Haagan teloitukset 1918

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Haagan teloitukset olivat Etelä-Haagassa silloisessa Helsingin maalaiskunnassa Suomen sisällissodan aikana Helsingin valtauksen yhteydessä 12. huhtikuuta 1918 tapahtunut 45 punaisen joukkoteloitus. Teloitus tapahtui kahdeksan aikaan illalla turvesuolla nykyisen Eliel Saarisen tien varrella, Pitäjänmäen liikenneympyrästä ja Huopalahden asemalle päin puolivälissä matkalla aseman alittavan tunnelin suulle, suojatien kohdalla.[1] Teloitetut on haudattu niin sanottuun Pohjois-Haagan veljeshautaan, joka sijaitsee lähellä nykyistä Pohjois-Haagan asemaa.

Saksan Itämeren-divisioona eteni Helsingin valtauksen yhteydessä huhtikuun 11. päivänä 1918 ensin Espoon Leppävaaraan ja illalla Haagaan. Joukko punaisia hakeutui turvaan Carl Theodor Wardin puutarhan kellariin, joka sijaitsi osoitteessa Vanha Viertotie 12. Sen tienoilla oli ammuskelua, ja jossain vaiheessa tuossa ammuskelussa kaksi saksalaista sotilasta sai surmansa. Toisen version mukaan taas teloitukset olivat saksalaisen kenttäoikeuden langettama kosto kenraali von der Goltzin auton ampumisesta.

Yön aikana kellari muuttui vankilaksi, joitakin punaisia päästettiin pois, ja toisia tuotiin tilalle. Punaisia kuulusteltiin tulkin välityksellä, mutta ei pitkään, sillä saksalaisilla oli kiire päästä eteenpäin. 25 punaista luovutettiin valkoisille, loput miespuoliset henkilöt saksalaiset komensivat tielle riviin ja valitsivat joka kolmannen teloitettavaksi. Heidät marssitettiin läheiselle suolle, missä saksalaiset ampuivat heidät. Sen jälkeen omaiset saivat käydä tunnistamassa uhreja ja viedä heidät haudattavaksi. Loput ruumiit, jotka lienevät olleet ulkopaikkakuntalaisten, vietiin hevosella parin kilometrin päähän ja haudattiin maakuoppaan, joka oli siellä linnoitustöiden jäljiltä. Joukkohaudan paikalle pystytettiin vaatimaton patsas ja teloituspaikalle puinen risti, joka hävisi, kun paikalle alettiin rakentaa tietä.[1][2][3][4][5]

Tapahtumien jälkeen suomalaiset vierittivät syytä saksalaisten päälle ja päinvastoin. Paikallisella työväenyhdistyksellä ei ollut halua selvittää tapahtumia, ja lisäksi sen pöytäkirjat vuosilta 1916–1918 katosivat. Ne löytyivät vuoden 2008 tienoilla Turusta Åbo Akademin arkistoista.[1]

24 tai 25 teloitetun nimet ovat tiedossa, mutta 20 uhrin henkilöllisyydet ovat edelleen tietymättömissä.[1]

Vuonna 1920 Pohjois-Haagan hauta kaivettiin auki, ja virolaiset olivat tunnistavinaan uhrien joukosta heidän aiemman varapääministerinsä Jüri Vilmsin ruumiin. Virolaisten tarinan mukaan Vilms seurueineen olisi ollut Suursaaressa, mistä saksalaiset olisivat ottaneet heidät kiinni ja tuoneet Regina-nimisellä laivalla Helsinkiin ja sitten ampuneet Töölön sokeritehtaalla ja haudanneet Pohjois-Haagan hautaan.[1]

Vilms oli ollut huomattavan kookas mies, ja sellainen haudasta löydettiin. Kolme ruumista kuljetettiin Viroon ja haudattiin Viljandimaalla. Myöhemmin kävi ilmi, ettei Regina käynyt Suursaaressa eikä ylipäätään liikkunut Helsingistä minnekään koko kevään aikana. 2000-luvulla heräsi ajatus tutkia DNA-näytteiden avulla asiaa, mutta ulkoministeri Erkki Tuomioja arveli asian herättävän pahennusta Virossa, eikä mihinkään toimiin ryhdytty. Vuonna 2008 Ruotsin sota-arkistosta löytyi dokumentti, joka viittasi siihen, että Vilms olisi teloitettu toukokuussa 1918 Hauholla. Vilmsin nimi oli pitkään Pohjois-Haagassa olevan haudan muistolaatassa, mutta 2015 paikalle asetettiin uusi laatta, jossa hänen nimeään ei enää ollut.[1]

Toista vastaavaa joukkoteloitusta saksalaiset eivät enää Suomessa järjestäneet.[1]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Tuomo Lappalainen: Kuolema suolla. Saksalaiset teloittivat huhtikuussa 1918 Haagassa 45 punaista. Sitten tuli hiljaisuus. Suomen Kuvalehti, 13.4.2018, nro 15, s. 32–37. Helsinki: Otavamedia. Artikkelin verkkoversio.
  2. Punaisten hauta muistomerkkeineen (Haaga) Punaisten muistomerkit. Viitattu 22.8.2015.
  3. 90 vuotta sitten: Saksalaiset valtaavat Huopalahden haagalainen.com. Viitattu 22.8.2015.
  4. Tuomas Hoppu: Vallatkaa Helsinki, s. 257–258. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-9130-0.
  5. Raimo Parikka, Helsingin pitäjän punakaarti 1918 docplayer.fi. Viitattu 22.8.2015.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]