Kansainvälinen turvallisuus
Kansainvälinen turvallisuus (eng. International Security Studies, ISS) on kansainvälisen politiikan (International Relations, IR) erikoisala, joka keskittyy nimensä mukaisesti tutkimaan kansainvälistä turvallisuutta. Se syntyi toisen maailmansodan jälkeen ja on nykyään yksi kansainvälisen politiikan tärkeimmistä erikoisaloista.[1] Toisinaan rajanveto yleisen IR:n ja ISS:n välillä on kuitenkin vaikeaa, ja ISS:llä on yhtymäkohtia myös kansainväliseen poliittiseen talouteen (IPE), ulkopolitiikan teorioihin ja poliittiseen filosofiaan.[2]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jo ennen ISS:n syntyä oli olemassa paljon kirjallisuutta, joka käsitteli sotia, armeijoita, strategioita ja geopolitiikkaa, mutta toisen maailmansodan jälkimainingeissa muodostunut ISS keskittyi nimenomaan turvallisuuteen, mikä laajensi näkökulmaa sotilaallisesta yhteiskunnalliseen. Se myös joutui vastaamaan uudenlaisiin kysymyksiin ydinaseiden ja kylmän sodan aikaisessa maailmassa.[3]
Kylmän sodan aikana ISS oli hyvin sotilaallispainotteinen, mutta 1970-luvulta lähtien siihen alkoi tulla mukaan uusia näkökulmia, kuten talous ja ympäristö. Neuvostoliiton kaatuminen ja kylmän sodan päättyminen näkyivät ISS:ssä uusien koulukuntien nousuna. Näihin kuuluivat muun muassa inhimillinen turvallisuus, feminismi ja jälkistrukturalismi.[4]
Turvallisuuskäsite[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kylmän sodan aikana ISS:ssä ei juuri käyty teoreettista keskustelua turvallisuuskäsitteestä, ja vallitsevaa sotilaallispainotteista strategiatutkimusta (Strategic Studies) haastaneet koulukunnat, kuten rauhantutkimus, käyttivät toisia käsitteitä, esimerkiksi rauhaa. Vasta 1980-luvulla turvallisuudesta alkoi tulla laajasti eri koulukuntien käyttämä käsite, ja sen sisällöstä alettiin keskustella.[5] Vuonna 1982 Olof Palmen johtama aseriisunta- ja turvallisuuskomissio esitteli loppuraportissaan käsitteen "yhteinen turvallisuus" (common security), jolla viitattiin siihen, ettei yksikään valtio voi saavuttaa turvallisuutta yksin, vaan sitä varten on tehtävä yhteistyötä.[6]
Koulukuntia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
ISS:n koulukunnat eroavat toisistaan siinä, miten ne vastaavat neljään keskeiseen kysymykseen: minkä turvallisuutta (kansakunta, valtio, yksilö, ryhmä jne.) tarkastellaan; ovatko uhat pelkästään ulkoisia vai myös valtion sisäisiä; otetaanko huomioon sotilaallisen turvallisuuden lisäksi muita näkökulmia, kuten talous, ympäristö, sukupuoli yms.; ja liittyykö turvallisuuteen aina dramaattinen uhka.[7]
Strategiatutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Strategiatutkimus on realismista paljon vaikutteita saanut, kylmän sodan aikana kultakauttaan elänyt suuntaus, joka keskittyy sotilaalliseen vallankäyttöön ja tarkastelee turvallisuutta valtiokeskeisesti. Erityisen vahva asema Britanniassa ja Yhdysvalloissa.[8] Strategiatutkimuksen ytimessä olivat kylmän sodan aikana ydinasepelote (nuclear deterrence) ja siihen liittyvät erilaiset peliteoriat.[9] Myös George F. Kennanin kehittämä patoamispolitiikka (containment) oli tärkeä käsite, jolla viitattiin tarpeeseen torjua Neuvostoliiton yrityksiä levittää ideologiaansa muihin maihin. Toiset, kuten uusrealismin perustaja Kenneth Waltz, näkivät kylmän sodan aikaisen suurvaltojen kaksinapaisuuden (bipolarity) vakauttavana tekijänä. Paljon pohdittiin sitä, kuinka rationaalisena toimijana Neuvostoliittoa voi pitää.[10]
Rauhantutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rauhantutkimus oli kylmän sodan aikana strategiatutkimuksen pääasiallinen haastaja, pyrkii vähentämään sotilaallisen vallankäytön merkitystä ja siirtämään huomion valtion turvallisuudesta yhteiskuntien ja yksilöiden turvallisuuteen.[11] Kylmän sodan aikainen rauhantutkimus jakautui negatiiviseen ja positiiviseen rauhankäsitteeseen. Negatiivinen tarkoitti sodan ja laajamittaisen väkivallan poissaoloa, positiivinen taas laajempaa yhteiskunnallista eheyttä ja Johan Galtungin määrittelemän "rakenteellisen väkivallan" torjumista.[12]
Konstruktivismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Konstruktivismi jakautuu perinteiseen konstruktivismiin (Conventional Contructivism) ja kriittiseen konstruktivismiin (Critical Constructivism). Se haastaa strategia- ja rauhantutkimusten materialismin korostamalla ajatusten, uskomusten, normien ja identiteettien merkitystä. Siinä missä perinteinen konstruktivismi on valtiokeskeistä ja menetelmiltään positivistista[13], kriittinen konstruktivismi tarkastelee myös muita yhteisöjä ja käyttää vahvemmin narratiivisia ja jälkipositivistisia menetelmiä.[14] Konstruktivismin huomattavimpia nimiä ovat Peter J. Katzenstein ja Alexander Wendt.[15]
