Ivar Ståhle

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ivar August Ståhle (15. heinäkuuta 1889 Helsinki[1]1979 Espoo[2]) oli suomalainen suojeluskuntaupseeri ja urheiluvaikuttaja.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingissä kauppiasperheeseen syntynyt Ståhle opiskeli keskikoulun lisäksi Helsingin teollisuuskoulussa, josta valmistuttuaan hän työskenteli puolustusministeriön rakennusosastolla 1919–1920 ja suoritti sen jälkeen Kadettikoulussa aktiiviupseerikurssin. Vuodesta 1921 lähtien Ståhle työskenteli Uudenmaan suojeluskuntapiirin sotilasohjaajana, 1938–1945 Lohjan Kalkkitehtaan omistaman Sipoon kalkkitehtaan isännöitsijänä sekä vielä 1945–1953 Sipoon veneveistämön johtajana. Sotavuosina Ståhle oli uudelleen mukana Uudenmaan suojeluskuntapiirin toiminnassa. Hänet ylennettiin majuriksi 1940.[1]

1920–1930-luvuilla Ståhle oli pitkään ruotsinkielisen Skyddskåristen-suojeluskuntalehden ja Idrottskalendern-julkaisun päätoimittaja sekä lyhytaikaisesti myös Finskt Idrottsbladin päätoimittaja. Myöhemmin 1930–1940-luvuilla hän toimi muun muassa suomenruotsalaisen urheiluammuntaliiton Svenska Finlands Sportskytteförbundin (SFS) ja ruotsinkielisen keskusurheiluliiton Finlands Svenska Centralidrottsförbundin (CFI) varapuheenjohtajana.[1] SFS:n lisäksi Ståhl oli Esbo IF:n perustajajäsen ja seuran ensimmäinen puheenjohtaja.[3]

Urheiluammuntaa harrastanut Ståhle voitti hirviammunnan kertalaukausten SM-kultaa vuonna 1935[2] ja oli mukana myös Suomen hopeajoukkueessa vuoden 1937 MM-kilpailuissa. Vuonna 1960 hän oli yksi Sibbo Skyttegille -ampumaseuran perustajista.[4]

Sisällissodan aikainen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sisällissodan aikana Ståhle osallistui tammi–helmikuun vaihteessa Itä-Uudenmaan taisteluihin muun muassa Sipoossa ja oli hieman myöhemmin mukana ns. Pellingin retkellä, jolloin Helsingin ja Itä-Uudenmaan suojeluskuntalaisia vetäytyi aluksi Porvoon saaristoon ja sieltä edelleen jäätyneen Suomenlahden yli Viroon.[5]

Huhtikuun alussa joukko palasi jälleen Suomeen ja Ståhle nimitettiin sen miehistä kootun Länsi-Uudenmaan pataljoonan komppanianpäälliköksi. Kyseessä oli valkoisten rankaisuretkikunta, joka kiersi huhti–toukokuun aikana eri puolilla Uuttamaata ja Varsinais-Suomea. Pataljoona teloitti ainakin 200 punaista tai sellaiseksi epäiltyä miestä ja naista. Suomenruotsalaisista koostuneen pataljoonan uhreiksi joutui tiettävästi myös muutamia valkoisiin kuuluneita suomenkielisiä. Lukumääräisesti suurimmat teloitukset tehtiin Vihdissä sekä Inkoon Västankvarnissa.[6]

Sisäministeri Ritavuoren murha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1927 Heikki Ritavuoren murhannut Ernst Tandefelt teki paljastuksen, jonka mukaan hän oli tavannut murhapäivänä ennen tekoaan Café Esplanadissa Ivar Ståhlen, Selim Collianderin ja Oskar Janssonin, joista jälkimmäinen oli antanut hänelle 1000 markkaa. Suojeluskuntain Yliesikunta ilmoitti Ståhlen olleen sairauslomalla, ja Ståhle käytti tätä alibinaan sille, ettei hän voinut olla tuolloin kahvilassa. Ståhlen ja kumppanien osuus Ritavuoren murhassa jäi kuitenkin selvittämättä, kun poliisi lopetti oikeuskanslerin päätöksellä tutkimukset maaliskuussa 1930.[7]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ivar Ståhle kuoli vuonna 1979, mutta joissakin lähteissä kuolinvuodeksi mainitaan virheellisesti 1982. Hänen mukaansa nimettiin Espoon Soukassa kulkeva Ivar Ståhlen kuja vuonna 1988.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Vem och vad? Biografisk handbok / 1967 Projekt Runeberg. Viitattu 2.6.2016.
  2. a b c Peltola, Vesa-Matti: Vähemmän tunnettuja mestariampujia 2010. Suomen Urheilutietäjät ry. Viitattu 2.6.2016.
  3. Ekegren, Göran: Esbo IF Friidrottsektion: Historien. Espoo: Esbo IF, 2011. Teoksen verkkoversio.
  4. Årsbok 2011, s. 14. Sipoo: Sibbo Skyttegille, 2011. Teoksen verkkoversio.
  5. Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia. Porvoo – Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1933. Teoksen verkkoversio.
  6. Tukkinen, Tauno: Teloittajien edessä: ihmiskohtaloita Karjalohjalla, Sammatissa, Nummella, Pusulassa, Nurmijärvellä, Vihdissä ja Inkoossa 1918. Karjalohja: Tauno Tukkinen, 1999. ISBN 951-98363-0-6.
  7. Niku, Risto: Ministeri Ritavuoren murha, s. 234–242. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4146-X.