Toinen afgaanisota

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Toinen afgaanisota
Osa Suurta peliä
Taistelu Kandaharissa. Maalaus 1800-luvun jälkipuoliskolta.
Taistelu Kandaharissa. Maalaus 1800-luvun jälkipuoliskolta.
Päivämäärä:

1878–1880

Paikka:

Afganistan

Lopputulos:

Britit vetäytyivät Afganistanista

Osapuolet

 Afganistan

Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta

Komentajat

Šir 'Ali
Muhammad 'Aijub Khan
Din Muhammad

Frederick Roberts

Toinen afgaanisota käytiin vuosien 1878–1880 välillä brittien edettyä Afganistaniin. Sota oli osa Britannian ja Venäjän suurvaltapoliittista taistelua eli Suurta peliä ja sen syttymisen taustalla oli Venäjän vaikutusvallan pelko Afganistanissa, mikä olisi uhannut brittien hallitsemaa Intiaa, sekä Turkin sodan seurauksena kiristyneet suhteet Britannian ja Venäjän välillä. Britit valtasivat Afganistanin suhteellisen vaivattomasti, mutta he tajusivat nopeasti Afganistanin suoran hallitsemisen olevan hyvin kallista ja lopulta he päätyivät hallitsemaan sitä epäsuorasti heidän asettaessaan maan valtaistuimelle 'Abd al-Rahman Khanin.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Pelastakaa minut ystäviltäni!". Pilakuva Punch-lehdessä vuodelta 1878 kuvaa Šir 'Alin tilannetta nälkäisen Venäjän karhun ja Englannin leijonan välissä.

Afganistanin ja brittien välit emiiri Šir 'Alin kaudella olivat aluksi melko hyvät. Šir 'Alin oli sisäpoliittisista syistä noudatettava julkisesti brittien vastaista linjaa, mutta todellisuudessa hän pyrki lähentymään näitä. Afganistan oli tullut riippuvaiseksi brittien maksamista avustuksista ja aseista, minkä lisäksi Šir 'Ali halusi briteiltä takuun avusta Venäjän mahdollisen hyökkäyksen uhatessa. Emiiri oli ystävystynyt Intian varakuningas lordi Mayon kanssa, mutta tämän kuoltua vuonna 1872 brittien ja afgaanien välit viilenivät. Esimerkiksi brittien välittäessä ratkaisun Afganistanin ja Persian välisen rajakiistan Sistanissa Helmandjoen länsipuoliset osat annettiin Persialle. Samoihin aikoihin maailmanpoliittinen tilanne muuttui. Venäjä oli vallannut Khivan vuonna 1873 ja Kokandin vuonna 1876 ja he olivat nyt iskuetäisyydellä Afganistanin Heratista. Vuonna 1874 pääministeriksi noussut Benjamin Disraeli uskoi, että Venäjän pysäyttämiseksi tarvittiin aggressiivisempaa ulkopolitiikkaa. Disraeli nimitti Intian varakuninkaaksi samaa linjaa ajaneen Robert Lyttonin. Brittien uusi kanta oli tottelevaisen protektoraatin perustaminen Afganistaniin ja he vaativat brittiläisten asiamiesten sijoittamista Kabuliin ja Heratiin. Asiamiehet olisivat puuttuneet maan sisäpolitiikkaan, minkä lisäksi heidän hyväksymisensä olisi ollut emiirille brittien vastaisen mielialan takia sisäpoliittisesta varallinen teko. Joulukuussa 1876 britit miehittivät emiirin painostamiseksi Quettan kaupungin ja he uhkasivat näin Bolansolan kautta Kandaharia.[1]

Venäjän ja brittien välit kiristyivät entisestään Venäjän miehitettyä Dardanellien salmet Osmanien valtakunnan romahtaessa Turkin sodassa. Maiden välille oli syttyä suursota brittien lähetettyä laivasto-osastoin Dadannelien läpi Mustallemerelle taisteluvalmiudessa. Sota vältettiin viime hetkellä saksalaisten välitettyä neuvotteluratkaisun Berliinin kongressissa. Tieto sopimuksesta eteni kuitenkin Intiaan hitaasti ja tapahtumat etenivät tällä suunnalla pidemmälle. Venäjän lähettiläs kenraali Stoletov oli saapunut Kabuliin kutsumatta heinäkuussa 1878 ja britit vaativat entistä kiivaammin omien asiamiestensä sijoittamista pääkaupunkiin. Kun Šir 'Ali ei vastannut vaatimukseen, he lähettivät kenraali Neville Bowles Chamberlainin johtaman tuhannen miehen osaston Peshawarin kautta Afganistanin rajalle. Brittijoukko vaati lupaa ylittää raja, jota ei myönnetty. Selkkauksen jälkeen britit lähettivät emiirille uhkavaatimuksen, jossa vaadittiin esimerkiksi anteeksipyyntöä brittien loukkaamisesta. Kun uhkavaatimukseen ei vastattu, britit marssivat Afganistaniin marraskuussa 1878.[1]

Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ja'qub Khan (keskellä) ja brittiupseereja Gandamakin sopimuksen allekirjoittamistilaisuudessa.
Brittiratsuväki pakenee Maiwandin taistelusta. Richard Caton Woodvillen maalaus vuodelta 1883.

