Siirry sisältöön

Krimin tataarien karkottaminen

Wikipediasta
Karkotuksen muistomerkki Jaltalla.

Krimin tataarien karkottaminen (krimintataariksi Qırımtatar halqınıñ sürgünligi, tai pelkästään Sürgünlik, "karkotus") oli 18.–20. toukokuuta 1944 tapahtunut Krimin tataarien etninen puhdistus Krimillä. Krimin tataarit olivat yksi kymmenestä etnisestä ryhmästä, jotka pakkosiirrettiin Neuvostoliiton väestönsiirtojen aikana.

Tataarien karkottamisen jälkeen venäläisiä houkuteltiin tällaisilla kuulutuksilla asuttamaan uudelleen Krimiä.

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa Krimin tataareista oli omaksunut islamin jo 1300-luvulle tultaessa Krimin kaanikunta perustettiin 1440-luvulla.[1] Välit kaanikunnan ja Moskovan olivat huonot jo 1400-luvulta lähtien, ja kun Venäjä lopulta onnistui valtaamaan Krimin, tataarit pakenivat niemimaalta sankoin joukoin pääsääntöisesti Osmanien valtakuntaan: vuosina 1784–1790 peräti 300 000 Krimin tataaria jätti kotinsa.[2] Toinen merkittävä joukkopako Krimiltä koettiin Krimin sodan aikana, jolloin arviolta 15–23 prosenttia niemimaan asukkaista pakeni jälleen Osmanien valtakuntaan. Myös Kaukasukselta pakeni suuri määrä muslimeita. Yhteensä lähtijöitä arvellaan olleen 500 000 – 900 000, joista ainakin kolmannes oli Krimin tataareita. Venäjän keisarikunta hyödynsi tilannetta aloittamalla laajamittaiset venäläistämistoimet.[3]

Kun Neuvostoliitto aloitti kollektivisoinnin 1920-luvulla, nälänhätä tappoi arviolta 100 000 ihmistä Krimillä, koska viranomaiset vaativat viljan kuljettamista "tärkeimmille alueille".[4] Yhden arvion mukaan 3/4 tässä nälänhädässä kuolleista oli Krimin tataareita.[5]

Neuvostoliiton maanpuolustuskomissaario hyväksyi 11. toukokuuta 1944 salaisen julkilausuman, joka käsitteli Krimin tataareita sekä näiden väitettyjä natsi-Saksaan. NKVD:n päällikkö Lavrenti Berija oli päivää aiemmin lähettänyt Stalinille kirjeen, jossa Krimin tataareja syytettiin maanpetoksellisista toimista ja haluttomuudesta elää Neuvostoliiton rajoilla.[6]

Karkotuksen toteutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

NKVD aloitti karkotustoimet 18. toukokuuta 1944 klo 3:00. Se murtautui Krimin tataarien koteihin ja ohjasi heidät juniin.[7] Berijan NKVD siirsi Krimin tataareja kolmen päivän ajan, myös kommunisteja ja puna-armeijan jäseniä. Berijalle osoitettu, 22. toukokuuta päivätty raportti väitti, että Krimin tataarit syyllistyivät valtavissa määrin sotilaskarkuruuteen puna-armeijassa, vaikka he palvelivat armeijassa ja toimivat partisaaneina natseja vastaan.[6]

Merkittävä osa karkotetuista lähetettiin nykyisen Uzbekistanin alueelle, jonne päätyi 151 000 Krimin tataaria. Loput lähetettiin muualle Neuvostoliittoon, kuten esimerkiksi Kazakstaniin tai Tadžikistaniin. Ensimmäiset saapuivat 29. toukokuuta, ja suurin osa oli perillä viimeistään 8. kesäkuuta.[8]

Krimin tataarien poistuttua niemimaalta Stalin jatkoi sen venäläistämistä. Tämä näkyi krimintataarin opettelun kieltämisenä, kirjojen polttamisena ja moskeijoiden tuhoamisena.[9] Heinäkuussa 1944 Krimille muutti 51 000 uudisasukasta, joista suurin osa oli etnisiä venäläisiä, joille tyhjiksi jääneet Krimin tataarien asunnot osoitettiin. Todisteita joukkokarkuruudesta ei ollut, ja suurin osa natsien kanssa vehkeilleistä Krimin tataareista sai yksilöllisen oikeudenkäynnin. Berija raportoi 4. heinäkuuta Stalinille, että Kimin tataarien "uudelleenasuttaminen" oli onnistunut.[6]

