Hunterin oireyhtymä

Hunterin oireyhtymää sairastava potilas

Hunterin oireyhtymä on lysosomaalinen kertymäsairaus, jota kutsutaan myös tyypin II mukopolysakkaridoosiksi. Sitä aiheuttavat IDS-geenin eri mutaatiot. Viallinen geeni sijaitsee X-kromosomissa (kohta Xq28), joten Hunterin oireyhtymä ilmenee lähinnä miehillä ja vaikea oirekuva on äärimmäisen harvinainen naispuolisilla. Naiset voivat kantaa taudinaiheuttajamutaatiota vähäoireisina tai oireettomina. Mutaatio aiheuttaa iduronaatti-2-sulfataasi-nimisen entsyymin aktiivisuuden vähenemisen tai puutoksen, jolloin dermataani- ja heparaanisulfaatteja kertyy solujen lysosomeihin. Hunterin oireyhtymän periytymistapa on peittyvä.

Hurlerin oireyhtymä ilmenee 60–80 %:ssa tapauksista vaikeassa neuronopaattisessa muodossaan, joka aiheuttaa neurologisia oireita. Lievemmässä, ei-neuronopaattisessa tautimuodossa ei esiinny kehitysvammaisuutta (tai se on hyvin lievää) eikä neurologisia oireita. Muilta osin oireet ovat kahdessa tautimuodossa hyvin lähellä toisiaan. Charles A. Hunter kuvasi mukaansa nimetyn oireyhtymän ensimmäisenä vuonna 1917.

Oireet

Hunterin oireyhtymästä kärsivien lasten kehitys vaikuttaa aluksi normaalilta; neuronopaattisessa tautimuodossa selkeät oireet alkavat tavallisesti 1,5–4 vuoden iässä. Varhaislapsuudessa psykomotorinen kehitys alkaa näissä tapauksissa taantua. Lisäksi ilmenee muun muassa nivelten jäykistymistä. Hydrokefalia on tyypillistä; lapsuuden aikana kehittyy aivopaineen kasvua ja makrokefaliaa. Hampaiden puhkeamisessa saattaa olla viive, ja monesti hammasvälit ovat pysyvästi poikkeuksellisen suuret. Lapsi saattaa kärsiä etenevästä kuulonalenemasta. Kasvu viivästyy, ja lyhytkasvuisuus kuuluukin oireistolle luonteenomaisiin piirteisiin. Hunterin oireyhtymälle tyypilliset kasvonpiirteet alkavat kehittyä neuronopaattisessa tautimuodossa 2–4 ikävuoden paikkeilla, ei-neuronopaattisessa tautimuodossa myöhemmin. Sieraimet, huulet ja kieli muodostuvat suuriksi. Makroglossia näkyy ulos suusta työntyvänä kielenä. Kasvonpiirteet korostuvat iän myötä. Kehitysvammaisuus ja etenevät liikunnalliset vaikeudet kuuluvat neuronopaattiseen tautimuotoon. Selkärangan rakenne on usein poikkeava.

Kita- ja nielurisojen liikakasvu voi aiheuttaa Hunterin oireyhtymässä hengitysvaikeuksia. Lapsuusiän toistuvat hengitystieinfektiot ja korvatulehdukset ovat tyypillisiä. Sydäntä voivat vahingoittaa läppäviat, korkea verenpaine, sepelvaltimotauti ja sydänlihaskudoksen paksuuntuminen. Hunterin oireyhtymään kuuluu myös selittämätöntä ripulia ja tyypillisesti napa- sekä nivustyriä. Iho voi olla paksuuntunutta. Ihottumaa tai muita muutoksia voidaan todeta esimerkiksi olkapäiden, selän ja reisin alueilla. Osalla sairastuneista todetaan hepatosplenomegalia.

Hunterin oireyhtymä eroaa Hurlerin oireyhtymästä (tyypin I mukopolysakkaridoosi) muun muassa siten, että verkkokalvon samentumaa ei esiinny. Hermoston rappeutuminen on Hunterin oireyhtymässä hitaammin etenevää kuin Hurlerin oireyhtymässä.

Diagnostiikka ja esiintyvyys

Hunterin oireyhtymä voidaan todeta oirekuvan ja biokemiallisten selvitysten pohjalta. Entsyymiaktiivisuuden tilanne voidaan tarkastaa esimerkiksi valkosoluista tai fibroblasteista. Dermataani- ja heparaanisulfaattien kohonnut pitoisuus ilmenee virtsassa. Varmuus diagnoosista saavutetaan perimän tutkimuksella, jossa paikannetaan taudin aiheuttanut mutaatio. Erotusdiagnostisesti huomionarvoisia tiloja ovat Maroteaux–Lamyn oireyhtymä, Slyn oireyhtymä, Hurlerin oireyhtymä (ja muut tyypin I mukopolysakkaridoosin muodot), tyypin II sialidoosi, mukolipidoosi (tyypit II ja III) sekä multippeli sulfataasin puutos.

Hunterin oireyhtymää on arvioitu sairastavan Euroopassa noin yhden ihmisen 166 000:sta.

Hoito ja ennuste

Hunterin oireyhtymän hoidossa voidaan käyttää injektiomuotoista entsyymikorvaushoitoa. Tyrät ovat kirurgisesti hoidettavissa, ja hydrokefaliaa voidaan lievittää suntilla. Ylimääräinen risakudos on poistettavissa. Hunterin oireyhtymään liittyy välttämätön säännöllisen seurannan tarve.

Hunterin oireyhtymän ennuste vaihtelee yksilöllisesti. Vaikeammassa neuronopaattisessa tautimuodossa elinajanodote on huomattavasti lyhentynyt. Neuronopaattinen tautimuoto johtaa yleensä kuolemaan alle 25 vuoden iässä, usein jo ennen aikuisikää. Tämä johtuu usein sydän- ja hengitystiekomplikaatioista. Ei-neuronopaattisesta tautimuodosta kärsivät elävät tyypillisesti aikuisikään asti, toisinaan yli 60-vuotiaiksi saakka.