Korttipeli
Korttipeli on pelikorteilla pelattava peli.[1] Vaikka korttipelejä voidaan pelata lähes millaisilla korteilla tahansa, Euroopassa yleisimmin käytetään 52-korttista pakkaa. Näillä korteilla voi pelata sadoittain erilaisia pelejä. Korttipakkoja on kuitenkin monia erilaisia, kuten tarot- ja Uno-kortit. Lisäksi on olemassa keräilyyn perustuvia korttipelejä, kuten Magic: The Gathering. Korttipelejä pelataan myös uhkapeleinä. Yleisin rahapeleistä on pokeri.
Määritelmä ja ominaispiirteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Korttipelillä tarkoitetaan peliä, jota pelataan yhdellä tai useammalla korttipakalla.[2] Korttipelillä viitataan Suomessa usein ranskalais-englantilaisella 52 kortin pakalla pelattaviin peleihin. Korttipakkoja on kuitenkin monia erilaisia, vaikka monet eurooppalaiset pakat eroavat toisistaan lähinnä kuvitukseltaan. Tarot-kortit ovat hieman erilaisia, mutta nekin perustuvat perinteisiin pelikortteihin.[3]
Perinteisen pakan lisäksi on olemassa lukuisia kaupallisia korttipelejä, joissa käytetään omia pakkojaan. Tällaisia pelejä ovat muun muassa Uno, Pekka-kortit ja Hullunkuriset perheet.[3]
Korttipelien ominaispiirteisiin kuuluu se, että niissä on usein epävarmuustekijöitä. Korttipelit kuuluvat epätäydellisen informaation peleihin, sillä pelaajilla ei ole pelitilanteessa kaikkea sitä tietoa, joka muilla pelaajilla on.[3] On kuitenkin olemassa myös täydellisen informaation korttipelejä, jossa kaikki kortit jaetaan kuvapuoli ylöspäin. Tällaisia pelejä ovat monet pasianssit.[2]
Korttipelien suosio perustuu tietynlaisiin ainutlaatuisiin piirteisiin. Kortit ovat pieniä, ne tulevat helposti mukaan ja ovat usein visuaalisesti viehättäviä. Kortit antavat myös mahdollisuuden kehittää monenlaisia erilaisia pelejä, joita lisäksi pystyy pelaamaan jopa 12 pelaajaa kerralla. Lisäksi kortit mahdollistavat pelaamisen useissa joukkueissa. Korttipelit ovat myös nopeatempoisia eikä yhteen pelikertaan yleensä kulu kuin muutamia minuutteja kerrallaan. Tämä mahdollistaa pelaamisen yhteydessä tapahtuvan seurustelun.[2]
Säännöt ja käytännöt
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suurin osa korttipeleistä on kansanpelejä, joten niillä ei ole virallisia maailmanlaajuisia sääntöjä. Monien pelien säännöt vaihtelevat alueittain. Vain todella suosituilla peleillä, joita pelataan klubeilla ja turnauksissa, on kehitetty säännöstö. Bridge on yksi harvoja pelejä, joiden säännöt ovat maailmanlaajuisia. Niitä hallinnoi kansainvälinen bridgeliitto, World Bridge Federation. Vaikka pokeria pelataan sovittujen sääntöjen mukaan kasinoilla ja kansainvälisissä turnauksissa, siitäkin on paikallisesti tuhansia erilaisia variaatioita.[2]
Useissa korttipeleissä on samantapaisia käytäntöjä, ja useimpia pelataan pöydän ympärillä. Pelaajat istuvat pöydässä niin, että he pystyvät piilottamaan helposti korttinsa muilta pelaajilta. Peli alkaa usein korttien sekoittamisella ja niiden jakamisella. Sekoittamisessa on oleellista korttien saaminen sekaisin. Peleissä, joissa kortteja kerätään järjestykseen tai sarjoihin, sekoittamisen merkitys kasvaa, sillä liian kevyt sekoittaminen jättää kortit sarjajärjestykseen.[4]
Monissa peleissä jaetaan kaikki kortit, mutta osa korteista voidaan jättää myös umpi- tai nostopakkaan pöydälle. Pelaajille jaettuja kortteja kutsutaan kädeksi.[5]