Toisen maailmansodan päätyttyä puna-armeijassa palvelleet Krimin tataarit eivät saaneet palata Krimille koteihinsa riippumatta esim. siitä, olivatko he ansioituneita sotilaita vai eivät. Tällaisen kohtalon koki jopa Amet-han Sultan, joka oli palkittu Neuvostoliiton sankari -kunniamerkillä kahdesti.[10]

Neuvostoliiton propaganda pyrki myös aktiivisesti hävittämään kaikki maininnat Krimin tataareista esim. korvaamalla krimintataarinkielisiä paikannimiä venäjänkielisillä sekä hävittämällä muslimien hautaismaita ja muita uskonnollisia kohteita. Lisäksi Stalinin aikana kiellettiin myös mainitsemasta, että Neuvostoliitossa muka asuisi Krimin tataareita, ja Krimin tataariksi identifoituminen Neuvostoliiton väestönlaskennassa vuoteen 1989 asti.[11][12]

Olot karkotuksen aikana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karkotuksen aikana kuoli tuhansia ihmisiä karjavaunuissa hapen, ruuan ja juotavan puutteeseen sekä tauteihin, etenkin pilkkukuumeeseen. Uzbekistanissa ollessaan Krimin tataarit joutuivat pakkotyöhön puuvillapelloille, tietöihin, tehtaisiin tai kaivoksiin.[13]

Olot työleireillä olivat surkeat. Töitä tehtiin 11–12 tuntia päivässä seitsemänä päivänä viikossa.[14] Uuvuttavasta työajasta huolimatta karkotetuille annettiin korkeintaan 400 g leipää päivässä.[15]

Rehabilitointi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikita Hruštšov tuomitsi 1965 Stalinin politiikan, myös etnisten ryhmien karkotukset, mutta hän ei hyväksynyt Krimin tataarien paluuta Krimille. Krimin tataarien lisäksi myöskään Volgan saksalaisiin tai meskhetinturkkilaisiin ei sovellettu rehabilitointia.[16] Krimin tataarit pysyivät Keski-Aasiassa 1980-luvulle asti, jolloin Gorbatšov antoi heidän palata kotiseuduilleen.[17] Vuoteen 1991 mennessä yli 150 000 Krimin tataaria oli palannut kotikonnuilleen. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen useat venäläiset poliitikot vastustivat kovaäänisesti sitä, että niemimaa oli nyt osa uutta itsenäistä Ukrainaa.[9]

Krimin korkein neuvosto julisti 14. marraskuuta 1986 karkotuksen rikokseksi.lähde?

Uhriluvut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karkotus koski arviolta 180 000 – 238 500 Krimin tataaria.[18][13]

Arvioksi kuolleiden määrästä ilmoitetaan usein 46 prosenttia.[18][19] Brežnevin kaudella Krimin tataareihin suhtauduttiin edelleen vihamielisesti, ja ne, jotka puhuivat näinkin suurista kuolinluvuista, asetettiin syytteeseen Neuvostoliiton häpäisemisestä. KGB tekaisi myöhemmin omat lukunsa, joiden mukaan karkotuksien seurauksena Krimin tataareista kuoli vain 22 prosenttia.[19]

Perintö ja tunnustaminen kansanmurhana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän miehitettyä Krimin vuonna 2014 selkeä enemmistö paikallisista tataareista oli sitä vastaan, minkä vuoksi Venäjä on alkanut vainota heitä uudestaan.[7][20] Krimin tataareita edustava järjestö Mejilis kiellettiin vuonna 2016 äärijärjestönä, minkä seurauksen se joutui muuttamaan Kiovaan.[21] Krimin miehityksen jälkeen arviolta 10 prosenttia Krimin tataareista pakeni H’ersoniin, jonka Venäjä miehitti vuoden 2022 hyökkäyksen jälkeen.[9]

Karkotuksen ovat tunnustaneet kansanmurhaksi seuraavat maat:

Maa Pvm Lähde
 Ukraina 12. marraskuuta 2015 [22]
 Latvia 24. huhtikuuta 2019 [23]
 Liettua 6. kesäkuuta 2019 [24]
 Kanada 10. kesäkuuta 2019 [25]
 Puola 12. kesäkuuta 2024 [26]
 Viro 16. lokakuuta 2024 [27]
 Tšekki 18. joulukuuta 2024 [28]

Karkotustoimien alkamispäivä, 18. toukokuuta, on Krimin tataarien kansanmurhan muistopäivä.[10] Päätös asiasta tehtiin samassa yhteydessä, kun verh'ovna rada julisti tapahtuman kansanmurhaksi.[22] Krimin tataarit olivat kampanjoineet asian puolesta jo vuodesta 2006 lähtien.[6]

Krimin tataarit, tai ketään muukaan Neuvostoliiton karkoituksien uhreiksi joutuneet vähemmistöt, eivät ole koskaan saaneet rahallisia korvauksia.[29] Osa Krimin tataareita edustavista järjestöistä on yrittänyt saada kansainvälistä yhteisöä painostamaan Venäjää, joka on kansainvälisen oikeuden mukaan Neuvostoliiton seuraajavaltio, maksamaan korvauksia ja rehabilitoimaan karkoitetut.[30]

Karkottaminen mediassa ja taiteessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2013 sai ensi-iltansa H’aitarma, jonka on ohjannut Krimin tataareihin kuuluva ukrainalainen ohjaaja Ahtem Seitablajev. Elokuva perustuu Amet-han Sultanin kokemuksiin Krimin tataarien karkotuksesta.[31]

