Holmium

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
DysprosiumHolmiumErbium
-

Ho

Es  
 
 
Ho-TableImage.png
Yleistä
Nimi Holmium
Tunnus Ho
Järjestysluku 67
Luokka Lantanoidit
Lohko d-lohko
Ryhmä -
Jakso 6
Tiheys 8,79×103 kg/m3
Kovuus - (Mohsin asteikko)
Väri hopeanvalkoinen
Löytövuosi, löytäjä 1878, Marc Delafontaine ja Jacques-Louis Soret
Atomiominaisuudet
Atomipaino 164,930322[1] amu
Atomisäde, mitattu (laskennallinen) 175 pm
Orbitaalirakenne [Xe] 4f116s2
Elektroneja elektronikuorilla 2, 8, 18, 29, 8, 2
Hapetusluvut +III
Kiderakenne heksagonaalinen tiivispakkaus (HCP)
Fysikaaliset ominaisuudet
Olomuoto kiinteä
Sulamispiste 1734 K (1461 °C)
Kiehumispiste 2993 K (2720 °C)
Höyrystymislämpö 265 kJ/mol
Sulamislämpö 27,0 kJ/mol
Äänen nopeus 2760 m/s 293 K:ssa
Muuta
Elektronegatiivisuus 1,23 (Paulingin asteikko)
Ominaislämpökapasiteetti 0,165 kJ/kg K


Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa
Holmiumia

Holmium on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Ho (lat. holmium) ja järjestysluku 67 sekä CAS-numero 7440-60-0. Holmium on lantanoidien sarjaan kuuluva suhteellisen pehmeä ja taipuisa hopeanvalkoinen metallinen harvinainen maametalli[2], joka on vakaa kuivassa ilmassa huoneenlämpötilassa. Tiheys on 8,8 g/cm3. Sulamispiste on 1734 K (1461 C) ja kiehumispiste on 2993 K (2720 C).lähde? Puhtaana holmium heijastaa valoa lähes yhtä hyvin kuin hopea, mutta se tummenee ilmassa nopeasti keltaiseksi holmium(III)oksidiksi Ho2O3.[2][3]

Holmiumilla on suurin magneettinen permeabiliteetti kaikista luonnollisista alkuaineista ja se omaa myös muita epätavallisia magneettisia ominaisuuksia.[3] Yttriumin kanssa seostettuna se muodostaa hyvin magneettisia seoksia. Magneettisten ominaisuuksiensa takia holmiumia on käytetty voimakkaimpien kestomagneettien materiaalina.[2] Myös ydinreaktoreiden säätösauvoissa holmiumia on käytetty.[2] Lisäksi sitä käytetään lasereissa[2] ja eräitä sen yhdisteitä keltaisena värjäysaineena lasituotteissa.

Holmiumin, joka on saanut nimensä Tukholman latinankielisen nimen (lat. Holmia) mukaan[2], löysivät Marc Delafontaine ja Jacques-Louis Soret vuonna 1878 spektristä. Myöhemmin samana vuonna Per Teodor Cleve riippumattomasti löysi alkuaineen oksidimuodossa.[4]

Holmiumia ei esiinny vapaana, vaan yhdistyneenä muihin alkuaineisiin gadoliniitissa ja monatsiitissa sekä muissa harvinaisissa maametallimineraaleissa. Holmium on hyvin harvinaista maankuoressa, tyypillisesti monatsiittihiekka sisältää vain 0,05 % holmiumia.[5]

Suuret määrät holmiumsuoloja voivat olla elimistölle vaarallisia. Kuitenkin muiden harvinaisten maametallien tavoin holmiumin akuutti myrkyllisyys näyttäisi olevan suhteellisen vähäinen. Holmiumilla ei ole mitään tunnettua biologista roolia.[3][6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Michael T. Wieser & Tyler B. Coplen: Atomic Weights of the Elements 2009 (IUPAC technical report). Pure and Applied Chemistry, 2011, 83. vsk, nro 2. IUPAC. Artikkelin verkkoversio Viitattu 16.4.2011. (englanniksi)
  2. a b c d e f Marko Hamilo: Tukholman nimikkoaine on magneettisin metalli Helsingin Sanomat 4.4.2006. Viitattu 31.10.2015.
  3. a b c Holmium Element Facts / Chemistry Viitattu 31.10.2015. (englanniksi)
  4. John Emsley: Nature's building blocks: an A-Z guide to the elements, s. 181-182. Oxford University Press, 2001. ISBN 0198503415. Teoksen verkkoversio.
  5. It's Elemental: The Element Holmium Viitattu 31.10.2015. (englanniksi)
  6. http://nautilus.fis.uc.pt/st2.5/scenes-e/elem/e06740.html

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Holmium.