Tämä on lupaava artikkeli.

Kurt Wolff

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kurt Wolff
Henkilötiedot
Syntynyt3. maaliskuuta 1887
Kuollut21. lokakuuta 1963 (76 vuotta)
Ammatti kustantaja ja kustannustoimittaja

Kurt Wolff (3. maaliskuuta 188721. lokakuuta 1963) oli saksalainen kirjankustantaja ja kustannustoimittaja. Wolff vaikutti aluksi Saksassa, missä hän julkaisi ekspressionistista kirjallisuutta, tunnetuimpana Franz Kafkaa. Adolf Hitlerin valtaannousun jälkeen Wolff lähti maanpakoon ja vietti aikaa Italiassa ja Ranskassa. Jälkimmäisessä Wolff laati jonkin aikaa Saksan-vastaista propagandaa.

Vuonna 1941 Wolff siirtyi Yhdysvaltoihin, missä hän vaimonsa Helenin kanssa perusti Pantheon Books -kustantamon. Se pysyi ensimmäiset vuodet pienenä ja vähän tunnettuna joskin hyvämaineisena yrityksenä. Vuonna 1955 kustantamo julkaisi Anne Morrow Lindberghin Meren lahjan, josta tuli myyntimenestys. Kaksi vuotta myöhemmin Pantheon julkaisi Boris Pasternakin Tohtori Živagon. Se myi miljoonia kappaleita ja voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon.

1950–1960 lukujen vaihteessa Wolffit luopuivat Pantheon Booksin omistajuudesta ja eläköityivät. Viimeiset elinvuotensa Kurt Wolff vietti Sveitsissä.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kurt Wolffin 1900-luvun alussa julkaisemia kirjoja.

Vaiheet Saksassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wolff syntyi Bonnissa Saksassa vuonna 1887. Hänen isänsä oli Brahmsia ihaillut ammattimuusikko ja äitinsä juutalaistaustainen rautatieyrittäjän tytär. Kumpikin oli kiinnostunut musiikista ja taiteesta. Wolff peri vanhemmiltaan huomattavan omaisuuden ja alkoi 1900-luvun alussa kustantaa ekspressionistista kirjallisuutta. Kurt Wolff Verlag -niminen yritys toimi Leipzigissä ja julkaisi monia merkittäviä nuoria kirjailijoita ja runoilijoita, joista tunnetuin oli Franz Kafka.[1]

Wolffin kustantamo oli ensimmäinen, joka profiloitui uusien ja nuorten kirjailijoiden esiintuojana. Wolff tuli tunnetuksi kirjojensa korkeista tuotantoarvoista ja tehokkaasta markkinoinnista, joka hyödynsi päivälehtiä ja julisteita. Hän oli myös taitava pitämään kustannukset pieninä ja tekemään silti näyttäviä laitoksia. Joskus Wolff markkinoi kirjoja harhaanjohtavasti ja saattoi esimerkiksi sitoa ylijäämäkappaleet uusiin kansiin, joita sitten mainosti uutena laitoksena.[1]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Wolff loittoni ekspressionistisestä liikkeestä ja politisoituneista kirjallisuuspiireistä. Samalla sodanjälkeinen hyperinflaatio tuhosi hänen kustannustoimintansa taloudellisen pohjan. Vuonna 1919 Wolff siirsi yrityksensä Müncheniin ja alkoi modernin saksalaisen kirjallisuuden sijaan keskittyä taiteeseen, taidehistoriaan, kirjojen keräilyyn ja muihin epäpoliittisiin aiheisiin.[1]

Vuonna 1924 Wolff perusti Pantheon Casa Editrice -nimisen kansainvälisen kustantamon, jonka toimipaikka oli Firenze. Kustantamo julkaisi kalliita taidekirjoja useilla kielillä ja levitti niitä sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa. Toiminta osoittautui kuitenkin kannattamattomaksi, ja viimeistään suuri lama vei toiminnalta taloudellisen pohjan.[1]