Englannin kielessä viitataan usein auktoriteetin osoituksena Hoylen mukaan nimettyihin sääntöihin. Tämä tulee 1700-luvulla peleistä kirjoittaneesta Edmond Hoylesta, jonka nimellä on kirjoitettu tuon jälkeen valtavasti pelioppaita.[6] Hoyle ei itse kirjoittanut ainoatakaan sääntöopasta. Hän oli enemmän kiinnostunut pelistrategiasta.[2]
Pelien luokittelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Korttipelit voidaan luokitella usealla eri tavalla, eikä pelejä välttämättä pysty luokittelemaan yksiselitteisesti. Pelien jaottelun peruslähtökohtana on usein ryhmittely pelien ominaisuuksien mukaan. Pelitutkija David Parlettin mukaan korttipelien ominaisuudet voidaan jakaa niiden pelimekaniikkaan, tavoitteisiin ja koristeisiin. Koristeiden mukaan ei pysty pelejä luokittelemaan, sillä ne ovat kulttuurillisia elementtejä eikä niillä ole varsinaisesti pelaamiseen liittyvää merkitystä.[7]
Parlett jakaa pelien mekaniikan neljään perusryhmään, tyhjiin peleihin, vaihtamispeleihin, täsmäyspeleihin ja kilpailullisiin peleihin. Suomalainen peleistä kirjoittanut Mikko Saari puolestaan kutsuu täsmäyspelejä ja kilpailullisia pelejä yhteisnimikkeellä pelaamispelit. Tyhjissä peleissä pelikortit eivät varsinaisesti ole peliväline. Tällaisia pelejä ovat esimerkiksi uhkapeli, kuten pokeri. Vaihtamispeleissä pelaajat luopuvat vuorollaan tietyistä korteistaan ja saavat yhtä monta tilalle. Tällaisia pelejä ovat esimerkiksi rommipelit ja musta pekka. Täsmäyspeleissä pelataan kortteja, jotka sopivat edellisiin kortteihin. Niiden tavoitteena voi olla sarjan jatkaminen tai pöydällä olevien korttien vangitseminen. Tällainen peli on esimerkiksi kasino. Kilpailullisilla peleillä tarkoitetaan tikkipelejä.[7]
Pelien tavoitteet Parlett jakaa viiteen ryhmään. Tyhjissä peleissä tavoitteena on panostaa parhaaseen käteen, saada paras käsi tai vakuuttaa muut kätensä parhaudesta. Rangaistuksenvälttämispeleissä pyritään välttämään huonoja kortteja. Tällaisia pelejä ovat kaikki misäärityyppiset tikkipelit ja maija. Eroonpääsypeleissä pyritään pääsemään kaikista korteistaan eroon. Sitten on pelejä, joiden tavoitteena on muodostaa korteista tietynlaisia yhdistelmiä, ja pelejä, joissa yritetään voittaa kortteja. Jälkimmäiisä kutsutaan keräämispeleiksi.[7]
Näiden pääluokkien lisäksi on olemassa myös esimerkiksi keräilykorttipelejä sekä huutokauppa- ja kaupankäyntipelejä.[7] Ensimmäinen keräilykorttipeli oli The Base Ball Card Game vuodelta 1904, mutta modernit pelit syntyivät vuonna 1993 julkaistun Magic: The Gatheringin jälkeen.[8]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pelikortit ja samalla myös korttipelit lienevät kiinalainen keksintö. Kirjallisten todisteiden perusteella Kiinassa oli pelikortteja jo ennen vuotta 1000.[10] Tang-dynastian aikana 800-luvulla prinsessa Tongchangin sanotaan pelanneen ”lehtipeliä”, jota pelattiin todennäköisesti paperisilla dominoilla.[11]
Ensimmäinen eurooppalainen maininta pelikorteista on Espanjasta vuodelta 1371.[10] Ne saapuivat Eurooppaan todennäköisesti joko muslimien mukana islaminuskoiseen Espanjaan tai Egyptin mamelukien ja italialaisten välisessä vaihtokaupassa. Korttipelit levisivät Euroopassa nopeasti, ja jo 1380-luvulta niistä on useita mainintoja.[11]
Varhaisin tunnettu Euroopassa pelattu peli oli karnöffel, jota pelattiin Saksassa jo vuonna 1428. Karnöffel oli tikkipeli, ja Euroopassa kehitettiin pian muitakin tikkeihin perustuvia pelejä.[2] Tarot-pelit syntyivät Italiassa 1400-luvun alussa. Tarotit ovat pistetikkipelejä, ja niissä käytettiin ensimmäisen kerran valttikortteja.[12] Valtit ovat levinneet tämän jälkeen lähes kaikkiin tikkipeleihin.[13] Ombre puolestaan oli ensimmäinen tikkipeli, johon yhdistyi tarjoushuutokauppa.[14]
