Kaarle Albert

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Carlo Alberto Museo Risorgimento Roma.jpg

Kaarle Albert (italiaksi Carlo Alberto Amedeo di Savoia; 2. lokakuuta 1798 Torino28. heinäkuuta 1849 Porto, Portugali)[1] oli Sardinian kuningas vuosina 1831–1849. Hän toteutti liberaaleja uudistuksia ja antoi maalleen 1848 perustuslain, joka oli voimassa Italiassa sata vuotta. Vuosina 1848–1849 käymässään sodassa Kaarle Albert pyrki karkottamaan itävaltalaiset Pohjois-Italiasta, mutta kärsi tappion Itävallalle.

Ennen hallitsijaksi tuloa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle Albert kuului Savoijin hallitsijasuvun sivuhaaraan.[1] Hänen vanhempansa olivat Savoiji-Carignanon prinssi Kaarle Emanuel ja Saksin prinsessa Maria Christina.[2] Hän varttui Pariisissa ja Genevessä, ja sai vaikutteita Ranskan vallankumouksen aatteista. Kaarle Albert peri isältään Carignanon ruhtinaan arvon 1-vuotiaana vuonna 1800, ja 1810 Napoleon teki hänestä kreivin. Napoleonin kukistuttua Kaarle Albertin serkku Viktor Emanuel I palautettiin Sardinian valtaistuimelle, jolloin Kaarle Albert muutti Milanoon.[1] Koska Viktor Emanuelilla ei ollut poikaa, Kaarle Albert tiesi jo nuorena tulevansa todennäköisesti joskus Sardinian kuninkaaksi.

Kaarle Albert liikkui Italian nuorten liberaalien piirissä, jotka toivoivat hänen suostuttelevan kuningasserkkunsa antamaan valtakunnalleen kansanvaltaisen perustuslain. Vuonna 1820 Napolissa puhjennut vallankumous innoitti myös Sardinian kunoukselliset suunnittelemaan vastaavaa hanketta kuningasta vastaan. Kaarle Albertille kerrottiin muutamaa päivää etukäteen suunnitteilla olleesta vallankaappauksesta. Hän kieltäytyi osallistumasta salahankkeeseen suoraan, mutta ei myöskään yrittänyt estää sitä.[1] Kaappaus käynnistyi 10. maaliskuuta 1821 ja kolme päivää myöhemmin kuningas Viktor Emanuel I luopui kruunusta veljensä Kaarle Felixin hyväksi, joka oleskeli silloin ulkomailla. Kaarle Albert nimettiin sijaishallitsijaksi uuden kuninkaan saapumista odotellessa, ja ensi töikseen hän vahvisti vapaamielisen perustuslain. Kaarle Felix kieltäytyi kuitenkin tunnustamasta sitä, ja Itävallan uhatessa lähettää joukkoja Sardiniaan vallankumousta kukistamaan Kaarle Albertin sijaishallitsijana toteuttamat uudistukset jouduttiin pian perumaan. Kaarle Albert joutui ensin vangituksi ja lähti sitten maanpakoon.[1][2]

Osoittaakseen tehneensä pesäeron liberaaleihin Kaarle Albert osallistui vuonna 1823 vapaaehtoisena Ranskan sotaretkeen Espanjassa, jonka tarkoituksena oli palauttaa Bourbonit Espanjan valtaistuimelle.[1][2] Myöhemmin hän pääsi jälleen väleihin kuningas Kaarle Felixin kanssa, ja vuonna 1829 hänet nimitettiin Sardinian saaren varakuninkaaksi.[2]

Kuninkaana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle Albert tuli kuninkaaksi Kaarle Felixin kuoltua vuonna 1831, mikä antoi jälleen uutta toivoa liberaaleille ja Italian yhdistymisen kannattajille. Hän ei kuitenkaan armahtanut vuoden 1821 kaappauksen osanottajia, ja kukisti itse uuden salaliittohankkeen vuonna 1833. Vaikka Kaarle Albert ei halunnut tinkiä hallitsijan yksinvallasta, hän piti silti yhä tavoitteenaan Italian vapauttamista Itävallan alaisuudesta, sillä Itävaltaan hän suhtautui hyvin vihamielisesti. Omassa valtakunnassaan hän kevensi raskasta hallintoa ja uudisti lainsäädäntöä, edistäen siten taloudellista kehitystä.[1][2] Hän myös vahvisti kaikessa hiljaisuudessa Sardinian sotavoimia.[2]

Kaarle Albert allekirjoittaa uuden perustuslain 4. maaliskuuta 1848.

Kaarle Albert kääntyi uudelleen rohkeammin liberaalille kannalle ja nimitti uudistusmielisemmän hallituksen vuonna 1847, jolloin toisaalta paaviksi valittiin edistysmielinen Pius IX ja toisaalta Itävallan joukot miehittivät Ferraran.[1] Vallankumouksen levitessä Eurooppaan vuonna 1848 Kaarle Albert antoi 4. maaliskuuta Sardinialle uuden perustuslain, jonka nojalla maahan luotiin edustuksellinen hallinto.[1][2] Tämä nimellä Statuto Albertino tunnettu perustuslaki oli sittemmin voimassa yhdistyneessä Italiassa aina vuoteen 1948.[1]

Kun Milanossa ja Lombardiassa maaliskuun 1848 lopussa puhkesi kapina Itävaltaa vastaan, Kaarle Albert epäröi aluksi sekaantua tapahtumiin, mutta lähti sitten ensimmäisenä Italian ruhtinaista tukemaan kapinallisia ja julisti sodan Itävallalle. Sotaretki sujui aluksi hyvin, mutta Italian valtioiden väliset kiistat sotkivat hänen suunnitelmansa, ja aloite valui pian pois Sardinian armeijalta. Kaarle Albertin joukot kärsivät tappion Custozzan taistelussa 25. heinäkuuta 1848, ja hävittyään myös Milanossa hän allekirjoitti aselevon 9. elokuuta. Valtakunnan sisäisten paineiden seurauksena hän kuitenkin rikkoi aselevon ja aloitti uudestaan sotatoimet Itävaltaa vastaan 12. maaliskuuta 1849. Tätä kuitenkin seurasi lopullinen tappio Novaran taistelussa 23. maaliskuuta. Kaarle Albert luopui taistelukentällä saman tien kruunusta poikansa Viktor Emanuel II:n hyväksi ja lähti maanpakoon Portugaliin. Hän kuoli siellä vain neljä kuukautta myöhemmin.[1][2]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k Charles Albert Encyclopedia Britannica. Viitattu 1.3.2014.
  2. a b c d e f g h Nordisk familjebok (1910), s. 1041–1042 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 1.3.2014.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]