Matkustelua ja maanpakoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvun alussa Wolff matkusteli Etelä-Euroopassa, missä hän vuokrasi itselleen edullisia taloja ja majoitti niissä maksavia vieraita. Vuodenvaihteessa 1932–1933 Wolff tavoitteli työpaikkaa valtion virkamiehenä. Kansallissosialistit nousivat Saksassa valtaan vuonna 1933, jolloin puolueeseen kuulumattoman Wolffin työmahdollisuudet heikkenivät huomattavasti. Helmikuun lopulla Wolff ja hänen puolisonsa Helen poistuivat ”barbarismiin luisuvasta” Saksasta ja asettuivat Italiaan.[1]

Wolffit pysyttelivät alkuun politiikan ulkopuolella ja pidättäytyivät arvostelemasta kansallissosialistien hallintoa. Kurtin suvun juutalaistausta oli verrattain huonosti tunnettu, ja hänen Saksaan jäänyt siskonsa selvisi sotavuosista vainoa kohtaamatta. Kurtilla oli myös kaksi lasta Saksassa, ja politiikasta pitäytyminen oli keino suojella heitä ja muita sukulaisia. Kustannustoiminta pysyi kannattamattomana, ja köyhtynyt ja ylirasittunut Wolff lopetti 1930-luvun puolivälissä liiketoimintansa kokonaan.[1]

Vuoteen 1938 mennessä Italia oli muuttunut vaaralliseksi paikaksi saksalaistaustaisille pakolaisille. Wolffit siirtyivät Ranskaan, missä he sodan sytyttyä työskentelivät propagandaministeriölle ja tuomitsivat kansallissosialismin julkisesti. Wolffit olivat haaveilleet Ranskan kansalaisuudesta, mutta Ranskan sodassa kärsimän tappion jälkeen heidät suljettiin ulkomaalaisuutensa vuoksi internointileirille. Amerikkalaisjournalisti Varian Fryn verkoston avulla Wolffit onnistuivat saamaan maastalähtöön tarvittavat paperit, ja keväällä 1941 he siirtyivät Lissabonin kautta New Yorkiin. Siellä he perustivat Pantheon Books -nimisen kustantamon ja tutustuivat paikallisiin kulttuuripiireihin.[1]

Yhdysvallat ja Pantheon Books[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amerikkalaiset kustantamot perinteisesti vierastivat kuluttajatutkimuksia. Laadukasta korkeakirjallisuutta julkaisi vain runsaat 20 kustantamoa, joiden johto oli verrattain konservatiivista. Kirjailijat ja kustannustoimittajat muodostivat pienen sisäpiirin. Wolffit aloittivat oman julkaisutoimintansa painamalla aiemmin kustantamiaan saksalaisia ja ranskalaisia klassikoita, mikäli niitä ei vielä ollut käännetty englanniksi. Joulukuussa 1941 Yalen yliopiston professori ja Kurt Wolffin vanha ystävä Curt von Faber du Faur lupautui antamaan 7 500 dollaria, jos Wolffit saisivat koottua vastaavan summan muista lähteistä. Myös muut rahat koottiin saksalaisilta siirtolaisilta tai heidän jälkeläisiltään.[1]

Alkuun Wolffien asunto toimi toimistona ja varastona. Pantheon Books julkaisi paljon esimerkiksi eurooppalaisen kirjallisuuden antologioita, jotka olivat aiemmin olleet Yhdysvalloissa harvinaisia. Helenin ehdotuksesta Pantheon painoi lisäksi paljon lastenkirjoja ja satuja. Wolffit halusivat keskittyä laadukkaaseen kirjallisuuteen, ja myös eettiset näkökohdat vaikuttivat julkaisupäätöksiin. Sanaristikoiden ja salapoliisiromaanien kaltaisten viihdepainatteiden lisäksi Wolffit tietoisesti hylkäsivät ajankohtaiset ja poliittiset kirjat, mukaan luettuna useimmat holokaustia käsittelevät kirjat, mistä heitä myös arvosteltiin. He julkaisivat kuitenkin joitakin kansallissosialistien vastustajien teoksia, mikäli niiden sävy ei ollut poliittinen vaan uskonnollinen tai eettinen.[1]

Vuonna 1943 Kurt Wolffille tarjottiin mahdollisuutta lahjoitusvaroilla toimineen Bollingen-kirjasarjan toimittamiseen. Sarja käsitteli taidetta, historiaa, antropologiaa, psykologiaa ja esoteriaa. Wolff kieltäytyi tarjouksesta. Pantheon Booksista tuli kuitenkin Bollingen-kirjojen levittäjä ja myyjä, ja se sai kymmenesosan voitoista, mikä takasi Pantheonin taloudellisen kannattavuuden. 1940-luvun loppuun mennessä Pantheon Books oli saanut maineen laatukirjoihin keskittyvänä kustantamona. Liikevaihto pysyi silti pienenä, eikä Pantheon juurikaan kiinnostanut sijoittajia. Vuonna 1948 Kurtin kuukausipalkka oli 500 dollaria ja Helenin 400 dollaria. Käytännössä pariskunta oli riippuvainen varakkaiden ystäviensä taloudellisesta tuesta. Vasta vuonna 1949 Wolffit pystyivät siirtämään Pantheon Booksin toiminnan oikeaan toimistorakennukseen. Vuosikymmenen vaihde oli silti hankalaa aikaa, jota leimasivat sotatalouden purku, talouskasvun hidastuminen ja voimakas inflaatio.[1]

Paremmat ajat koittivat vasta 1955, jolloin Pantheon julkaisi Charles Lindberghin vaimon Anne Morrow Lindberghin kirjan Meren lahja. Pitkään hiljaiseloa viettänyt Lindbergh valitsi kustantamon Wolffien peräänantamattoman ja vilpittömän maineen vuoksi. Kirja myi yli puoli miljoonaa kappaletta ja teki Wolffeista vauraan pariskunnan. Samalla kustantamon maine pelkkiä eurooppalaisia kirjoja painavana yhtiönä hälveni. Kaksi vuotta myöhemmin Pantheon julkaisi toisen menestysteoksen, Boris Pasternakin Tohtori Živagon. Kirja myi muutamassa viikossa yli miljoona kappaletta ja vuonna 1958 se voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Tohtori Živago jälkeen Pantheon vakiinnutti asemansa suurimpien amerikkalaisten laatukustantamojen joukossa.[1]

Loppuvuodesta 1958 Wolffit riitautuivat pitkäaikaisen tukijansa ja yhteistyökumppaninsa Kyrill Schabertin kanssa. Riidat koskivat sekä Pantheonin linjaa että sitä, kuka saisi yhtiön menestyksestä kunnian. Wolffit halusivat pitää yllä yhtiön laadukasta mainetta ja hoitivat liiketoimia epäjärjestelmällisesti, kun taas Schabert oli kaupallisemmin suuntautunut. Schabert oli vastustanut Pasternakin julkaisemista siinä uskossa, ettei venäläinen kirjallisuus kiinnostaisi amerikkalaisia. Toisaalta myös kirjojen kustannuskulttuuri oli muuttunut selvästi aiempaa kaupallisemmaksi.[1]

Kurt Wolffin terveys oli heikentynyt vuodesta 1948 alkaen, ja vuonna 1958 hän sai sydänkohtauksen. Tämän jälkeen hänen jaksamisensa huononi tasaisesti. Vuosikymmenen lopulla Helen toimi Pantheonin toiminnan tosiasiallisena johtajana. Vuonna 1959 he myivät osuutensa Pantheonista ja siirtyivät Sveitsiin.[1]

Viimeiset vuodet Sveitsissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kurt Wolffin muistolaatta Bonnissa Saksassa.

