HMS Victory

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee vuonna 1765 vesille laskettua Britannian kuninkaallisen laivaston alusta. Muita saman nimisiä on täsmennyssivulla.
HMS Victory
HMS Victory
HMS Victory
Naval Ensign of the United Kingdom.svg
Aluksen vaiheet
Rakentaja Chathamin telakka
Kölinlasku 23. heinäkuuta 1759
Laskettu vesille 7. toukokuuta 1765
Palveluskäyttöön 12. maaliskuuta 1778
Loppuvaihe museolaiva
Tekniset tiedot
Uppouma 2 163 t (tyhjä)
3 500 t (maksimi)
Pituus 69,34 m (kokonaispituus)
56,08 m (tykkikannen pituus)
Leveys 15,74 m
Syväys 6,55 m
Koneteho täystakiloitu purjepinta-ala 5 440 neliömetriä
Miehistöä 850
Aseistus

1765:

  • 30 lyhyttä 42 naulan tykkiä
  • 28 keskipitkää 24 naulan tykkiä
  • 30 pitkää 12 naulan tykkiä
  • 12 pitkää 6 naulan tykkiä

HMS Victory oli Britannian kuninkaallisen laivaston 100-tykkinen ensimmäisen luokan linjalaiva. Se oli Trafalgarin taistelussa 21. lokakuuta 1805 amiraali Horatio Nelsonin lippulaiva, jonka kannella hän sai kuolettavan osuman tarkka-ampujan luodista. Alus on ainoa säilynyt Ranskan vallankumoussotiin ja Napoleonin sotiin osallistunut sotalaiva maailmassa.

Rakentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seitsenvuotisen sodan aikana laivaston esikunta (engl. Navy Board) teki 6. kesäkuuta 1759 päätöksen laivaston täydentämisestä kahdellatoista uudella Sir Thomas Sladen suunnittelemalla aluksella. Esikunta hyväksyi 14. kesäkuuta Sladen suunnitelmat aluksista ja tilausvaltuutus annettiin 7. heinäkuuta. Victory tilattiin 24. kesäkuuta 1759 Chathamin telakalta, missä köli laskettiin 23. heinäkuuta 1759 päärakennusmestarina John Lock. Alus nimettiin 30. lokakuuta 1760 annetun Amiraliteetin määräyksen mukaisesti Victoryksi sodassa saatujen voittojen kunniaksi.[1]

Aluksen rakentamisesta vastannut mestari Lock kuoli vuonna 1762, ja hänen tilalleen tuli Edward Allin. Sota päättyi 1763, jolloin osa telakan työntekijöistä irtisanottiin ja työt aluksella hidastuivat. Alus laskettiin vesille 7. toukokuuta 1765. Rungon, mastojen ja puomien rakentaminen maksoi 57 748 puntaa 1 shillingin ja 7 pennyä, johon lisättiin 5 426 puntaa 1 shillinki ja 5 pennyä takilointiin ja varustamiseen. Aluksen valmistumisen aikaisena aseistuksena oli 30 kappaletta lyhyitä 42 naulan tykkejä, 28 kappaletta keskipitkiä 24 naulan tykkejä, 30 kappaletta pitkiä 12 naulan tykkejä ja 12 kappaletta 6 naulan tykkejä.[2][1]

Koepurjehduksen jälkeen alusta ei kuitenkaan otettu palvelukseen, vaan se siirrettiin reserviin. Alus ankkuroitiin niin kutsutulle Gillingham Watersin alueelle, kunnes Ranska liittyi mukaan Yhdysvaltain vapaussotaan.[2][1]

Reservi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksella todettiin 1768 vuoto ja se siirrettiin 7. maaliskuuta Chathamin telakalle tiivistettäväksi. Kaksi viikkoa myöhemmin alus palautettiin ankkuripaikalleen.[1]

Alus siirrettiin 18. toukokuuta 1771 Chathamin telakalle kunnostettavaksi ja se laskettiin vesille 10. lokakuuta. Työ maksoi 4 276 puntaa 9 shillinkiä ja 9 pennyä.[1]

Palvelus 1778–1783[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Victory otettiin palvelukseen torstaina 12. maaliskuuta 1778 päällikkönään Sir John Lindsay, jonka tehtävänä oli huoltaa ja varustaa alus merelle lähtöä varten. Päällikön tehtävät otti vastaan 15. toukokuuta Jonathan Faulkner, ja alus määrättiin Kanaalin laivaston komentajan amiraali Augustus Keppelin lippulaivaksi, ja aluksella oli avustavana lippu-upseerina kontra-amiraali John Campbell. Keppelin laivasto lähti 8. kesäkuuta koulutuksen päätyttyä merelle.[3] Ennen merelle lähtöä 30 kappaletta aluksen 42 naulan tykeistä vaihdettiin Keppelin määräyksestä kevyempiin ja helpommin käsiteltäviin 32 naulan tykkeihin.[4]

Alus osallistui 23. heinäkuuta Ushantin taisteluun osaston lippulaivana. Taistelun seurauksena aluksen takila hajosi lähes täydellisesti. Taistelun päätyttyä Keppelin osasto purjehti Cowsandiin korjaamaan vaurioita. Alus saapui 27. lokakuuta ankkuriin Spitheadiin, kunnes siirtyi 10. maaliskuuta 1779 Portsmouthiin.[5]

Henry Collins otti aluksen päällikkyyden vastaan 27. maaliskuuta 1779. Alus oli huhtikuussa telakalla huollettavana, mistä se siirtyi 27. huhtikuuta takaisin ankkuripaikalleen Spitheadiin. Amiraali Sir Charles Hardy nosti lippunsa aluksella 17. toukokuuta.[6]

Alus palveli loppuvuoden ajan Kanaalin laivastossa kotisatamanaan Spithead. Se siirtyi 8. helmikuuta 1780 Portsmouthiin, jossa se siirrettiin maaliskuussa telakalle kuparoitavaksi. Alus poistui telakalta kuukauden lopulla, minkä jälkeen se siirtyi varustettavaksi.[7]

HMS Victoryn mastot

John Clayton vastaanotti aluksen päällikkyyden Collinsilta 19. huhtikuuta 1780. Alus siirtyi 24. toukokuuta amiraali Sir Francis Gearyn lippulaivaksi, mistä hän luopui 16. elokuuta. Aluksen päälliköksi määrättiin huhtikuussa 1781 John Howarth. Kontra-amiraali Richard Kempenfelt nosti syyskuussa lippunsa aluksella, mistä hän siirtyi 21. joulukuuta HMS Royal Georgelle.[4]

Amiraali Richard Howen alaisuudessa alus lähti 11. syyskuuta 1782 merelle suojaten saattueen Portugaliin. Osallistuttuaan Cape Spartelin taisteluun ja avustettuaan lokakuussa Gibraltarin piirityksen murtamisessa alus palasi Spitheadiin perjantaina 15. marraskuuta. Alus purjehti 27. marraskuuta Portsmouthiin, missä se siirrettiin 5. joulukuuta telakalle huollettavaksi. Aluksen mastot poistettiin ja miehistö poisti pari päivää myöhemmin 304 tonnia painolastia.[8]

Alus poistettiin palveluksesta vuonna 1783. Telakalla aluksella todettiin kuparoinnin aiheuttaneen aluksen runkoon vaurioita. Aluksen kunnostuksen kulut olivat kaikkiaan 15 372 puntaa 19 shillinkiä ja 9 pennyä. Aluksen puoli- ja etukansien kuuden naulan tykit korvattiin 12 naulan tykein. Telakalta palattuaan alus ankkuroitiin Portsmouthin satamaan.[8]

Päälliköt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksen päälliköinä olivat palvelusjakson aikana seuraavat upseerit[9]:

  • Sir John Lindsay 9. huhtikuuta - 15. toukokuuta 1778
  • Jonathan Faulknor 14. toukokuuta 1778 - 27. maaliskuuta 1779
  • Henry Collins 28. maaliskuuta 1778 - 12. toukokuuta 1780
  • John Clayton 13. toukokuuta 1780 - 16. huhtikuuta 1781
  • John Howarth 17. huhtikuuta - 22. marraskuuta 1781
  • Henry Cromwell 23. marraskuuta 1781 - 8. huhtikuuta 1782
  • John Bourmaster 9. - 18. huhtikuuta 1782
  • Henry Duncan 19. huhtikuuta - 5. joulukuuta 1782
  • Roger Curtis 6. - 8. joulukuuta 1782
  • Thomas Byard 9. joulukuuta 1782 - 13. helmikuuta 1783

Lippu-upseerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alus oli palvelusjakson aikana seuraavien lippu-upseerien lippulaivana[9]:

  • amiraali Augustus Keppel 16. toukokuuta - 28. lokakuuta 1778
  • amiraali Sir Charles Hardy 19. maaliskuuta - 14. toukokuuta 1779
  • amiraali Sir Francis Geary 24. toukokuuta - 28. elokuuta 1780
  • amiraali Sir Francis W. Drake 26. syyskuuta - 29. joulukuuta 1780
  • vara-amiraali Hyde Parker 20. maaliskuuta - 31. toukokuuta 1781
  • kommodori John Elliot kesäkuu - elokuu 1781
  • kontra-amiraali Richard Kempenfelt 10. syyskuuta 1781 - 11. maaliskuuta 1782
  • amiraali lordi Richard Howe 20. huhtikuuta - 14. marraskuuta 1782

Palvelus 1787[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Victory palautettiin palvelukseen lauantaina 6. lokakuuta 1787 päällikkönään luutnantti John Doling. Aluksen varsinainen päällikkö Charles Hope saapui hieman myöhemmin alukselle, mistä hän siirtyi pois 5. joulukuuta. Alus siirrettiin 27. lokakuuta telakalle miehistön poistettua painolastin. Alus poistui telakalta 10. marraskuuta. Kontra-amiraali Sir Francis Drake nosti 27. marraskuuta aluksella lippunsa. Alus poistettiin palveluksesta 5. joulukuuta.[8]

Päälliköt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksen päälliköinä olivat palvelusjakson aikana seuraavat upseerit[9]:

  • Charles Hope 1. lokakuuta - 5. joulukuuta 1787

Palvelus 1790–1797[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luutnantti Hallowell palautti 16. toukokuuta 1790 aluksen palvelukseen uuden päällikön John Nightin puolesta. Seuraavien viikkojen aikana aluksen takila kunnostettiin ja alukselle saapui upseereita ja miehistöä.[8]

Alus lähti tiistaina 28. kesäkuuta merelle amiraali Barringtonin laivaston mukana. Matkalla aluksella jouduttiin antamaan toistuvia rangaistuksia erilaisista rikkomuksista, joiden syynä pidettiin pitkää toimettomuutta. Alus palasi laivaston mukana Spitheadiin 24. syyskuuta.[8]

Portsmouthiin alus siirtyi 12. tammikuuta 1791. Satamassa aluksen puuosia kuten tykkikärryjä ja veneitä korjailtiin. Maalis- ja huhtikuun Knight koulutti miehistöään aluksen ollessa ankkurissa Spitheadissä. Alus poistettiin palveluksesta 3. syyskuuta.[8]

Ennen sodan julistamista 1. helmikuuta vallankumoukselliselle Ranskalle Victory palautettiin merikelpoiseksi ja se otettiin palvelukseen päällikkönään John Knight. Alus ankkuroitui 13. tammikuuta Spitheadiin ja se siirrettiin telakalle 24. tammikuuta.[8]

Amiraali Hoodin lippulaivana alus lähti laivaston mukana Välimerelle estääkseen Toulonissa olevan Ranskan laivaston joutumisen vallankumouksellisten käsiin. Kuningasmielisten kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen britit nousivat maihin. Joulukuussa kenraali Napoleon Bonaparten johtamat vallankumoukselliset valtasivat Toulonin, jolloin Hood vetäytyi laivastoineen Korsikalle.[8]

Vuoden 1794 alus kuului laivasto-osastoon, joka tuki korsikalaisen kenraalin Pasquale de Paolia taistelussa ranskalaisia vastaan. Lisäksi alus osallistui Nelsonin iskuihin ensin Bastiaan ja huhtikuussa Calviin. Hoodin terveys petti vuoden lopulla ja hän luovutti laivaston komennon amiraali William Hothamille HMS Britannialla. Victory palasi Britteinsaarille Hoodin kanssa.[10]

Kontra-amiraali Robert Man nosti aluksella lippunsa palaten 8. toukokuuta Toulonin edustalla olevaan Välimeren laivastoon. Kuusitoista päivää myöhemmin alus siirtyi laivaston mukana San Fiorenzon edustalle, jonne saapui Nelsonilta tieto Ranskan laivaston murtautumisesta Toulonista merelle. Vara-amiraali Pierre Martinin johtama Ranskan laivasto tavoitettiin Hyéresin edustalla maanantaina 12. heinäkuuta.[10]

Amiraali Hotham vetäytyi taistelusta jo ennen kuin kaikki alukset pääsivät kosketukseen vihollisen kanssa. Victory menetti osan mastoistaan ja miehistöstä sai surmansa kaksi ja kolme merijalkaväen sotilasta kaatui. Lisäksi haavoittuneita oli neljä upseeria ja yhdeksän merimiestä. Seuranneessa tutkimuksessa Hotham menetti päällikkyyden ja laivaston komentajaksi tuli Sir John Jervis.[10]