Vuoden 2016 Euroviisuissa Ukrainan edustaja Jamala esitti kappaleen 1944, joka käsitteli Krimin tataarien karkottamista ja oli Jamalan mukaan omistettu hänen isoisoäidilleen. Jamala itse on syntynyt Kirgisiassa, jossa Krimin tataareita eli maanpaossa.[32] Kappale voitti kilpailun saatuaan 534 pistettä.[33]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Allworth, Edward: The Tatars of Crimea: Return to the Homeland: Studies and Documents. Durham: Duke University Press, 1998. ISBN 9780822319948 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • "Punished Peoples" of the Soviet Union: The Continuing Legacy of Stalin's Deportations. Human Rights Watch, 1991. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Spring, Peter: Great Walls and Linear Barriers, s. 228. Pen and Sword Books, 2015. ISBN 9781473853843 (englanniksi)
  2. ↑ Potichnyj, Peter J.: The Struggle of the Crimean Tatars. Canadian Slavonic Papers, 1975, nro 17, s. 302–319. JSTOR:40866872
  3. ↑ Fisher, Alan W.: Emigration of Muslims from the Russian Empire in the Years After the Crimean War. Jahrbücher für Geschichte Osteuropas, 1987, 35. vsk, nro 3, s. 356–371. JSTOR:41047947 (englanniksi)
  4. ↑ Olson, James Stuart; Pappas, Lee Brigance & Pappas, Nicholas Charles: An Ethnohistorical Dictionary of the Russian and Soviet Empires, s. 185. Greenwood Publishing Group, 1994. ISBN 9780313274978 (englanniksi)
  5. ↑ Smele, Jonathan D.: Historical Dictionary of the Russian Civil Wars, 1916-1926, s. 302. Rowman & Littlefield, 2015. ISBN 9781442252813 (englanniksi)
  6. ↑ a b c d Deportation of the Crimean Tatar people. History of genocide Suspilne. 18.5.2020. Viitattu 1.3.2024. (englanniksi)
  7. ↑ a b Crimean Tatars faced extermination 79 years ago: people who have endured, now face Russia’s pressure UATV English. 18.5.2023. Viitattu 1.3.2024. (englanniksi)
  8. ↑ Kamenetsky, Ihor: Nationalism and Human Rights: Processes of Modernization in the USSR, s. 244. Association for the Study of the Nationalities (USSR and East Europe), 1977. ISBN 9780872871434 (englanniksi)
  9. ↑ a b c Crimean Tatars and Russification Wilson Center. 13.9.2022. Viitattu 1.3.2024. (englanniksi)
  10. ↑ a b Crimean Tatars: The swallows that always return. Minority Rights Group, 18.5.2023. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  11. ↑ Magocsi, Paul R.: A History of Ukraine: The Land and Its Peoples, s. 690. Toronto: University of Toronto Press, 2010. ISBN 9781442610217 (englanniksi)
  12. ↑ Buckley, Cynthia J.; Ruble, Blair A. & Hofmann, Erin Trouth: Migration, Homeland, and Belonging in Eurasia, s. 238. Washington, D.C.: Woodrow Wilson Center Press, 2008. ISBN 9780801890758 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  13. ↑ a b Remembering the Crimean Tatar Deportation, the Sürgünlik 18.5.2020. Ukrainian Institute of America. Viitattu 1.3.2022. (englanniksi)
  14. ↑ Viola, Lynne: The Unknown Gulag: The Lost World of Stalin's Special Settlements, s. 99. Oxford University Press, 2007. ISBN 9780195187694 (englanniksi)
  15. ↑ Reid, Anna: Borderland: A Journey Through the History of Ukraine, s. 204. Orion, 30.4.2015. ISBN 978-1-78022-928-7 Teoksen verkkoversio Viitattu 1.3.2024. (englanniksi)
  16. ↑ Arno Tanner: The Forgotten Minorities of Eastern Europe: The History and Today of Selected Ethnic Groups in Five Countries. East-West Books, 2004. ISBN 978-952-91-6808-8 Teoksen verkkoversio Viitattu 1.3.2022. (englanniksi)
  17. ↑ Ukraine Opens Criminal Probe Against Stalin, Beria For Crimean Tatar Deportations RadioFreeEurope/RadioLiberty. Viitattu 1.3.2022. (englanniksi)
  18. ↑ a b Sürgün: The Crimean Tatars' deportation and exile SciencesPo. 19.1.2016. Viitattu 1.3.2022. (englanniksi)
  19. ↑ a b Human Rights Watch (1991): s. 34
  20. ↑ Crimea: Persecution of Crimean Tatars Intensifies Human Rights Watch. 14.11.2017. Viitattu 1.3.2024. (englanniksi)
  21. ↑ Remembering Sürgünlik: Supporting Crimean Tatars in a Dark Time Freedom House. Viitattu 1.3.2022. (englanniksi)
  22. ↑ a b Ukraine Parliament Recognizes Tatar 'Genocide' RadioFreeEurope/RadioLiberty. 12.11.2015. Viitattu 1.3.2022. (englanniksi)
  23. ↑ Foreign Affairs Committee adopts a statement on the 75th anniversary of deportation of Crimean Tatars, recognising the event as genocide Latvijas Republikas Saeima. 24.4.2019. Viitattu 1.3.2022. (englanniksi)
  24. ↑ Lithuanian parliament recognizes Soviet crimes against Crimean Tatars as genocide The Baltic Times. 6.6.2019. Viitattu 1.3.2022. (englanniksi)
  25. ↑ Foreign Affairs Committee passes motion by Wrzesnewskyj on Crimean Tatar genocide The Ukrainian Weekly. 21.6.2019. Viitattu 1.3.2022. (englanniksi)
  26. ↑ Poland's Sejm recognizes Soviet deportation of Crimean Tatars as genocide The Kyiv Independent. 12.7.2024. Viitattu 28.4.2025. (englanniksi)
  27. ↑ Estonian parliament recognizes mass deportation of Crimean Tatars as genocide ERR News. 16.10.2024. Viitattu 28.4.2025. (englanniksi)
  28. ↑ Czechia recognizes deportation of Crimean Tatars as genocide Ukrainian World Congress. Viitattu 28.4.2025. (englanniksi)
  29. ↑ Human Rights Watch (1991): s. 3
  30. ↑ Allworth (1998): s. 356
  31. ↑ Grytsenko, Oksana: ‘Haytarma’, the first Crimean Tatar movie, is a must-see for history enthusiasts Kyiv Post. 8.7.2013. Viitattu 1.3.2024. (englanniksi)
  32. ↑ The Dark History Behind Eurovision's Ukraine Entry Time. Viitattu 1.3.2022. (englanniksi)
  33. ↑ Ukrainan Jamala voitti Euroviisut 2016 - Suomen seuraavaa viisuedustajaa haetaan jälleen UMK:ssa YLE Uutiset. 15.5.2016. Viitattu 1.3.2024.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Krimin_tataarien_karkottaminen&oldid=23201389”