Sveitsissä Kurtin terveys parani. Wolffit eivät enää osallistuneet kustannustoimintaan, mutta he etsivät Pantheonille sopivia kirjoja, joista mainittakoon Günter Grassin Peltirumpu. Riidat uuden johdon kanssa jatkuivat ja kesällä 1960 Wolffit ilmoittivat eroavansa. Random House osti Pantheon Booksin pian tämän jälkeen.[1] Vuonna 1961 Wolffit alkoivat julkaista kirjoja ”A Helen and Kurt Wolff Book” -nimikkeellä.[2]

Wolffit eivät koskaan täysin sopeutuneet Yhdysvaltoihin vaan pitivät itseään eurooppalaisina. Sveitsiin muuton syynä oli Kurtin koti-ikävä.[1] Kurt Wolff kuoli auto-onnettomuudessa Länsi-Saksassa vuonna 1963.[2] Helen palasi tämän jälkeen Yhdysvaltoihin,[1] missä hän jatkoi ”A Helen and Kurt Wolff Book” -kirjojen julkaisua, kunnes jäi eläkkeelle 1986. Helen kuoli kodissaan New Hampshiressa 88-vuotiaana vuonna 1994.[2]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wolff oli kahdesti naimisissa. Hänen ensimmäinen vaimonsa Elisabeth oli peräisin vauraasta aristokraattiperheestä, ja pariskunta tapasi liikkua Saksan hienostopiireissä. Elisabeth myös tuki miestään taloudellisesti. Pariskunta sai kaksi lasta ennen eroaan vuonna 1930-luvun alussa. Wolffin muutettua ulkomaille lapset jäivät Saksaan. Vuonna 1948 Wolff yritti tuloksetta houkutella tytärtään Mariaa Yhdysvaltoihin. Hänen poikansa Nikolaus muutti Yhdysvaltoihin, mutta ei kiinnostunut kirja-alasta.[1]

Toisen vaimonsa Helen Moselin (1906–1994) Wolff tapasi vuonna 1928, jolloin Helen alkoi työskennellä hänen sihteerinään. Heleninin isä oli saksalainen ja äiti itävaltalais-unkarilainen. Isä oli vaurastunut Osmanivaltakunnassa käymällään kaupalla mutta tehnyt konkurssin vuonna 1923. Myöhemmin Helen löysi Saksan seurapiireistä suojelijoita, jotka suosittelivat hänelle Kurt Wolff Verlagia. Kurt ja Helen avioituivat vuonna 1933 ja saivat Christian-nimisen pojan seuraavana vuonna. Kurt kaavaili Christianista työnsä jatkajaa, mutta tämä suuntasi musiikkialalle.[1][2]

Kurt ja Helen Wolffin näkemys sukupuolirooleista oli konservatiivinen. Helen ei siksi koskaan toiminut Pantheonin muodollisena johtajana vaan eläköityi samaan aikaan miehensä kanssa.[1]

Wolffit korostivat usein, etteivät pitäneet itseään saksalaisina vaan eurooppalaisina. Konservatiivisista maailmankatsomuksistaan huolimatta he vierastivat saksalaista nationalismia. Yhdysvaltoihin ja kaupallisuuteen Kurt suhtautui ennen muuttoaan epäluuloisesti, eivätkä nämä vakaumukset koskaan täysin hälvenneet.[1]

Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wolffit muistetaan ennen kaikkea korkeatasoisen eurooppalaisen kirjallisuuden saattamisesta englannin kielelle.[2] Vuonna 1996 perustettiin Saksan valtion rahoittama kirjallisuuspalkinto Helen & Kurt Wolff Translator’s Prize. Se annetaan vuosittain laadukkaalle Yhdysvalloissa julkaistulle käännökselle saksasta englantiin.[3]

Yhdysvaltalainen Harcourt-kustantamo julkaisee edelleen kirjoja ”A Helen and Kurt Wolff Book” -nimikkeellä.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Detjen, Marion: Kurt and Helen Wolff. Immigrant Entrepreneurship. Viitattu 16.12.2020. (englanniksi)
  2. a b c d e f Mitgang, Herbert: Helen Wolff, a Publisher, Is Dead at 88. The New York Times, 30.3.1994. Viitattu 19.12.2020. (englanniksi)
  3. Helen & Kurt Wolff Translator´s Prize. Goethe Institut. Viitattu 16.12.2020. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]