Irakin turkmeenit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Irakin turkmeenit
Irakin turkmeenien rintaman käyttämä lippu.
Irakin turkmeenien rintaman käyttämä lippu.
Väkiluku 600 000–2 miljoonaa
Kielet turkki
Uskonnot šiialaisuus, sunnalaisuus
Sukulaiskansat azerit, turkkilaiset, muut turkkilaiset kansat

Irakin turkmeenit tai turkomaanit ovat Irakin kolmanneksi suurin etninen ryhmä arabien ja kurdien jälkeen. Tarkkaa arviota turkmeenien määrästä ei ole ja arviot vaihtelevat 600 000:sta aina 2 miljoonaan. Irakin turkmeenit puhuvat turkin kielen murretta ja heistä valtaosa on šiialaisia muslimeja hieman pienemmän vähemmistön harjoittaessa sunnalaisuutta.

Irakin turkmeenit eivät nimestään huolimatta ole Turkmenistanissa ja Iranissa asuvia turkmeeneja[1], vaan ovat kielellisesti, geneettisesti ja historiallisesti lähempää sukua azereille.[2]

Asuinalue ja lukumäärä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irakin turkmeenit asuvat lähes yksinomaan Irakin pohjoisosissa kaupungeissa ja kylissä kaaren muotoisella alueella, joka ulottuu Tal Afarista Mosuliin, Arbiliin, Altun Kopruun, Kirkukiin, Tuz Khurmatuun, Kifriin ja Khaniqiniin. Ennen Irakin sotaa vuonna 2003 Irakin turkmeeneja oli eri arvioiden mukaan 600 000–2 miljoonaa. Pienemmät arviot ovat peräisin ulkopuolisista lähteistä ja suuremmat turkmeenien omista lähteistä.[3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turkmeenityttö Irakissa.

Irakin turkmeenit polveutuvat ilmeisesti 1000-luvulla nykyisen Irakin alueelle tulleista turkkilaisista, jotka saapuivat alueelle osana laajempaa turkkilaisten heimojen muuttoliikettä Lähi-itään. 1300-luvulla suurta osaa alueesta hallitsi kaksi turkmeenitaustaista dynastiaa, Aq Qoyunlū ja Qara Qoyunlū. Monet näistä turkmeeneista olivat aleviitteja, jotka sotivat Safavidien Persian puolella Osmanien valtakuntaa vastaan.[4] Osmanien valtakunnan alaisuudessa heitä käytettiin puolestaan Osmanien valtakuntaa vastaan suunnattujen heimojen hyökkäysten torjumisessa ja heitä asutettiin kurdien heimoalueille johtaviin laaksoihin. Tämä historiallinen asema on osasyy sittemmin kurdien ja turkmeenien huonoille väleille Irakissa.[3] Huonoihin väleihin ovat vaikuttaneet myös muutokset alueen väestörakenteessa. Vielä 1920-luvulla turkmeenit muodostivat Kirkukin kaupungin väestön enemmistön, sekä enemmistön Mosulin ja Baghdadin välisellä maantiellä.[4] Öljylöydöt ja niiden mukanaan tuoma teollinen kehittyminen toi sittemmin kaupunkiin tuhansia kurdityöläisiä ja turkmeenit jäivät vähemmistöksi, kun heitä muutti samaan aikaan maan pääkaupunkiin. Samankaltainen kehitys toistui Arbilissa. Vuonna 1959 kurdien ja kommunistien mellakat Kirkukissa johtivat 50:n turkmeenin kuolemaan ja muisto tästä elää yhä.[3]

