Hautausmaa

Suomalainen hautausmaa Nurmijärven kunnan kirkonkylässä.

Englantilainen hautausmaa Yorkshiressä.

Japanilainen hautausmaa, jonka muistomerkit ovat pitkulaisia hautakiviä. Muoto johtuu tavasta kirjoittaa japania ylhäältä alas.

Öljymäen juutalainen hautausmaa Jerusalemissa.

Buddhalainen hautausmaa Laosissa.

Helsingin ortodoksinen hautausmaa.

Tataarien hautausmaa Valko-Venäjällä.

Hautausmaa on alue, jonne vainajat haudataan. Hautausmaalle haudataan kuolleet ruumiit eli kalmot tai poltettujen ruumiiden tuhkat hautoihin maa-aineksen alle. Arkeologinen tai kansatieteellinen tai muuten ylätyylinen nimitys hautausmaalle on kalmisto.

Hautausmailla on yleensä myös uurnalehto, johon haudataan tuhkattujen vainajien tuhka tarkoitusta varten hankitussa, nykyisin yleensä maatuvassa uurnassa.

On olemassa myös eläinten hautausmaita. Nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa tähän on syynä lemmikkien eläimiksi korkea yhteisöllinen asema perheenjäseninä.

Historia

Vanha hautapaikka Gotlannissa.

Minolaiset ja etruskit

Kreetan saarella yli 3 000 vuotta sitten asuneet minolaiset ovat jättäneet jälkeensä monenlaisia kauniisti koristeltuja hautoja, joista muodostuu suorastaan kuolleiden valtakunta, josta erottuu kunkin vainajan arvoasema. Minolaiset eivät pitäneet sitä synkkänä paikkana, vaan kuolleiden asuinsijoilla oli ihmisen hyvä olla. He harjoittivat hautaamista suvuittain yhteishautoihin, esimerkiksi varta vasten tehtyihin kallioluoliin.

Satoja vuosia myöhemmin vähän idempänä asuneet etruskit rakensivat samantapaisia elämäniloa kuvaavia hautoja. Niistä muodostui kokonaisia kuolleiden kaupunkeja, joissa oli vainajia varten tehtyjä, talojen kaltaisia kivirakennuksia.

Suomessa

Vanhimmat tunnetut Suomen maaperän haudat ja kalmistot ovat kivikautisia. Niistä ei ole yleensä jäänyt juuri muuta kuin ruumiiden mukana haudattua punamultamaalia, jonka vuoksi niitä kutsutaan punamultahaudoiksi. Hautaesineitä on voinut olla, mutta useimmista ei ole jäänyt jälkiä.

Pronssikauden aikana yleistyivät kivista ladotut kiviröykkiöhaudat, joihin vainaja tai vainajia haudattiin poltettuna tai polttamatta. Nämä saattoivat muodostaa isoja kalmistoja, joissa oli useita röykkiöitä, tai joissa samaan röykkiöön haudattiin uudelleen, jolloin röykkiötä kasvatettiin. Suomessa on vainajien mukaan haudattu näiden tarvekaluja, aseita ja koruja kivikaudelta aina kristilliseen aikaan asti. Kalmistot ovatkin olleet tärkeä muinaisen suomalaisen esineistön löytöpaikka, muun muassa Luistarin kalmisto Eurassa.

Rautakaudella tulivat käyttöön muun muassa polttokenttäkalmistot, jotka olivat tasaisia ladottuja kivikenttiä usein isompien kivien välissä. Kenttäkalmistoon siroteltiin poltettujen ruumiiden tuhka. Kenttäkalmistotkin olivat usein suvun tai yhteisön käytössä.

Suomessa on myös harjoitettu polttovenehautausta eli haudattu kalmoja veneidensä kanssa, mistä todistavat muun muassa polttokalmistoista löytyneet veneiden niitit. Viikinkiajan lopulla siirryttiin hautaamaan ruumiit polttamattomina hiekkamaahan. Näihin hautoihin tehtiin usein kivistä tai puusta arkkua muistuttavia rakenteita. Erona kristilliseen hautaukseen olivat vainajan mukaan annetut hautaesineet. Hautaesineiden antamisen lopettaminen katsotaan yhdeksi mahdolliseksi merkiksi kristinuskon leviämisestä Suomen eri alueille.

Katolisena aikana saatettiin varsinkin syrjäseuduilla vielä käyttää kylien omia kalmistoja, mutta uskonpuhdistus toi mukanaan käytännön kaikkien vainajien hautaamisesta siunatulle kirkkomaalle eli varsinaiselle hautausmaalle. Tästä poikkeuksena on hautaaminen hautasaariin sellaisilla alueilla, joista on ollut hankala matka kirkkomaalle. Käytäntö loppui 1700-luvun alkuun mennessä.

Kirkko ja valtio -komitea esitti mietinnössään vuonna 1977, että evankelisluterilaisten seura­kuntien hautausmaat olisivat edelleen toimineet yleisinä hautausmaina, mutta seura­kunnat olisi lailla velvoitettava luovuttamaan niistä korvausta vastaan hauta­paikkoja myös kirkkoon kuulumattomille. Kunta ja seura­kunta olisivat kuitenkin voineet keskenään sopia hautaus­maiden yllä­pidosta myös toisin.

Merkitys

Hautausmaat ovat tärkeitä muistelupaikkoja, joissa voidaan muistella yksittäistä ihmistä, oman suvun vaiheita tai esimerkiksi kansakunnan historiaa. Hautausmailla voi surra rauhallisessa ympäristössä, johon on tehty myös kauniita rakenteita. Tällaisille alueille on ominaista kerroksellisuus, joka on muovautunut vuosikymmenten aikana. Oleellinen osa hautausmaata ovat yksittäisten ihmisten tai sukujen muistoksi tehdyt hautamuistomerkit ja jonkin ryhmän muistoa vaalivat yhteismuistomerkit. Muistomerkkeihin liittyy henkilöhistoriaa tai tapahtumahistoriaa ja usein myös taiteellisia näkökohtia sekä taitavaa käsityötä.

Katso myös

• Luettelo Suomen hautausmaista

Kirjallisuutta

• Heng, Bey: Hautausmaat arkipäivän asioina. Helsinki: Kirjaneliö, 1994. ISBN 951-600-854-2
• Kiiskinen, Kyösti: Hautauskulttuuri Suomessa: Suomen hautaustoimistojen liiton 50-vuotisjuhlakirja. (Historiallisen katsauksen kirjoittanut Leena Aaltonen) Helsinki: Suomen hautaustoimistojen liitto, 1992. ISBN 952-90-4089-X
• Lempiäinen, Pentti & Nickels, Brita (toim.): Viimeiset leposijamme: Hautausmaat ja hautamuistomerkit. Helsinki: SLEY-Kirjat, 1990. ISBN 951-617-907-X
• Pehkonen, Marja: Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta. (Narinkka 2008) Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo, 2008. ISBN 978-952-223-283-0

Aiheesta muualla

• Sitaatteja aiheesta Hautausmaa Wikisitaateissa
• Vanhat hautausmaat – monien muistojen puistot (Arkistoitu – Internet Archive). Rakennusperinto.fi.
• Vanha suomen hautausmaa. Venäjän Karjala ja Inkeri. Finskoe.ru.
• Tunnustuksettomat hautausmaat yhä autioina. MTV3 14.4.2007.
• Hautausmaiden inventointiopas
• Ilmari Rantavaara : Lapin kalmistoista, Helsingin Sanomat, 11.11.1934, nro 305, s. 25, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot