Marmoripalatsi (Helsinki)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Marmoripalatsi
Marmoripalatsi.JPG
Osoite Itäinen Puistotie 1
Sijainti Kaivopuisto, Helsinki
Valmistumisvuosi 1918
Suunnittelija Eliel Saarinen
Rakennuttaja August Keirkner
Omistaja Suomen valtio
Julkisivumateriaali marmori

työtuomioistuin sijaitsi Marmoripalatsissa vuosina 1984–2012

Haus LennartHell.svg
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla

Marmoripalatsi on marmorinen kaupunkipalatsi, joka sijaitsee Helsingin Kaivopuistossa osoitteessa Itäinen Puistotie 1. Palatsin rakennutti yksityiskodikseen ruukinpatruuna August Keirkner, mutta suurimman osan historiaansa se on toiminut eri tuomioistuinten istuntopaikkana.

Tontin aiemmat rakennukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marmoripalatsin paikalla sijaitsi aiemmin toinen Kaivohuoneen intendentin, everstiluutnantti Walfrid Spåren huviloista Itäisellä Puistotiellä. Tämä huvila numero 1 oli Spåren omassa käytössä. Spåren huvilaan oli otettu mallia viisi vuotta aiemmin Adrianmeren rannalle valmistuneesta arkkiherttua Ferdinand Maximilianin Miramaren linnasta. Spåre tosin rakennutti huvilansa hirsistä, kun Miramare oli tehty marmorista.[1]

Helsingin kaupunki kaavoitti Kaivopuiston itäosan uudeksi kaupunginosaksi vuonna 1886, jolloin Spåre osti noin 2 800 neliömetrin tonttinsa 6 977 markalla vuonna 1887. Spåre myi huvilan Eva M. Basilierille 44 000 markalla vuonna 1894. Basilier peruskorjasi rakennuksen ja muutti sen 24-paikkaiseksi sairaskodiksi. Huvilaa laajennettiin G. A. Sundelinin piirustusten mukaisesti etelään. Rakennuksen hankinta- ja remonttikustannukset olivat yhteensä noin 100 000 markkaa. Basilier joutui myymään sairaskotinsa 1899 ilmeisesti taloudellisista syistä, vaikka olikin saanut rahallista tukea ja lainaa sen ylläpitoon valtiolta.[1]

Sairaskodin osti helmikuussa 1899 metodistisaarnaaja Alfred Hidén, jonka puoliso Bertha Hidén jatkoi sairaalan toimintaa. Sairaskoti laajensi toimialaansa synnytysosastolla, ja sen laajentamisesta tehtiin entistä mittavampi suunnitelma keväällä 1899. Hilden tiedusteli kolme vuotta myöhemmin Suomen Metodisti-Episkopaalikirkolta halukkuutta ostaa Kaivopuiston sairaskoti. Kirkko ei ollut kuitenkaan kiinnostunut, ja Hidén myi rakennuksen sairaskotinsa johtajattarelle Hulda Fröjdmanille ja tämän puolisolle rautatievirkamies F. W. Fröjdmanille seuraavana vuonna. Sairaskodin toiminta jatkui, mutta rakennus ja sen ympäristö alkoivat rapistua vähitellen.[1]

Fröjdman tarjosi sairaalarakennustaan kaupungin lunastettavaksi 160 000 markalla keväällä 1910, mutta kaupunki hylkäsi ehdotuksen. Rakennuksen osti saman vuoden heinäkuussa kuitenkin tilanomistaja C. G. Avellan, jonka toimeksiannolla rakennus muutettiin Waldemar Aspelinin suunnitelmien pohjalta asuinkäyttöön syksyllä 1910. Rakennuksen sisätiloissa tehtiin laajoja porras- ja huonetilamuutoksia. Tontti sai ympärilleen uuden jugendtyylisen muurin. Avellan myi tontin rakennuksineen edelleen ruukinpatruuna August Keirknerille 335 000 markalla vuonna 1916.[1]

Marmoripalatsin suunnittelu ja rakentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäisen Spåren huvilan viimeinen omistaja August Keirkner päätti purkaa huvilan ja rakennuttaa paikalle uuden eläkekodikseen ajattelemansa rakennuksen. Villa Keirknerin suunnittelijaksi palkattiin Eliel Saarinen, jonka toimistolla oli ollut 1910-luvulla muitakin suunnittelukohteita Kaivopuiston alueella. Rakennuksen suunnittelussa Saarisen apuna olivat myös kuvanveistäjät Gunnar Finne ja Emil Wikström[2] sekä taiteilija Olga Gummerus-Ehrström[3]. Marmoripalatsin rakennustyöt alkoivat Saarisen suunnitelmien pohjalta vuonna 1916 vanhan huvilan purkamisella. Uuden nelikerroksisen ja kivirakenteisen palatsin rakentaminen käynnistyi seuraavan vuoden alulla, jolloin Keirkner hankki myös 150 neliömetriä lisää maata tontin itälaitaan. Keirkner rahoitti hankkeen myymistään Kolhon sahasta ja Inhan tehtaista saaduilla 4,5 miljoonalla markalla. Rakennus suunniteltiin klassistiseen tyyliin Keirknerien yksityiskodiksi ja taidekokoelman säilytyspaikaksi. August Keirkner kuoli sisällissodan levottomuuksissa ennen palatsin valmistumista 22. helmikuuta 1918, ja hänet haudattiin Marmoripalatsin puutarhaan.[4] Vuonna 1920 valmistuneen hautamuistomerkin toteutti kuvanveistäjä Gunnar Finne.[5] Itse palatsi valmistui lopulta vuoden 1918 loppuun mennessä.[4]

