kolmen kivijalan päälle. Kivijalat kuvaavat asioita, joiden puolesta uhri annettiin: kodin, uskonnon ja isänmaan.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Putkinen, Juhani: Suurmotin teko alkoi Uusi Suomi. 22.11.2019.
  2. Immonen, L: "Unohdettujen rintama", WSOY, 1967, s.96–115
  3. Immonen, L:"Unohdettujen rintama", WSOY, 1967, s.260
  4. Suomen sotahistoriallinen seura ry: Sotahistorialliset kohteet, Petäjäsaari sotahistoriallisetkohteet.fi.
  5. Vironen, Petri: Suomen sotahistorian synkkä päivä jätti syvät arvet – 46 Rantasalmen miestä kaatui samana päivänä samaan paikkaan YLE. 6.12.2017.
  6. Rantasalmen kirkko, Petäjäsaaren muistomerkki Savonlinnan seurakunta.