Pistelaskuun perustuvia uhkapelejä tunnetaan 1400-luvulta, ja ne kehittyivät todennäköisesti noppapeleistä, koska niissä maalla ei ollut merkitystä. Seuraavalta vuosisadalta tunnetaan puolestaan uhkapelejä, jotka perustuivat kilpailemiseen. Monet niin sanotut lasten pelit puolestaan pohjautuvat vanhoihin juoma- ja uhkapeleihin.[2]
Eurooppaan saapui tikkipelien lisäksi muunlaisiakin pelejä. Monet niistä kehitettiin Kaukoidässä, erityisesti Kiinassa. Kasinon tyyliset pelit kehitettiin 1600-luvulla ja todennäköisesti mahjongiin pohjautuvat rommipelit 1800-luvulla.[2]
Historia Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rahvaan korttipeliharrastukset alkoivat Suomen maakunnista ensimmäisenä Etelä-Pohjanmaalla 1680-luvulla ja yleistyivät ison- ja pikkuvihan aikoihin. Kirkko ja papisto suhtautuivat kielteisesti tähän nuorison uuteen harrastukseen, minkä takia kortinpelaajia voitiin haastaa käräjille. Kortinpeluu liittyikin osaksi ankaraa eteläpohjalaista pitäjäkuria, jolla taas oli merkittävä yhteys puukkojunkkariaikaan. Kortinpeluuseen rinnastettavia pelejä olivat samoihin aikoihin nuorten keskuuteen levinneet kuoppa- ja seinärahan heittämiset.[15]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Saari, Mikko: Tarotista Texas hold’emiin: 600 vuotta korttipelejä. Helsinki: BTJ, 2008. ISBN 978-951-692-692-9
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Kielitoimiston sanakirja. (Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0) Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5
- ↑ a b c d e f g h Card game Encyclopædia Britannica. Viitattu 16.11.2015. (englanniksi)
- ↑ a b c Saari, s. 8.
- ↑ Saari, s. 73–74.
- ↑ Saari, s. 75.
- ↑ Saari, s. 77.
- ↑ a b c d Saari, s. 26–27.
- ↑ Saari, s. 66.
- ↑ Media Museo Rupriikin näyttely, 22.11.2015
- ↑ a b Saari, s. 10.
- ↑ a b Bodle, Andy: Leaders of the pack: A short history of cards The Guardian. 22.11.2008. Guardian News and Media Limited. Viitattu 17.11.2015. (englanniksi)
- ↑ Saari, s. 34–35.
- ↑ Saari, s. 28.
- ↑ Saari, s. 32.
- ↑ Kallio, Reino: Häiriköintiä ja henkirikoksia: Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana, s. 14–19. (Teos pohjautuu osin tekijän Jyväskylän yliopistossa 1982 tarkastettuun väitöskirjaan Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto: Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta) Reino Kallio, 2009. ISBN 978-952-92-5261-9
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Beattie, Rob: Korttipelit: Pelit, temput ja taidot. (Playing cards: The complete guide to 52 games, 52 tricks, 52 skills, 2009) Jyväskylä: Gummerus, 2010. ISBN 978-951-20-8121-9
- Kurki-Suonio, Ilmo (toim.): Korttipelit. (Tiivistetty ja uusittu laitos teoksesta MMM-Korttipelikirja (Spillefuglen, 1952)) Helsingissä: Otava, 2003. ISBN 951-1-19095-4
- Norlin, Bo: Koko perheen korttipelit. ((Vi spiller kort og legger kabal: En aktivitetsbok, 1995.) Suomennos: Susanna Paarma) Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23112-6
- Saari, Mikko: 150 korttipeliä. Helsinki: Avain, 2010. ISBN 978-951-692-799-5
- Schenkmanis, Ingalill & Schenkmanis, Ulf & Gissy, Peter: Korttipelit ja pasianssit. ((64 kortspel, 1982.) Suomentaneet Anja Aatola ja Eero Mänttäri) Hämeenlinna: Karisto, 1992. ISBN 951-23-3147-0
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
