Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa
De meeste mensen deugen
Hyvanhistoria.jpg
Alkuperäisteos
Kirjailija Rutger Bregman
Suomennos
Suomentaja Mari Janatuinen
Kansitaiteilija David Mann
Kustantaja Atena
Julkaistu 2020
Ulkoasu sid.
Sivumäärä 441
ISBN 978-952-300-676-8
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa (De meeste mensen deugen) on Rutger Bregmanin kehuttu teos vuodelta 2020. Sen on suomentanut Mari Janatuinen, ja suomennoksen on julkaissut vuonna 2020 Atena.

Bregman on ottanut kirjansa motoksi Anton Tšehovin sanat:

»Ihmisestä tulee parempi, kun näytät hänelle, millainen hän on.»

Esipuheen ja kahden johdantomaisen luvun jälkeen kirja jakautuu viiteen osaan:

  1. Luonnontila
  2. Auschwitzin jälkeen
  3. Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa
  4. Uusi realismi
  5. Toinen poski

Esipuheessa Bregman viittaa vuonna 1896 ilmestyneeseen, laajalti luettuun Gustave Le Bonin kirjaan Psychologie des foules (suom. Joukkosielu), jossa Le Bon selittää, että ihmiset putoavat hätätilanteissa sivistyksen tikkailta muutaman askelman alemmaksi. Bregman sanoo kuitenkin, että hätätilanteessa ihmiset eivät laskeudu tikkaita vaan nousevat muutaman askelman ylemmäksi. Hän kertoo esimerkkinä Lontoon pommituksesta 1940, joka tunnetaan nimellä Blitz, jolloin britit olivat tyynen rauhallisia, vanhemmat istuivat teekupposen ääressä, lapset leikkivät pihamailla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Varmuuden vuoksi perustetut psykiatriset sairaalat seisoivat tyhjillään.[1]

Tätä ajatusta Bregman käsittelee kirjassaan. Vallanpitäjien uskon vastaisesti Bregman toteaa, että "useimmat ihmiset ovat kunnollisia", eivätkä he joudu katastrofitilanteissa paniikkiin, vaikka eri maiden vallanpitäjät niin uskoivat ja uskottelivat.[2]

Bregmanin ottaa esimerkiksi siitä, kuinka meidät saadaan uskomaan ihmisen pahuuteen, Nobel-palkitun kirjailijan William Goldingin luoman synkän ihmiskuvan, jonka tämä esittää Kärpästen herrassa, ja muistuttaa, että todellisuudessa asia on aivan toisin ja kertoo vuosien takaisesta tapauksesta, jossa kuusi poikaa päätyi autiolle saarelle ja he toimivat aivan päinvastoin kuin Goldingin kuvitteelliset henkilöt. Kun pelastajat saapuivat, pojat olivat iloisia ja hyvinvoivia: yhteistyöllä he onnistuivat hankkimaan niin ravintoa kuin juomavettäkin.[3]

Arviot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jussi Ahlroth esittelee kirjan laajassa artikkelissaan Helsingin Sanomissa. Haastattelussa Bregman kertoo Ahlrothille, että kirja on vastaus edelliselle kirjalle Ilmaista rahaa kaikille, jossa hän väittää, että perustulo ratkaisee paljon ongelmia. Monet suhtautuivat siihen kirjaan kyynisesti, heillä on syvä epäluottamus ihmisluontoa kohtaan, Gregman sanoo. Hän sai kuulla, että ”oikeasti ihmiset ovat tyhmiä tai laiskoja. Tai että ihminen on virus planeetalla”. Hän tajusi vasta silloin, että realismi on ihmisille yhtä kuin kyynisyys. Tästä aiheesta hän päätti kirjoittaa seuraavan kirjansa.[4]

Pertti Nybergin (Mtv.fi) mielestä Bregman onnistuu historiaa selittäessään kuvailuissaan hyvin ja saa lukijan vakuuttumaan. Hänestä kirja on hämmästyttävä, kun se tulkitsee historian entisestä poikkeavasti. Kirjaa voivat lukea paitsi hyvät ihmiset, myös kyynikot.[5]

Anelma Järvenpää-Summanen tukee Maaseudun Tulevaisuudessa Bregmanin tulkintoja. Vaikka ihmislajissa esiintyy pahuutta ja psykopaatteja, useimmat pystyvät pahuuteen vain, kun uskovat tekevänsä hyvää. Monet tutkimukset ovat tarkoitushakuisia ja niiden tulkinnat on osoitettu vääriksi. Hän pitää teosta tärkeänä ajattelun herättäjänä juuri nyt. Ihmiset kehittyvät sellaiseksi, millaisina heitä pidetään, hän sanoo lopuksi.[6]

Nuoren Voiman Vesa Rantama luonnehtii arviossaan kirjaa populaaritieteeksi. Toisen maailmansodan vaikutuksia kielteiseen ihmiskuvaan pohdittuaan hän käy läpi joitakin esimerkkejä. Taiteessa alkoi irtautuminen realismista. Mikään ei hillinnyt vaipumista julmiin syövereihin, kuten osoittaa Jouko Turkan opetustyyli, jossa ihmisen ”todellista luontoa” pyrittiin puskemaan esiin uskomattomalla ilkeydellä ja auktoriteettiuskolla, niin että monella traumojen käsittely on yhä kesken. Hän ottaa esimerkiksi myös kustantajien uutuusluettelot, jotka kertovat, että kirjallisuudessa pahuus voi hyvin.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Bregman, s. 9–11
  2. Bregman, s. 12–13, 17
  3. Bregman, s. 37–54
  4. Jussi Ahlroth, Maailmanmaineeseen noussut tietokirjailija Rutger Bregman kumoaa meihin syvälle istutetun ajatuksen, Helsingin Sanomat 30.8.2020. Viitattu 25.9.2020
  5. Pertti Nyberg, Kirja-arvio: Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa Mtv.fi 31.8.2020, viitattu 28.9.2020
  6. Anelma Järvenpää-Summanen, Kirja-arvio: Nykyhistorioitsija perustelee, miksi useimmat ihmiset ovat hyviksiä, Maaseudun Tulevaisuus 13.8.2020, viitattu 28.9.2020
  7. Vesa Rantama, Kirjallisuuden hyvät ihmiset, Nuori Voima, 28.8.2020, viitattu 28.9.2020