Kolmas afgaanisota

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kolmas afgaanisota
Päivämäärä:

3. toukokuuta2. kesäkuuta 1919

Paikka:

Afganistanin ja Brittiläisen Intian raja

Lopputulos:

Rawalpindin sopimus

Osapuolet

Flag of Afghanistan (1919–1921).svg Afganistan

British Raj Red Ensign.svg Brittiläinen Intia

Komentajat

Aman Allah Khan
Muhammad Nadir Khan

Arthur Barrett
Reginald Dyer
Alexander Eustace

Kolmas afgaanisota käytiin vuonna 1919 Afganistanin ja Brittiläisen Intian välillä. Sota päättyi aselepoon ja myöhemmin solmittuun Rawalpindin sopimukseen 19. elokuuta 1919, jossa britit tunnustivat Afganistanin oikeuden itsenäiseen ulkopolitiikkaan. Sopimuksen allekirjoituspäivää juhlitaan nykyisin Afganistanissa maan itsenäisyyspäivänä.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afganistanin emiiri Aman Allah Khan oli noussut valtaan setänsä Nasr Allah Khanin kustannuksella. Konservatiivisesta ja ulkomaalaisvastaisesta sedästään poiketen Aman Allah oli yksi Afganistanin modernistisen siiven johtohahmoista. Aman Allah halusi nostaa Afganistanin täysivaltaiseksi kansakunnaksi ja nykyaikaistaa sen yhteiskunnan. Hän kannatti myös kovaa linjaa brittejä vastaan, jotka olivat toisen afgaanisodan aikana asettaneet rajoituksia Afganistanin ulkopolitiikalle. Brittien vastustaminen toi muuten uudistuksia ajaneelle emiirille kannatusta myös maan konservatiivisissa piireissä. Afgaanit vaativat rajoitusten poistamista, mutta Intian brittiläiset virkamiehet eivät olleet valmiita muutosten tekemiseen, eikä afgaanien uhkauksia otettu vakavasti. Aman Allah oli kuitenkin valmis jopa sotaan ja kolmas afgaanisota alkoi 6. toukokuuta 1919.[1]

Aman Allahin hyökätessä Intiaan ensimmäinen maailmansota oli juuri tullut päätökseensä. Sodan päättymisen takia Afganistan ei voinut odottaa tukea esimerkiksi Saksata tai Osmaneilta brittejä vastaan, mutta toisaalta brittien taistelukyky ja tahto olivat heikentynet maailmansodan takia merkittävästi. Yleinen mielipide Britanniassa oli sodan vastainen ja Intiassa puolestaan kasvoi kansallismielinen liike. Näin heikentyneitä resursseja söivät myös sodan hävinneiltä osapuolilta vallattujen suurien alueiden hallinnon järjestäminen. Aman Allah saattoi omalta osaltaan tukeutua suureen kansansuosioon, minkä lisäksi häntä tuki imperialismin vastaiset bolševikit, jotka olivat ottaneet vallan Venäjällä.[1]

Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyökkäävät afgaanit etenivät Indusjoen laaksoa kohti kulkeviin soliin, joitta pitkin britit olivat aiemmin edenneet päinvastaiseen suuntaan aikaisempien afgaanisotien aikana. Afgaanien joukkoihin liittyi laškar-joukkoja rajan molemmin puolin, minkä lisäksi osa brittien puolisotilaallisista rajajoukoista asettui hyökkääjien puolelle. Afgaanien vaatimaton armeija ei tästä huolimatta muodostanut suurta uhkaa Intialle. Brittiläis-intialainen armeija oli huonossa kunnossa maailmansodan runtelemana, mutta se tyytyi puolustamaan alueitaan ja syömään hitaasti hyökkääjien pieniä resursseja. Afgaanien ainoat merkittävät saavutukset tehtiin Kurramin laaksossa, jossa kenraali Muhammad Nadir Khanin joukot olivat miltei vallata Thalin linnoituksen. Britit vastasivat tuomalla taistelukentälle maailmansodan aikana kehittyneen uuden aselajin, ilmavoimat. Brittien koneet pommittivat muun muassa Jalalabadia ja Kabulia heikentäen afgaanien taistelutahtoa. Lopulta kumpikaan osapuoli ei edennyt ja taistelut pysähtyivät paikoilleen. Lyhyt sota maiden välillä päättyi aselepoon 2. kesäkuuta.[1]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afgaanien ja brittien väliset neuvottelut saivat aikaan Rawalpindin sopimuksen, joka allekirjoitettiin 19. elokuuta 1919. Sopimus oli suurilta osin brittien sanelema, mutta he tekivät muutaman merkittävän myönnytyksen afgaaneille. Afgaanit saivat läpi Aman Allahin ydinvaatimuksen oikeudestaan itsenäiseen ulkopolitiikkaan. Nykyisin Rawalpindin sopimuksen allekirjoituspäivää juhlitaan Afganistanin itsenäisyyspäivänä ja sotaa pidetään usein Afganistanin itsenäisyyssotana.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Andrei Sergejeff: Afganistanin historia - Silkkitietä kulttuurien risteykseen, s. 215-218. Gaudeamus Helsinki University Press, 2011. ISBN 978-952-495-219-4.