Vuodet 1918–1946[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

August Keirknerin puoliso Lydia Keirkner muutti palatsiin sen valmistuttua vuonna 1918. Leskeksi jäänyt Keirkner ei asunut palatsissa yksin, sillä sinne muutti samalla myös hänen kuusi vuotta vanhempi sisarensa, Kammion sairaalan entinen ylisairaanhoitaja Fanny Bremer, ja Keiknerien sihteerinä jo Ähtärissä toiminut Anna Waldén. Fanny Bremer kuoli joulukuussa 1936, minkä seurauksena Keirkner päätti lopulta myydä liian autioksi jääneen palatsinsa paperitehtailija Rudolf Waldenille 4,25 miljoonalla markalla vuonna 1937. Kaupan yhteydessä August Keirknerin hauta siirrettiin Hietaniemen hautausmaalle. Lydia Keirkner muutti Raatimiehentielle, jossa asui aina kuolemaansa vuonna 1945 saakka. Marmoripalatsissa säilytetyn merkittävän taidekokoelman hän testamenttasi Ateneumin taidemuseolle.[6]

Marmoripalatsin uusi omistaja Rudolf Waldén muutti rakennukseen puolisonsa Anni Waldenin kanssa marraskuussa 1937. Taloon muuttivat myös perheen kaksi nuorinta lasta, Liisa ja Lauri. Palatsi remontoitiin kokonaisuudessaan, ja sen sisätilat maalattiin uudelleen vaaleammilla värisävyillä. Yhtyneiden paperitehtaiden johtajana Walden järjesti Marmoripalatsissa erilaisia edustustilaisuuksia ja päivällisiä. Marmoripalatsin ikkunat hajosivat ja rakennuksen välihalli sai sirpalevaurioita Helsingin suurpommituksissa jatkosodan aikana vuonna 1944. Rudolf Waldén kuoli lokakuussa 1946. Marmoripalatsi oli siirtynyt jo saman vuoden maaliskuussa vuokralle valtiolle.[7]

Vuodet 1946–1984[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marmoripalatsi pääsisäänkäynnin puolelta. Kuva vuodelta 2007.

Marmoripalatsia käytettiin sotien jälkeen sotaylioikeuden istuntotilana asekätkentäjutun käsittelyssä. Marmoripalatsi siirtyi valtion omistukseen vuonna 1949.

Vuonna 1952 vastaperustettu Helsingin hovioikeus sai Marmoripalatsin käyttöönsä. Hovioikeus toimi rakennuksessa reilut kolme vuosikymmentä, kunnes se muutti vuonna 1984 moderneihin tiloihin Itä-Pasilaan.

Nykytilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1984–2012 Marmoripalatsissa istui työtuomioistuin ja vuodesta 2004 lisäksi tuomarinvalintalautakunta. Nykyään työtuomioistuin sijaitsee Pasilassa.

Tammikuussa 2013 uutisoitiin Senaatti-kiinteistöjen laittaneen kohteen myyntiin. Myytävä tontti on pinta-alaltaan 2 777 neliömetriä, ja rakennuksen kerrosala on yhteensä noin 1 400 neliömetriä ja bruttoala 2 100 neliömetriä.[8] Yli 10 miljoonan euron arvoiseksi hinnoiteltu rakennus ei ollut vielä syksyyn 2015 mennessä löytänyt ostajaa.[9]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Arkkitehtitoimisto Schulman Oy: Marmoripalatsi – Rakennushistoriaselvitys. Senaatti-kiinteistöt, 2012. Selvityksen verkkoversio (PDF) (viitattu 12.5.2015).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Rakennushistoriaselvitys 2012, s. 4–10.
  2. Rakennushistoriaselvitys 2012, s. 148.
  3. Rakennushistoriaselvitys 2012, s. 58.
  4. a b Rakennushistoriaselvitys 2012, s. 11–16.
  5. Lindgren, Liisa: Memoria: Hautakuvanveisto ja muistojen kulttuuri, s. 225. Helsinki: SKS, 2009. ISBN 978-952-222-068-4.
  6. Rakennushistoriaselvitys 2012, s. 16–22.
  7. Rakennushistoriaselvitys 2012, s. 23–25.
  8. Kaivopuiston Marmoripalatsi myydään Helsingin Uutiset. 21.1.2013. Etelä-Suomen Media Oy. Viitattu 21.1.2013.
  9. Hämäläinen, Jukka: Kaivopuiston arvorakennus odottaa yhä ostajaa Helsingin Uutiset. 2.9.2015. Etelä-Suomen Media Oy. Viitattu 2.9.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]