Luovuus

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Luovuus on ihmisen kykyä tuottaa uutta. Luova prosessi voi olla ainakin osittain tiedostamaton. Luovuuden tekijöihin on liitetty ennen kaikkea omaperäisyys, esteettinen harmonia, uutuus, epätavallisuus ja nerokkuus. Luovuuden tuotoksia voivat olla esimerkiksi matemaattisen ongelman ratkaisut, keksinnöt, kemiallisen prosessin löydökset, teokset kuten musiikkikappaleet, runot tai maalaukset, uudet filosofiset tai uskonnolliset systeemit, uudet ajattelutavat sosiaalisten ongelmien alalta, uudet tavat hoitaa sairauksia, tai luovat keinot muiden hallitsemiseksi.

Luovuus on historian aikana käsitetty ja määritelty lukuisin eri tavoin. Korkeatasoisen luovuuden on havaittu vaativan hieman keskimääräistä korkeampaa älykkyyttä. Luovuudessa on nähty myös mystisiä piirteitä.

Määritelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luovuudelle on kehitetty useita erityyppisiä määritelmiä. Rapucci jakaa määritelmät kuuteen luokkaan: 1. hahmopsykologiset määritelmät, 2. produkti- tai innovaatiomääritelmät, 3. esteettiset tai ekspressiiviset määritelmät, 4. psykoanalyyttiset tai dynaamiset määritelmät, 5. ajattelua korostavat määritelmät, 6. muunlaiset määritelmät[1]

Määritelmille yhteisiä piirteitä ovat:[2]

  • Luovuus on olennaisilta osiltaan kykyä tuottaa uutta. Luova prosessi voi olla ainakin osittain tiedostamaton.
  • Luovassa prosessissa syntyvä uusi asia on luovan yksilön tuottama produkti. Luovuutta voidaan tutkia helpoimmin produktin, prosessin ja persoonan kautta. Näihin tekijöihin liittyvät muun muassa omaperäisyys, esteettinen harmonia, uutuus, epätavallisuus ja nerokkuus.
  • Luovat produktit voivat olla monenlaisia: matemaattisen ongelman ratkaisuja, keksintöjä, kemiallisen prosessin löytämisiä, teoksia kuten musiikkikappaleita, runoja tai maalauksia, uusia filosofisia tai uskonnollisia systeemejä, uusia ajattelutapoja sosiaalisten ongelmien alalta, uusia tapoja hoitaa sairauksia, tai luovia keinoja muiden hallitsemiseksi.

Luovuuden tasot ja toimintatavat Gardnerin mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Howard Gardnerin mukaan luovuuteen kuuluu aina neljä tasoa: 1. subpersoonallinen taso (geeniperintö, hermoston rakenne ja toiminta), 2. yksilötaso (älyllinen kykeneväisyys luovuuteen), 3. ekstrapersoonallinen taso (henkilön ulkopuolella olevat tekijät) ja 4. multipersoonallinen taso (kontekstisidonnaisuus, ihminen ei tee ratkaisujaan muusta ympäristöstä irrallaan).[3][4]

Gardnerin mukaan on ainakin viisi erilaista luovaa toimintatapaa eli prosessia: 1. ongelmanratkaisu (tutkimustyö, loogiset aktiviteetit kuten pulmatehtävät ym.), 2. teorianmuodostus (teorioita rakentavat tiedemiehet kuten Freud, Einstein), 3. erityisalan luova työ (taiteilijat, säveltäjät ym.), 4. julkiset, ennakolta harjoitetut esitykset (soittajat, tanssijat, näyttelijät ym.) ja 5. tilannekohtaiset, improvisointia vaativat esitykset.[5]

Luovuuden tasot Taylorin mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taylor jakaa luovuuden viiteen tasoon: 1. ilmaisullinen luovuus (lasten piirrokset ym.), 2. produktiivinen luovuus (taiteelliset tai tieteelliset työt, joissa on rajoituksia ja kontrolloitua kokeilua), 3. kokeileva luovuus (kokeilut uudella materiaalilla, menetelmillä ja tekniikoilla), 4. innovatiivinen luovuus (muokataan käsitteellisiä asioita uudella tavalla elämän parantamiseksi) ja 5. korkein luovuuden taso, joka synnyttää uusia suuntia ja koulukuntia.[6]

Luovuustutkimuksen synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luovuutta on tutkittu intensiivisesti 1950-luvulta alkaen. Modernin luovuustutkimuksen merkkipaaluna pidetään usein yhdysvaltalaisen lahjakkuustutkijan J. P. Guilfordin vuonna 1950 psykologeille pitämää puhetta, jossa hän kuvasi monia luovuuden keskeisiä piirteitä ja ongelmia. Ennen vuotta 1950 vain alle yksi promille psykologisista tutkimuksista viittasi luovuuteen. Guilfordin vetoomuksen jälkeen luovuuden tutkimus alkoi kasvaa: vuosien 1950–1960 välillä yhdysvaltalaisesta lahjakkuustutkimuksesta kuusi prosenttia liittyi luovuuteen ja vuosina 1960–1964 jo puolet. Samalla psykologinen ihmiskäsitys muuttui. Ihmistä ei enää pidetty refleksejä täynnä olevana, mekaanisesti ympäristön ärsykkeisiin reagoivana organismina, eikä älykkyysosamäärä enää ollut ainoa lahjakkuuden mittari.[7]

Guilford halusi selkeyttää luovuustutkimusta tuomalla siihen logiikkaa ja täsmällisyyttä. Hän halusi kehittää luovuustestejä, joiden avulla luovuuden taso voitaisiin määritellä kuten älykkyyden taso mitataan älykkyystestein. Guilford halusi luovuustestin tuottavan useita luovuuden tunnuslukuja, sillä luovuus on hänen mukaansa moniulotteinen teoreettinen käsite eikä yksi ja sama jakamaton ilmiö.[8] Guilford kehitti testistön, joka perustuu kuvioiden täydentämiseen.[9]

Guilfordin käsitykset luovuudesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Guilfordin mukaan luovan ajattelun kykyä voidaan sanoa divergentiksi ajatteluksi, joka tuottaa useamman kuin yhden ainoan oikean vastauksen. Guilfordin mukaan divergentti ajattelu on suhteellisen riippumaton älykkyysosamäärästä mutta näyttäisi kuitenkin useimmissa muodoissaan vaativan keskitason ylittävää älykkkyyttä. Korkeatasoisen luovuuden edellytykseksi riittää älykkyysosamäärä 112–115.[10]

Guilford määritteli joukon yleisiä, yksilön luovuutta ennakoivia ominaisuuksia. Erityisen tärkeä luovan ihmisen piirre on kyky nähdä ongelmia, joita muut eivät havaitse. Luova ihminen kykenee tuottamaan paljon uusia ja omaperäisiä ideoita. Hän toimii sujuvasti tuottaen paljon enemmän ideoita kuin keskitason yksilö samassa ajassa. Hän on joustava eli pystyy muuttamaan helposti ajattelunsa ja toimintansa suuntaa eikä etene kaavamaisen jäykästi samaan suuntaan. Hän kehittelee vähäisestä alkuärsykkeestä monia mielekkäitä vaihtoehtoja.[11]

Guilfordin mukaan luovalla ajattelijalla on syntetisointikykyä, eli hän kykenee organisoimaan ideansa laajoiksi kokonaisuuksiksi. Luovuuteen liittyy kyky käsitellä monimutkaisia rakenteita. Luova työ vaatii arviointitaitoa: on oivallettava, mitkä ideat ovat jatkokehittelyn arvoisia ja mitkä kannattaa hylätä. Kykytekijöiden ohella arkiluovuteen vaikuttavat motivaatio ja harrastuneisuus.[12]