Saddam Husseinin Baath-puolueen ajan Irakissa turkmeenien kielelliset, kulttuurilliset ja poliittiset oikeudet lakkautettiin ja samalla tuhannet turkmeenit ja kurdit karkotettiin kotiseuduiltaan Kirkukissa ja sen ympäristössä ja heidän tilalleen siirrettiin arabeja.[3] Irakin turkmeenit eivät liittyneet Saddamia vastaan taistelemaan vuonna 1988 perustettuun Irakin Kurdistanin rintamaan, koska turkmeenit eivät halunneet vieraannuttaa Turkkia tukijanaan ja suuri osa turkmeenien asuinalueista oli edelleen Baghdadin hallinnon käsissä.[4] Tästä huolimatta turkmeenit kärsivät huomattavasti Irakin armeijan tukahduttaessa kurdien kapinoita Kirkukissa ja Tuz Khurmatussa vuonna 1991.[3] Turkmeenit eivät osallistuneet Kurdistanin alueellisen hallinnon luoneisiin vaaleihin toukokuussa 1992 ja he perustivat sille vihamielisen Irakin turkmeenien rintaman Turkin tuella. Rintaman kannattajien ulkopuolelle jäivät kuitenkin šiialaiset turkmeenit, jotka mieltävät itsensä enneminkin osaksi Irakin šiialaista väestönosaa.[4] Jännitteet turkmeenien ja kurdien välillä kasvoivat Saddamin kukistuttua etenkin Kirkukin hallinnan muodostamien kiistojen takia. Turkmeenit katsovat olevansa historiallisesti oikeutettuja kaupunkiin ja kurdeilla on vastaavia vaatimuksia. Kaupungin liittämisestä Irakin Kurdistaniin oli tarkoitus järjestää kansanäänestys vuonna 2007, mutta äänestystä on sittemmin toistuvasti lykätty. Irakin Kurdistan hallitsee de facto suuria alueita turkmeenien asuinalueella ja turkmeenit ovat syyttäneet Irakin Kurdistanin hallintoa turkmeenisiviilien suojelun puuttesta ja muuttoliikkeen kannustamisesta. Turkmeeneja ei esimerkiksi hyväksytä Kurdistanin turvallisuusjoukkoihin. Turkmeenit ovatkin joutuneet useiden iskujen kohteiksi etenkin turkmeenienemmistöisessä Tuz Khurmatun kaupungissa ja iskujen takana ovat todennäköisesti olleet sunnalaiset äärijärjestöt. Ääri-islamilaisen Isis-järjestön vallattua alueita Irakissa sen vainon kohteiksi on päätynyt šiialaisia turkmeeneja esimerkiksi Tal Afarin kaupungissa Ninawan maakunnassa. Vastaavasti Irakin turvallisuusjoukkoja on syytetty sunnalaisten turkmeenien vainoista näiden Isisin vastaisten operaatioiden aikana.[3]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irakin turkmeenien mielenosoitus Amsterdamissa.

Noin 60 % Irakin turkmeeneista on sunnalaisia lopun ollessa pääasiassa šiialaisia. Šiialaiset turkmeenit asuttavat pääasiassa turkmeenien asuinalueiden eteläosia ja asuvat sunnalaisiin turkmeeneihin verrattuna enemmän maaseudulla.[4] Šiialaisten turkmeenien määrä on kasvanut sunneja nopeammin. Vielä 1947 šiialaiset turkmeenit olivat sunneja pienempi ryhmä, mutta ovat sittemmin ohittaneet nämä korkeamman syntyvyyden takia.[2] Irakin turkmeenit puhuvat turkin kielen murretta, jota käytetään edelleen huolimatta historiallisesta arabilaistamispolitiikasta.[3] Suurin osa turkmeeneista asuu kuitenkin nykyisin kaupungissa.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Eurasian News Report - Irak The Eurasian Politician - Issue 3. Jyväskylän yliopisto. Viitattu 11.4.2017.
  2. a b Michael Izady: Iraq Turkoman population (detailed (png) The Gulf/2000 Project. Columbia University. Viitattu 16.8.2017. (englanniksi)
  3. a b c d e f g Iraq - Turkomans World Directory of Minorities and Indigenous Peoples. Minority Rights Group International. Viitattu 11.4.2017. (englanniksi)
  4. a b c d e f Michael M. Gunter: Historical Dictionary of the Kurds, s. 294-295. Toinen painos. The Scarecrow Press, 2011. (englanniksi)