Juoksuhautajalka
Juoksuhautajalka on eräänlainen kosteuden aiheuttama jalkavaurio.[1] Ensi oireisiin kuuluu usein pistely tai kutina, joka voi edetä tunnottomuudeksi.[1][2] Jalat voivat muuttua punaisiksi tai sinertäviksi. Kun tila pahenee, jalat voivat alkaa turvota ja haista mädältä. Komplikaatioihin voi kuulua ihon hajoaminen tai infektio.[1]
Juoksuhautajalka johtuu jalkojen pitkäaikaisesta altistumisesta kylmille, kosteille ja usein epähygieenisille olosuhteille. Toisin kuin paleltuma, juoksuhautajalka tapahtuu yleensä pakkasta korkeammissa lämpötiloissa. Sen voi saada jo 10 tunnissa.[1] Riskitekijöitä ovat liian tiukat saappaat ja liikkumattomuus.[3] Taustalla olevan mekanismin uskotaan liittyvän verisuonten supistumiseen, mikä johtaa riittämättömään verenkiertoon jaloissa. Diagnoosi perustuu oireisiin ja tutkimukseen.[1]
Ehkäisyyn kuuluu jalkojen pitäminen lämpiminä, kuivina ja puhtaina. Jos juoksuhautajalan saa, saattaa tarvita kipulääkkeitä asteittaisen lämmittelyprosessin aikana.[1] Kipu voi jatkua kuukausia hoidon jälkeen.[3] Leikkaus vaurioituneen kudoksen poistamiseksi tai amputaatio voi olla tarpeen.[1]
Useimmiten juoksuhautajalka saadaan sotaväessä, mutta potilaissa voi olla myös asunnottomia. Vaiva kuvattiin ensimmäisen kerran Napoleon Bonaparten vetäytyessä Venäjältä talvella 1812. Sana juoksuhauta (trench) nimessä viittaa asemasotaan, joka yhdistetään pääasiassa ensimmäiseen maailmansotaan.[1] Juoksuhautajalkaa on esiintynyt myös toisessa maailmansodassa, etenkin briteillä ja yhdysvaltalaisilla. Suomalaisilla ja venäläisillä taas paleltumat aiheuttivat useimmat evakuoinnit, mutta kyse voi olla määrittelyeroista. Nykyään tätä vammaa esiintyy myös elämysmatkailun yhteydessä.[4]
Juoksuhautajalka on immersiovamma, tarkemmin sanoen jalan kylmävesivamma.[5][6] Sitä ei lasketa varsinaiseksi paleltumaksi, koska se saadaan jo pluslämpötiloissa.[4] On olemassa myös lämpimän veden immersiojalka (yli 48 tuntia jatkuneista lämpimistä ja märistä olosuhteista, esimerkiksi eristävissä saappaissa ja Vietnamin sodassa, ohimenevä) ja yli 22-asteisen veden tai mudan monen vuorokauden kuluessa aiheuttama trooppinen immersiojalka ("paddy foot" Vietnamissa, ohimenevä).[7] Immersiojalka kattaa nämä kaikki kolme, vaikka vuoteen 1994 asti sen MeSH-luokka D007102 tunnettiin pelkän juoksuhautajalan nimellä.[8]
Merkit ja oireet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Juoksuhautajalka alkaa usein kihelmöintinä ja kutinana haavoittuneissa jaloissa ja muuttuu myöhemmin tunnottomuudeksi tai kivuksi.[1][2] Jalat voivat muuttua punaisiksi tai sinisiksi huonon verenkierron seurauksena.[1] Myöhemmin, kun tila pahenee, jalat voivat alkaa turvota ja haista mädälle, kun lihakset ja kudokset maseroituvat. Jalat tuntuvat usein lämpimiltä kosketettaessa.[1][9]
Pahentuneeseen juoksuhautajalkaan liittyy usein rakkuloita ja avoimia haavaumia, jotka johtavat sieni-infektioihin. Tätä kutsutaan joskus trooppiseksi haavaumaksi. Sille on ominaista voimakas lyhytaikainen kipu, kun tunto palaa.[3]
Syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toisin kuin paleltumat, juoksuhautajalka ei vaadi jäätymislämpötiloja; sitä voi esiintyä jopa 16 asteen lämpötilassa ja vain 13 tunnissa. Näille ympäristöolosuhteille altistuminen aiheuttaa hiussuonten heikkenemistä ja tuhoutumista ja johtaa ympäröivän kudoksen vaurioitumiseen.[9] Liiallista hikoilua (liikahikoilu) on pitkään pidetty myötävaikuttavana syynä. Epäterveelliset, kylmät ja märät olosuhteet voivat myös aiheuttaa juoksuhautajalan. [10]
Diagnoosi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Juoksuhautajalan diagnoosi ei yleensä vaadi tutkimuksia. Jos epäillään luun infektoitumista, tehdään röntgenkuvaus. Täydellinen verenkuva saattaa näyttää korkeaa valkosolujen määrää, jos vaivaan liittyy infektio. Tulehdusmerkit, kuten punasolujen sedimentaatio tai C-reaktiivinen proteiini (CRP), voivat kertoa vaivan vakavuudesta.[1]
Ehkäisy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Juoksuhautajalka voidaan estää pitämällä jalat puhtaina, lämpiminä ja kuivina.[1]
Hoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jalkojen pitäminen kuivina on ensisijainen hoito. Alkuperäinen tavoite on suojata vahingoittumatonta jalkakudosta ja estää jalkojen jatkuva tuhoutuminen.[3][9] Kosteusvoiteen käyttö auttaa.[9]
Kuten kuolion kohdalla, keskeistä hoidossa on kirurginen puhdistus, ja usein amputaatio on tarpeen.[1]
Itsehoito koostuu sukkien vaihtamisesta kaksi tai kolme kertaa päivässä ja runsaasta talkin käytöstä. Aina kun mahdollista, kengät ja sukat tulee ottaa pois, jalkoja kylvetetään viisi minuuttia ja taputetaan kuiviksi, levitetään talkkia ja jalat nostetaan, jotta ilma pääsee niihin.[1]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranskan armeijan kirurgi Dominique Jean Larrey ilmoitti juoksuhautajalasta ensimmäisen kerran vuonna 1812, kun Napoleonin armeija vetäytyi Venäjältä.[1][11] Se oli myös asemasotaa käyvien sotilaiden ongelma talvisin ensimmäisen maailmansodan aikaan, mistä nimitys "juoksuhautajalka" tulee.[1][2] Ensimmäisessä maailmansodassa havaittiin myös, että keskeinen ennalta ehkäisevä toimenpide oli säännöllinen jalkatarkastus. Sotilaat jaettiin pareiksi ja kukin oli vastuussa parinsa jaloista. Yleensä he ehkäisivät vaivaa valasöljyllä. Sotilaat saattoivat laiminlyödä saappaittensa ja sukkiensa ottamisen jalasta, mutta tällöin vastuupari saattoi pitää siitä huolen.[12]
Juoksuhautajalka on dokumentoitu myös haaksirikoista ja lentokoneiden putoamisista henkiinjääneillä.[9] Juoksuhautajalka ilmestyi uudelleen Britannian armeijaan Falklandin sodan aikana vuonna 1982.[1][13] Vaivasta raportoitiin vuosina 1998 ja 2007 Glastonburyn festivaaleilla.[14][15]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r Jeffrey S. Bush, Trevor Lofgran ja Simon Watson: Trench Foot 2020. StatPearls Publishing.
- ↑ a b c Atenstaedt, Robert L.: Trench Foot: The Medical Response in the First World War 1914–18. Wilderness & Environmental Medicine, 1.12.2006, 17. vsk, nro 4, s. 282–289. PubMed:17219792. doi:10.1580/06-WEME-LH-027R.1. ISSN 1080-6032. (englanniksi)
- ↑ a b c d Ackerman: ”11. Operational Medicine Environmental Considerations”, Tactical Emergency Medicine, s. 78-80. Philadelphia: Lippincott Williams & Wilkins, 2008. ISBN 978-0-7817-7332-4. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b Juhani Hassi, Eero Lehmuskallio, Juhani Junila ja Mika Rytkönen: Paleltumat ja muut ihoon kohdistuvat kylmähaitat. Duodecim, 2005, 121. vsk, nro 4, s. 454–9. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Antony Beevor: Ardennit 1944: Hitlerin viimeinen uhkayritys (sanasto) 20.7.2015. WSOY.
- ↑ Osmo Saarelma: Paleltuma Lääkärikirja Duodecim. 13.7.2018. Viitattu 5.2.2019.
- ↑ James, William D. ja Berger, Timothy G.: Andrews' Diseases of the Skin: clinical Dermatology. sivut 23-24. Saunders Elsevier, 2006. ISBN 0-7216-2921-0. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Immersiojalka ONKI-ontologiakirjastopalvelu. Viitattu 1.1.2021.
- ↑ a b c d e James M. Linklater, John W. Read ja Catherine L. Hayter: Mann's Surgery of the Foot and Ankle (toimittanut Charles L. Saltzman ja Robert Anderson, luku 3 "Imaging of the foot and ankle", 9. laitos) 2013. Philadelphia: Elsevier Saunders. (englanniksi)
- ↑ Walter Redisch, Otto Brandman ja Salvatore Rainone: Chronic trench foot: a study of 100 cases. (tilaajille) Annals of Internal Medicine, 1.5.1951, 34. vsk, nro 5, s. 1163–1168. doi:10.7326/0003-4819-34-5-1163. ISSN 0003-4819. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Régnier C: Etiological argument about the Trench Foot. Histoire des sciences médicales, 2004, 38. vsk, nro 3, s. 315–32. PubMed:15617178. (ranskaksi)
- ↑ David, Saul (presenter): Bullets, Boots and Bandages (episode 1/3). BBC Four, helmikuu 2012.
- ↑ Thompson: Falklands Conflict Gallery By Major General Julian Thompson BBC. 18 syyskuuta 2014. Viitattu 10.3.2018.
- ↑ Andy Sully: I got trench foot at Glastonbury BBC News. 23.6.2008. Viitattu 26.5.2010.
- ↑ Reid: Medicine in First World War Europe: Soldiers, Medics, Pacifists, s. 51-55. Bloomsbury Academic, 2017. ISBN 978-1-4725-1324-3. Teoksen verkkoversio.