Luova persoonallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luovissa persoonallisuuksissa on eri tutkimusten mukaan tiettyjä toistuvia piirteitä. Luova persoona on yleensä herkkä eli tietoinen sekä sisäisestä että ulkoisesta maailmasta, ja hän pyrkii tietoisesti erittelemään kokemuksiaan. Luovat ihmiset ovat usein vetäytyviä, harkitsevia ja elävät omissa maailmoissaan, mutta samalla heillä on usein kykyä vaikuttaa muihin ihmisiin. Luovat ihmiset havainnoivat ympäristöään ja ovat uteliaita. Heidän ajattelunsa on epäsovinnaista, ja he sietävät epävarmuutta. Ympäristön epäjärjestys ei häiritse heitä kovinkaan paljon, mutta he ovat kuitenkin halukkaita luomaan järjestystä asioihin. Luovat personat ovat usein riippumattomia ja toimivat siten kuten näkevät oikeaksi. He luottavat itseensä eivätkä ole riippuvaisia ryhmän standardeista, minkä seurauksena he ajattelevat ja käyttäytyvät epäsovinnaisesti. Luovimmat yksilöt ovat usein opettajien ja tovereiden hylkimiä, ja heidät yritetään saattaa pakolla ruotuun muiden kanssa. Luovat lahjakkuudet askaroivat tyypillisesti yhtä aikaa monen idean parissa. He eivät ole niinkään kiinnostuneita ihmisistä, ja he ovat mieluummin hiljaisia kuin puheliaita. Moni tuntee syvää vastenmielisyyttä henkilökohtaisia riitoja kohtaan.[13]

Luovat ihmiset ovat usein sitkeitä sekä motivoituneita työhönsä.[14] Luovalla yksilöllä on sisäistä motivaatiota, ja hän nauttii siitä, mitä on tekemässä, sillä hän pitää luovaa prosessia palkitsevana. Hän kykenee hauduttelemaan ideoitaan pitkään. Hänellä on epätavallisen joustava tapa käsitellä ideoita ja materiaaleja sekä yhdistää uudet käyttötavat omiin ajatteluprosesseihinsa, mistä seuraa uudenlainen lopputulos.[15]

Luova yksilö uskaltaa käyttää eri persoonallisuuspiirteidensä molempia ääripäitä tuntematta siitä syyllisyyttä kuten vähemmän luovat. Tällaisia vastakkaisia ääripäitä ovat Mihály Csíkszentmihályin mukaan:[16]

  • energinen–laiska
  • älykäs–lapsellinen
  • leikkivä–kurinalainen
  • fantasioiva–realistinen
  • ekstrovertti–introvertti
  • nöyrä–ylpeä
  • maskuliininen–feminiininen
  • traditionaalinen–kapinallinen
  • intohimoinen–objektiivinen
  • kärsivä–nauttiva

Luova prosessi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laajalti hyväksytyt luovan ajattelun neljä vaihetta ovat Graham Wallasin vuonna 1926 kuvaamat: 1. valmistautuminen eli ongelman löytäminen, 2. hautominen eli kypsyttely, 3. oivallus ja 4. todentaminen. Luovan prosessin ensimmäisessä vaiheessa ongelmaa tarkastellaan monelta puolelta. Toisessa vaiheessa ongelma hautuu alitajunnassa, minä aikana voidaan kokonaan vetäytyä ongelman käsittelystä jopa vuosien ajaksi tai keskittyä muuhun työhön. Kolmannessa vaiheessa syntyvät ratkaisut oivalluksina, joita ei voi saada aikaan tahdonalaisesti. Neljännessä vaiheessa analysoidaan ajattelutyön tulos.[17]

Kuvataiteilijoiden, kirjailijoiden ja runoilijoiden luova prosessi on kyselytutkimusten mukaan usein hyvin intensiivinen. Sitä edeltää usein unen väheneminen ja aamuyöllä energisenä herääminen sekä hyvin jyrkkä mielialan muutos. Tunteet ailahtelevat ekstaasista itsemurha-ajatuksiin ja kokemukset ovat syviä. Useimmilla runoilijoilla luova episodi kestää yhdestä neljään viikkoa, neljänneksellä yli kuukauden. Episodeja kuvaa lisääntynyt innokkuus, energia, itseluottamus, mentaalisten assosiaatioiden nopeus ja voimakas hyvänolontunne. Maniaan liittyvät käyttäytymismuutokset olivat kuitenkin harvinaisia. Maanista innokkuutta seuraa usein depressio, jossa omaa työtä arvioidaan kriittisesti.[18]

