Laurent de Gouvion-Saint-Cyr
Laurent de Gouvion-Saint-Cyr (13. huhtikuuta 1764 Toul – 17. maaliskuuta 1830 Hyères)[1] oli Ranskan marsalkka, joka toimi komentajana Ranskan vallankumoussodissa ja Napoleonin sodissa. Hän oli myös Ranskan sotaministerinä vuosina 1815 ja 1817–1819.
Elämänvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vallankumoussotien aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gouvion-Saint-Cyr oli nahkurin poika. Lisänimi Saint-Cyr tuli äidin kautta. Ennen vallankumousta hän asui neljä vuotta Italiassa ja sen jälkeen Pariisissa, yrittäen luoda uraa taidemaalarina. Ensimmäisen vallankumoussodan puhjettua Gouvion-Saint-Cyr värväytyi syyskuussa 1792 vapaaehtoisena Ranskan jalkaväkeen. Hän osallistui Reinin armeijan taisteluihin, yleni kahdessa kuukaudessa kapteeniksi ja sai nimityksen kenraali Custinen esikuntaan. Gouvion-Saint-Cyr ylennettiin syyskuussa 1793 pataljoonankomentajaksi (chef de bataillon), tammikuussa 1794 prikaatinkomentajaksi (chef de brigade) ja kesäkuussa 1794 prikaatikenraaliksi sekä lähes välittömästi divisioonakenraaliksi. Hän komensi divisioonaa vuonna 1794 muun muassa Trippstadtin taistelussa.[2] Hän oli kenraali Jean-Charles Pichegrun alaisuudessa mukana vuosien 1794–1795 Mainzin saarrossa ja Mannheimin piirityksessä.[2][3] Vuoden 1796 Saksan-sotaretkellä Gouvion-Saint-Cyr komensi ensin divisioonaa ja sitten armeijakuntaa kenraali Jean Moreaun armeijassa, ja otti osaa useisiin keskeisiin taisteluihin sekä hyökkäys- että perääntymisvaiheessa.[2][4] Hän jäi sitten puolustamaan Kehliä.[2]
Vuonna 1797 Gouvion-Saint-Cyr toimi Reinin ja Mosellen armeijan vasemman siiven komentajana sekä koko armeijan tilapäisenä komentajana Lazare Hochen kuoltua.[2] Maaliskuussa 1798 hänet lähetettiin Roomaan ottamaan Italian-armeija komentoonsa André Massénan jälkeen, mutta riitauduttuaan siellä ranskalaisten siviiliviranomaisten kanssa hänet kutsuttiin pian takaisin kotimaahan. Keväällä 1799 Gouvion-Saint-Cyr komensi Tonavan-armeijan vasenta siipeä, mistä hänet toukokuussa siirrettiin takaisin Italiaan. Hän komensi ranskalaisten oikeaa siipeä elokuun 1799 tappiollisessa Novin taistelussa ja kunnostautui sitä seuranneessa tukalassa vaiheessa.[2][4][3] Hänet nimitettiin syyskuussa 1799 Genovan sotilaskuvernööriksi, ja hän löi syksyn aikana venäläis-itävaltalaiset joukot useissa taisteluissa.[2] Vuonna 1800 Gouvion-Saint-Cyr soti jälleen Moreaun alaisena Saksassa ja komensi ranskalaisia voittoisassa Biberachin taistelussa toukokuussa. Hän ajautui pian huonoihin väleihin Moreaun kanssa ja palasi samana vuonna Ranskaan, jossa Napoleon nimitti hänet valtioneuvoston jäseneksi. Vuonna 1801 hänet nimitettiin Lucien Bonaparten seuraajana Ranskan suurlähettilääksi Madridiin.[2][3][4]
Napoleonin sotien aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1803 Gouvion-Saint-Cyr siirrettiin armeijakunnan komentajaksi Napoliin. Hän kieltäytyi vuonna 1804 allekirjoittamasta keisarikunnan perustamista tukenutta julistusta, joten Napoleon ohitti hänet ylentäessään muita kenraaleja marsalkoiksi.[2][4] Sodan laajettua seuraavana vuonna uudelleen eteläiseen Italiaan Gouvion-Saint-Cyr komensi aluksi Italian-armeijan vasenta siipeä ja löi itävaltalaiset Castelfranco Veneton taistelussa marraskuussa 1805. Menestys jatkui seuraavana vuonna, mutta hän ei tullut toimeen esimiehensä, marsalkka Massénan kanssa, joten hän jätti tehtävänsä.[2] Gouvion-Saint-Cyr osallistui Napoleonin pääarmeijan taisteluihin Preussissa ja Puolassa 1806–1807.[4][3] Vuonna 1808 hän sai Napoleonilta kreivin arvon. Saman vuoden elokuussa hänet lähetettiin Pyreneiden niemimaan sotaan komentamaan Katalonian-armeijaa. Gouvion-Saint-Cyr valtasi joulukuussa 1808 Rosesin ja löi espanjalaiset Cardedeun ja Molins de Reyn taisteluissa sekä helmikuussa 1809 Vallsin taistelussa. Sen jälkeen hän johti Geronan piiritystä.[2] Kuultuaan vuonna 1809, että hänet tultaisiin korvaamaan, Gouvion-Saint-Cyr laiminlöi eräät keisarilta saamansa käskyt ja jätti komentopaikkansa, jolloin Napoleon erotti hänet ja määräsi hänet arestiin tiluksilleen Ranskaan.[2][4][3]