Kriittinen turvallisuustutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kriittinen turvallisuustutkimus on rauhantutkimusta muistuttava mutta jälkipositivistisia menetelmiä käyttävä, erityisesti Britanniassa jalansijaa saanut koulukunta.[16] Se on saanut paljon vaikutteita Frankfurtin koulukunnalta, ja sen johtavia kehittäjiä ovat olleet Ken Booth ja Richard Wyn Jones.[17] Kriittinen turvallisuustutkimus tähtää yksilöiden emansipaatioon.[18]
Jälkistrukturalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jälkistrukturalismi tutkii turvallisuutta diskurssin luomuksena ja kritisoi sekä strategiatutkimuksen valtiokeskeisyyttä että rauhantutkimuksen yksilökeskeisyyttä. Se käyttää menetelmänä esimerkiksi dekonstruktiota ja on suosittua erityisesti Euroopassa.[8] Jälkistrukturalistista otetta ovat edustaneet esimerkiksi R. B. J. Walker, Richard K. Ashley ja James Der Derian.[19]
Feminismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Feminismi sisältää useita alasuuntauksia, joilla on yhteyksiä muihin koulukuntiin, mutta yhdistävänä tekijänä on naisten toimijuuden ja heidän kohtaamiensa erityishaasteiden sekä miehisen hegemonian vaikutuksen huomioiminen turvallisuuspolitiikassa. Se syntyi 1980-luvulla.[11] Ensimmäisenä kokonaisvaltaisen feministisen näkökulman kansainväliseen turvallisuuteen toi J. Ann Tickner kirjallaan Gender in International Relations (1992). Muita merkittäviä feministisiä teoreetikkoja kansainvälisen turvallisuuden alalla ovat olleet muun muassa Cynthia Enloe ja Sara Ruddick.[20]
Kööpenhaminan koulukunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kööpenhaminan koulukunta laajentaa turvallisuuden käsitettä yhteiskunnan eri sektoreille, korostaa alueellisen tason merkitystä ja tarkastelee turvallistamista, millä tarkoitetaan sitä, kuinka jostain asiasta tehdään puheaktilla turvallisuutta uhkaava. Erityisen vahva Pohjoismaissa sekä Britanniassa.[21] Koulukunnan kehittivät Barry Buzan ja Ole Wæver.[22]
Inhimillinen turvallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Inhimillinen turvallisuus ottaa tarkastelun kohteeksi yksilön turvallisuuden ja on saanut paljon vaikutteita rauhantutkimuksesta sekä kriittisestä turvallisuustutkimuksesta. Se tuo turvallisuuskäsitteen alle yksilöä uhkaavia asioita, kuten köyhyyden, yhteiskuntien alikehittyneisyyden ja nälän. Koulukunta on erityisesti Yhdistyneiden kansakuntien suosima suuntaus, ja myös Kanadan, Norjan ja Japanin hallitukset ovat omaksuneet sen.[11] Sitä on kuitenkin kritisoitu turvallisuuskäsitteen liiallisesta laajentamisesta kattamaan lähes kaiken inhimillisen toiminnan, jolloin muun muassa Ottawan yliopiston professorin Roland Parisin mukaan "turvallisuus ei tarkoita enää mitään". Kriittiset rauhantutkijat ovat puolestaan huomauttaneet, että inhimillisen turvallisuuden koulukunta sivuuttaa kritiikin länsimaita ja uusliberaalia maailmanjärjestystä kohtaan.[23]
Postkolonialismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Postkolonialismi kritisoi länsimaakeskeistä ISS:ää, jonka teoriat ja menetelmät eivät aina sovellu entisten siirtomaiden ja muiden kehittyvien maiden tutkimiseen.[24] Postkolonialismi korostaa teollisuusmaiden ja kehittyvien maiden välisten suhteiden epätasa-arvoisuutta ja haastaa länsimaiset stereotypiat kehittyvien maiden kulttuurisesta erilaisuudesta (tai jopa "alemmuudesta") länsimaihin verrattuna.[25]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Buzan, B. & L. Hansen. The Evolution of International Security Studies. Cambridge University Press, 2009. ISBN 9780511633775
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Buzan & Hansen, s. 1
- ↑ Buzan & Hansen, s. 18
- ↑ Buzan & Hansen, s. 1–2
- ↑ Buzan & Hansen, s. 2–3
- ↑ Buzan & Hansen, s. 13
- ↑ Policies for Common Security SIPRI. Viitattu 27.11.2021. (englanniksi)
- ↑ Buzan & Hansen, s. 10–13
- ↑ a b Buzan & Hansen, s. 37–38
- ↑ Buzan & Hansen, s. 67–68
- ↑ Buzan & Hansen, s. 70–73
- ↑ a b c Buzan & Hansen, s. 36–38
- ↑ Buzan & Hansen, s. 102
- ↑ Buzan & Hansen, s. 194
- ↑ Buzan & Hansen, s. 35–36, 38
- ↑ Buzan & Hansen, s. 192–194
- ↑ Buzan & Hansen, s. 36, 38
- ↑ Buzan & Hansen, s. 205
- ↑ Buzan & Hansen, s. 206
- ↑ Buzan & Hansen, s. 144
- ↑ Buzan & Hansen, s. 140
- ↑ Buzan & Hansen, 36–38
- ↑ Buzan & Hansen, s. 212
- ↑ Buzan & Hansen, s. 203
- ↑ Buzar & Hansen, s. 37–38
- ↑ Buzan & Hansen, s. 201
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kansainvälinen turvallisuus Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||