Luovuus mystisenä ja mekaanisena ominaisuutena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luovuus on nähty yhtäältä mystisenä tai täysin mekaanisena ominaisuutena. Esimerkiksi luovuustutkimuksen uranuurtajat Platon, Kant ja Freud pitivät luovuutta arvoituksellisena ilmiönä, jonka tuotosten syntyä olosuhteet tai tunnetut tieteelliset lainalaisuudet eivät selitä. Nykyajan tutkijoista etenkin E. Paul Torrance on 1900-luvun jälkipuolella korostanut luovuuden mystisiä piirteitä. Hänen mukaansa monet suuret luovat persoonallisuudet kuten Mozart ja Einstein liittivät tietyt kokemuksensa järkiperäisen prosessin ulkopuolelle. Luovia kokemuksia voidaan kutsua oivalluksen ja intuition kokemuksiksi, joihin liittyy yhtäkkinen tunne luovasta yhteydestä kaikkeen olevaiseen. Torrancen mielestä tutkimuksen olisi kohdistuttava näihin ”suprarationaalisiin” kokemuksiin.[19] Mekaanisen luovuuskäsityksen edustajia on B. F. Skinner, joka rakensi 1950-luvulla luovuuden mallinsa behaviorististen periaatteiden mukaan. Skinnerin mukaan luovuus pohjautuu vain sattumaan ja biologiaan: esimerkiksi runous ja säveltäminen ovat vain aiemmista kokemuksista saatujen palasten yhteen kokoamista.[20]

Luovuuden uhat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kari Uusikylän mukaan luovuutta uhkaa pakkokilpailutus – vapaaehtoinen kilpailu voi olla eduksikin, mutta ulkoinen motivointi voi heikentää luovaa työtä. Tiukka kontrolli ja tarkkaan rajatut toimintamahdollisuudet ovat myös haitaksi.

Keskusteluissa luovuudella ja innovatiivisuudella on yhteyksiä. Luovuuden avulla saavutetaan uusia mahdollisuuksia ja tavoitteita. Luovuus voidaan nähdä innovatiivisuuden ja keksintöjen lähteenä.

Luovuus ja mielenterveys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittipsykiatri Felix Post selvitti 1994 tunnettujen taiteilijoiden mielenterveyttä elämäkertojen ja kirjeiden pohjalta. Hänen mukaansa 38 prosentilla kuvataiteilijoista ja 46 prosentilla kirjailijoista oli vakava depressio tai muu psyykkinen häiriö. Lähes kaikilla muillakin oli mielenterveyden ongelmia, mutta lievempinä.[21] Luovuus on myös kyetty yhdistämään hulluuteen.[22]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Uusikylä 2012, s. 58–59.
  2. Uusikylä 2012, s. 59.
  3. Siltala Reijo 2010. Innovatiivisuus ja yhteistoiminnallinen oppiminen liike-elämässä ja opetuksessa. Turku: Turun yliopisto
  4. Siltala Reijo 2009. Innovaatiot, luovuus ja innovatiivisuus. Teoksessa Taatila Vesa (toim.) 2009. Innovaatioiden lähteillä. Vantaa: Laurea.
  5. Uusikylä 2012, s. 50–52.
  6. Uusikylä 2012, s. 58.
  7. Uusikylä 2012, s. 17–18.
  8. Uusikylä 2012, s. 19.
  9. Uusikylä 2012, s. 21.
  10. Uusikylä 2012, s. 20–21.
  11. Uusikylä 2012, s. 19–20.
  12. Uusikylä 2012, s. 20.
  13. Uusikylä 2012, s. 93–94.
  14. Uusikylä 2012, s. 94.
  15. Uusikylä 2012, s. 99.
  16. Uusikylä 2012, s. 95–98.
  17. Uusikylä 2012, s. 119–122.
  18. Uusikylä 2012, s. 123–125.
  19. Uusikylä 2012, s. 23–24.
  20. Uusikylä 2012, s. 27–29.
  21. Hullu vai nero?. Tieteen Kuvalehti, 2005, nro 18, s. 44.
  22. http://www.tiede.fi/uutiset/uutinen.php?id=3906

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bach, Ellen: Luova ihminen. (Om begrebet kreativitet, 1970.) Suomentanut Paavo Löppönen. Delfiinikirjat. Helsinki: Otava, 1973. ISBN 951-1-00222-8.
  • Haavikko, Ritva & Ruth, Jan-Erik (toim.): Luovuuden ulottuvuudet. Espoo: Weilin + Göös, 1984. ISBN 951-35-2989-4.
  • Kari Uusikylä: Isät meidän: luovaksi lahjakkuudeksi kasvaminen (2002) ISBN 952-451-064-2 (nid.)
  • Niiniluoto, Ilkka: Maailma, minä ja kulttuuri: Emergentin materialismin näkökulma. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11070-5.