Gouvion-Saint-Cyr kutsuttiin takaisin palvelukseen vuoden 1812 Venäjän-sotaretkelle. Hän sai aluksi komentoonsa pääasiassa baijerilaisista koostuneen Grande Arméen VI armeijakunnan. Kun marsalkka Nicolas Oudinot haavoittui pahasti Polotskin taistelun ensimmäisenä päivänä, itsekin haavoittunut Gouvion-Saint-Cyr otti komennon ja käänsi hävityltä näyttäneen taistelun suureksi voitoksi 18. elokuuta. Kiitoksena Napoleon ylensi hänet marsalkaksi. Perääntymisvaiheessa Gouvion-Saint-Cyr komensi ranskalaisia myös tappiollisessa Polotskin toisessa taistelussa lokakuussa 1812, jolloin hän haavoittui vakavasti jalkaan ja joutui jättämään palveluksen muutamaksi kuukaudeksi. Hän palasi elokuussa 1813 komentamaan XIV armeijakuntaa ja osallistui voittoisaan Dresdenin taisteluun. Napoleon jätti hänet puolustamaan asemia Dresdenissä, mutta Napoleonin pääarmeijan peräännyttyä länteen tappiollisen Leipzigin taistelun jälkeen Dresden jäi vihollisen saartamaksi. Muonavarojen ehtymisen vuoksi Gouvion-Saint-Cyr antautui Dresdenissä 11. marraskuuta.[2][4][3] Antautumisehdot olisivat taanneet hänen joukoilleen vapaan poistumisen, mutta liittoutuneet ottivatkin heidät sotavangeiksi.[2] Gouvion-Saint-Cyr oli tämän jälkeen vuoden sotavankina Unkarissa.[3]
Bourbon-restauraation aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gouvion-Saint-Cyr pääsi palaamaan Ranskaan kesäkuussa 1814 ja hän asettui tukemaan Bourbon-restauraatiota, jolloin kuningas Ludvig XVIII teki hänestä päärin. Vuoden 1815 satapäiväisen keisarikunnan aikana hän pysytteli puolueettomana. Valtaan palattuaan Ludvig XVIII nimitti Gouvion-Saint-Cyrin heinäkuussa 1815 sotaministeriksi marsalkka Louis-Nicolas Davout’n tilalle. Gouvion-Saint-Cyr halusi Napoleonin paluuyritystä tukeneille sotilaskomentajille lievät tuomiot. Hän yritti pelastaa marsalkka Michel Neyn hengen järjestämällä tämän ensin erityiseen sotaoikeuteen muiden marsalkoiden tuomittavaksi ja äänestämällä sitten päärien kamarin käsittelyssä Neyn maastakarkotuksen puolesta, mutta lopulta Ney kuitenkin tuomittiin kuolemaan.[2] Gouvion-Saint-Cyr erosi sotaministerin tehtävistä marraskuussa 1815. Vuonna 1817 hänet nimitettiin meriministeriksi ja saman vuoden syyskuussa uudelleen sotaministeriksi. Hän sai vuonna 1817 myös markiisin aatelisarvon. Gouvion-Saint-Cyr uudisti ministerikaudellaan Ranskan armeijaa antaakseen sille ”kansallisen” luonteen pelkän Bourbonien armeijan sijaan. Erotettuja Napoleonin aikaisia upseereita kutsuttiin takaisin palvelukseen, pääesikunta uudistettiin, värväyskäytäntöjä muutettiin, ylennyksiä järkeistettiin ja kiintiöitä alettiin täyttää arpomalla. Ultrarojalistit vastustivat Gouvion-Saint-Cyriä tämän taustan vuoksi, ja hän joutui eroamaan edistysmielisen hallituksen kaaduttua marraskuussa 1819.[4][1][3]
Eläkepäivinään Gouvion-Saint-Cyr julkaisi useita muistelmateoksia Napoleonin sotien tapahtumista, kuten Journal des operations de Varmée de Catalogne en 1808-1809 (1821), Mémoires sur les campagnes des armées du Rhin et de Rhin-et-Moselle (1829) ja Mémoires pour servir à l’histoire militaire sous le directoire, le consulat et l’empire (1831). Hän kuoli 65-vuotiaana vuonna 1830.[3][1] Hänet on haudattu Pariisin Père-Lachaisen hautausmaalle.
Gouvion-Saint-Cyrin nimi on kaiverrettu Pariisin Riemukaareen.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Laurent, marquis de Gouvion-Saint-Cyr (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 23.1.2019.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Nathan D. Jensen: Marshal Laurent Gouvion St. Cyr (englanniksi) Frenchempire.com. Viitattu 23.1.2019.
- ↑ a b c d e f g h i Nordisk familjebok (1916), s. 369–370 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 23.1.2019.
- ↑ a b c d e f g h Gouvion Saint-Cyr, Laurent, Marquis de (englanniksi) Encyclopædia Britannica (1911), Wikisource. Viitattu 23.1.2019.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Laurent de Gouvion-Saint-Cyr Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||
