Harald Öhquist

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Harald Öhquist
Öhquist-Harald.jpg
Henkilötiedot
Syntynyt 1. maaliskuuta 1891
Helsinki
Kuollut 10. helmikuuta 1971 (79 vuotta)
Helsinki
Ammatti Helsingin kaupungin VSS-päällikkö 1952–59
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t) Suomen lippu Suomi
Palveluvuodet 1915–1951
Taistelut ja sodat Suomen sisällissota, talvisota, jatkosota
Sotilasarvo Kenraaliluutnantti

Harald Öhquist (1. maaliskuuta 1891 Helsinki10. helmikuuta 1971 Helsinki) oli suomalainen kenraaliluutnantti ja jääkäri.

Perhe ja opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harald Öhquist oli professori Johannes Öhquistin (1861–1949) ja Helene o.s. von Collinsin poika. Hän valmistui ylioppilaaksi 1908 ja aloitti opinnot Helsingin yliopistossa Nylands Nationin jäsenenä. Öhquist suoritti oikeustutkinnon Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa vuonna 1914

Jääkäriksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Öhquist värväytyi Jääkäripataljoona 27:een, ilmoittautui Saksassa Lockstedin leirillä maaliskuussa 1915 ja osallistui Pfadfinder-kurssille. Itärintamalla hän osallistui asemasotaan Misse-joella, Aajoen ja Riianlahden taisteluihin.

Jääkäripataljoonan päällystöä Libaussa (Liepāja) syksyllä 1917. Alin rivi: Oberzugf. Hugo Österman, zugf. Eric Schauman, oberzugf. Gabriel von Bonsdorff, zugf. Paul Ljungberg, oberzugf. Karl Mandelin, zugf. Einar Johansson. Keskimmäinen rivi: luutnantti Franzen, luutnantti Huyssen, luutnantti Rüets, kapteeni Ulrich von Coler, kapteeni Eduard Ausfeld, tohtori Valter Sivén, yliluutnantti Stahel, Luutnantti Mellis, luutnantti Könnecke, tohtori Yrjö Salminen. Ylin rivi: oberzugf. Lauri Malmberg, oberzugf. Maximilian Savonius, oberzugf. Erik Heinrichs, oberzugf. Harald Öhquist, talouspäällikkö Arp, hauptzugf. Erik Jernström, zugf. Torsten Lesch, oberzugf. Lennart Oesch, zugf. Knut Solin, tohtori Häberle, zugf. Birger Homén, zugf. Gustaf Taucher.

Suomeen Öhquist palasi helmikuussa 1918 aselaivojen Miran ja Poseidonin mukana osaston johtajana ja osallistui käynnissä olevaan sisällissotaan. Majuriksi ylennetty Öhquist komensi IX jääkäripataljoonaa Viipurin taisteluissa.

Rauhan tultua Öhquist opetti Markovillan sotakoulussa Viipurin lähellä. Samoin vuonna 1918 hän sai komennettavakseen Karjalan kaartin rykmentin, kunnes 1925 everstiksi ylennettynä hän otti johtoonsa Viipurin sijoitetun 2. Divisioonan. Kenraalimajurin arvo seurasi 1930 ja kolme vuotta myöhemmin Öhquist sai Armeijakunnan komentajan viran. Vuonna 1935 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi. Ajan ennen talvisotaa Öhquist vietti Viipurissa ja Karjalankannaksen maisemissa. Hän oli vakuuttunut kannaksen strategisesta tärkeydestä ja tutustui alueeseen hyvin perusteellisesti. Samoin hän piti tärkeänä, että hänen alaisensakin niin tekivät. Öhquist oli tunnollinen, pedantti ja ohjesääntöä noudattava upseeri, joka vaati alaisiltaan samaa.

Talvisota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan puhjetessa Öhquist komensi II Armeijakuntaa. Hän uskoi aloitteelliseen sodankäyntiin ja oli suunnitellut jo rauhan aikana useita vastahyökkäysmalleja Kannaksella tapahtuvan Neuvostoliiton hyökkäyksen torjumiseksi. Öhquist painosti Mannerheimia suostumaan vastahyökkäykseen, joka oli kuitenkin lopetettava jo aloituspäivänä 23. joulukuuta.[1] Se sai nimen "hölmön tölväys" miehistön keskuudessa. Hänen ohjaamansa viivytystaistelutaktiikka maksoi omien henkiä,[2] ja myös kalliiksi käynyt vastahyökkäys toteutettiin liian aikaisin.lähde?

Jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan alussa Öhquist toimi yhteysupseerina Saksan päämajassa. Maaliskuusta 1942 hän komensi Kannaksen ryhmää helmikuulle 1944. Silloin hänet siirrettiin päämajan määräyksestä sotilaskoulutuksen ylitarkastajaksi kenraali Östermanin jälkeen. Hänen tilalleen IV AK:n komentajaksi määrättiin kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen. Tässä tehtävässä Öhquist pysyi marraskuulle 1944, jolloin hän siirtyi reserviin.

Öhquistin välit ylipäällikköön olivat huonot jo talvisodasta lähtien, mutta talven 1944 tapahtumat IV AK:n komentajana kärjistivät suhdetta entisestään. Suurin syy saattoi olla Öhquistin antama käsky hyökkäyksestä Kannaksella.lähde?kenen mukaan? Siinä asevelvollispataljoona menetti noin 350 miestä.[2]

Öhquist julkaisi ruotsinkielisen teoksen Vinterkriget 1939–40 ur min synvinkel, joka suomennettiin vuonna 1949 (Talvisota minun näkökulmastani). Hän erosi armeijasta vuonna 1951 ja toimi vuoteen 1959 saakka Helsingin kaupungin väestönsuojelupäällikkönä.[3]

Harald Öhquist kuoli vuonna 1971.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomen jääkärien elämäkerrasto. Toimitettu Puolustusministeriön sotahistoriallisessa toimistossa. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1938.
  • Suomen jääkärien elämäkerrasto: I täydennysosa. Jääkäriliitto r.y, 1957.
  • Tapola, Päivi (toim.): Kenraalien kirjeet. (Kirjeiden kirjoittajat: A. F. Airo, Erik Heinrichs, K. L. Oesch., K. A. Tapola, Harald Öhquist.) Tammi 2007. ISBN 978-951-31-4012-0
  • Uola, Mikko: ”Öhquist, Harald (1891–1971)”, Suomen kansallisbiografia, osa 10, s. 873–874. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2. Teoksen verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Talvisodan pikkujättiläinen, s. 193. 1999.
  2. a b 23.12.1939: Kannaksen vastahyökkäys tyrehtyy alkuunsa. Yle uutiset.
  3. ”Öhquist”, Otavan Iso Tietosanakirja 10. p. 612. Helsinki: Otava, 1967.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tapola, Päivi – Karjalainen, Mikko: Mannerheimin haastaja: Kenraali Harald Öhquist. Helsinki: Otava, 2013. ISBN 978-951-1-26880-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]