Brittiarmeija eteni Afganistanissa teknisen ylivoimansa ansiosta nopeasti. Kabul kukistui tammikuussa 1879 ja Šir 'Ali pakeni pohjoiseen. Šir 'Ali yritti epäonnistuen saada apua venäläisiltä ja hän kuoli lähellä Balkhia saman vuoden helmikuussa. Brittien aiemmin vangitsema Šir 'Alin vanhin poika Ja'qub Khan vapautettiin vankilasta ja hänen kanssaan solmittiin 26. toukokuuta 1879 Gandamakin sopimus, joka merkitsi käytännössä Afganistan luopumista itsenäisestä ulkopolitiikasta. Lisäksi britit asettivat delegaation Kabuliin. Emiirille sitouduttiin antamaan avustuksena 60 000 puntaa vuosittain ja Afganistan luovutti joitakin raja-alueitaan brittien linnoitettavaksi, vaikkakin ne säilyivät muodollisesti osana Afganistania. Sodan ensimmäinen vaihe oli näin ohi ja brittien armeija vetäytyi takaisin Intiaan.[1]

Afghanistanin poliittinen tilanne ei kestänyt kauaa brittien vetäytymistä. Syyskuussa 1879 alkoi Kabulin kansannousu, jonka yhteydessä Bala Hisarin linnoituksen brittiläinen neuvonantaja Louis Cavagnari murhattiin 75-heniksen seurueensa kanssa. Ja'qub Khan siirtyi kansannousun puolelle. Brittien vastaisku koitti lokakuussa, jolloin he marssivat jälleen Kabuliin kenraali Frederick Robertsin johdolla. Ja'qub Khan syrjäytettiin ja Roberts otti vastuun tämän tehtävistä. Cavagnarin kuoleman johdosta suoritettiin massapidätyksiä ja teloituksia. Osa vangituista ja teloitetuista lienee ollut syyttömiä. Kabulin ulkopuolella tilanne ei kuitenkaan ollut brittien käsissä. Paikalliset paštut, tadžikit ja turkkilaiset kansat tarttuivat aseisiin brittejä vastaan. Tarjolla oli tilaisuus kerätä sotasaalista ja mainetta taistelussa vihattuja brittejä vastaan. Paikalliset heimot järjestäytyivät perinteisen laškar-organisaation mukaisesti klaanipohjaisiksi yksiköiksi, joiden heimorajojen ylittävää toimintaa johdettiin suufilaisten veljeskuntien kautta. Oman ryhmänsä mudostivat lisäksi Afganistanin lukuisat vallantavoittelijat, jotka liittoutuivat tilapäisesti brittejä vastaan.[1]

Talvella Roberts tajusi olevansa Kabulissa noin 30 000:n miehen vihollisarmeijan piirittämänä. Yhteydet Intiaan olivat katkenneet talven ja lumentulon takia. Afgaanien puolella oli useita johtohahmoja, joista tunnetuin oli brittiläisvastainen molla Din Muhammad. Hyvin varustettu ja johdettu brittiarmeija kesti kuitenkin vihollisen hyökkäykset aiheuttaen näille suuria tappioita. Piirittäjien rivit alkoivat lopulta hajota sisäisten ristiriitojen takia. Roberts oli tarjonnut afgaaneille armahdusta, johon osa tarttui palaten koteihinsa. Toisen afgaanisodan ainoa merkittävä sotilaallinen tappio briteille oli afgaanien puolella Šir 'Alin poika Muhammad 'Aijub Khanin johtama Maiwandin taistelu heinäkuussa 1880. Heratista kohti Kandaharia edenneet afgaanit voittivat 2 500 brittiä pakottaen heidät perääntymään Kandahariin. Britit menettivät noin 1 000 miestä, mutta sodan kokonaiskuvan kannalta taistelulla ei ollut suurempaa merkitystä. Afgaanien tappiot olivat huomattavasti suuremmat ja voiton kokonaishyöty mitätön. Roberts saapui alueelle Kabulista hieman myöhemmin mukanaan 10 000 miestä ja Muhammad 'Aijub Khanin joukot lyötiin.[1]

Sotilaallisista voitoistaan huolimatta briteillä oli nyt edessään heidän ensimmäisessä afgaanisodassa kohtaamansa ongelma. Afganistanin hallitseminen oli erittäin kallista ja maata voitiin hallita vain huomattavien sotilasjoukkojen sijoittamisella Merkityksellisissä viroissa toimineet britit alkoivat kannattaa epäsuoraa hallintoa, jota varten tarvittiin brittiläismielinen, mutta vahva autonominen hallitsija. Valta luovutettiin lopulta Šir 'Alin veljenpoika 'Abd al-Rahman Khanille. Britit olivat aluksi epäilleet häntä venäläismieliseksi, mutta hänen onnistui vakuutta heidät brittimielisyydestään. 'Abd al-Rahman keräsi taakseen tukijoita ja britit kukistivat hänen merkittävimmät vastustajansa. Taisteluja käytiin vuoden 1880 lopulla etenkin Ghelzai-heimoa vastaan. Lopulta britit luovuttivat maan 'Abd al-Rahmanille ja poistuivat noudattaen sittemmin pitkälti puuttumattomuutta korostanutta "close frontier"-politiikkaa.[1]

Valtaan nousseen 'Abd al-Rahmanin onnistui palauttaa järjestys Afganistaniin ja hän tuli sittemmin tunnetuksi lempinimellä "Rautaemiiri".[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Andrei Sergejeff: Afganistanin historia - Silkkitietä kulttuurien risteykseen, s. 177-185. Gaudeamus Helsinki University Press, 2011. ISBN 978-952-495-219-4. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]