Alus oli vuoden lopun San Fiorenzossa. Knight luovutti 3. joulukuuta aluksen päällikkyyden George Greylle. Amiraali Jervis nosti aluksella lippunsa seuraavana päivänä. Alus nosti ankkurin 13. joulukuuta ja lähti Cape Sicién edustalle.[10]

Alus palasi San Fiorenzoon 15. tammikuuta 1796, mistä se lähti Livornoon 9. helmikuuta palaten San Fiorenzoon 24. maaliskuuta. Alus lähti merelle 13. huhtikuuta partioiden laivaston kanssa Genovan Levantin ja Cape Sicién välisellä merialueella, kunnes palasi San Fiorenzoon 10. lokakuuta. Marraskuussa ranskalaiset saivat yliotteen alueella pakottaen Jervisin poistumaan Välimereltä.[11]

Jervisin laivaston mukana alus saapui 1. joulukuuta Gibraltarille, jolloin fregatti HMS Blanche törmäsi Victoryyn aiheuttaen takilassa vaurioita. Alus lähti 16. joulukuuta Lissaboniin, jonne se saapui 22. joulukuuta.[11]

Alus lähti 14. helmikuuta 1797 Jervisin komentaman laivaston mukana ottamaan vastaan Amerikasta tulevaa espanjalaista saattuetta, joka kuljetti elohopeaa. Victory osallistui Cabo de São Vicenten taistelu, jossa se kävi tykistötaistelua Salvador del Mundon kanssa. Taistelussa aluksella sai surmansa ainoastaan yksi mies ja viisi haavoittui. Laivasto palasi seuraavana päivänä saaliinsa kanssa Lagosinlahdelle.[11]

HMS Goliath törmäsi 3. huhtikuuta alukseen, jolloin sen perävaurioitui ja kolmas kolarointi tapahtui jo 16. huhtikuuta HMS Theseuksen kanssa. Victory viipui seuraavat pari kuukautta Cadizissa.[11]

Alus lähti 22. elokuuta Britteinsaarille saattaen vallattua Salvador del Mundoa. Myrskyyn jouduttuaan alus saapui 6. lokakuuta Spitheadiin, mistä se jatkoi yhdeksän päivää myöhemmin Noreen ankkuroituen Blackstakesiin 17. lokakuuta. Aluksen varastot tyhjennettiin, minkä jälkeen alus jatkoi 8. marraskuuta matkaansa Medwaytä ylävirtaan ankkuroituen kolme tuntia myöhemmin Chathamin telakan edustalle. Aluksen miehistö purki takilan ja lähetti ankkurit ja köydet telakalle. Kymmenen päivää myöhemmin irrotettiin aluksen mastot. Painolasti ja loput varastot tyhjennettiin 24. marraskuuta mennessä. Aluksen päällikkö lähetti merijalkaväen maihin ja toimitti miehistön muille aluksille ja lopulta poisti aluksen palveluksesta iltapäivällä 24. marraskuuta.[11]

Amiraliteetti antoi 8. joulukuuta aluksen muuttamisesta sotavankien sairaalalaivaksi. Ensimmäisen luokan sotalaivan HMS Impregnablen tuhoutuminen 8. lokakuuta 1799 lähellä Chichesterin satamaa koitui Victoryn onneksi, koska maan ollessa edelleen sodassa Ranskaa vastaan tappio piti korvata. Alus tutkittiin Chathamissa, minkä tuloksena todettiin aluksen vaativan merkittäviä korjauksia. Palvelukseen palauttamisen hinnaksi arvioitiin 23 500 puntaa.[11]

Päälliköt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksen päälliköinä olivat palvelusjakson aikana seuraavat upseerit[9]:

  • John Knight 13. toukokuuta 1790 - 15. tammikuuta 1791
  • John Knight 16. tammikuuta - 2. syyskuuta 1791
  • John Knight 29. joulukuuta 1792 - 3. joulukuuta 1795
  • George Grey 4. joulukuuta 1795 - 30. maaliskuuta 1797
  • Thomas Sotheby 1. huhtikuuta - 20. kesäkuuta 1797
  • William Cumming 21. kesäkuuta - 26. marraskuuta 1797

Lippu-upseerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alus oli palvelusjakson aikana seuraavien lippu-upseerien lippulaivana[9]:

  • amiraali lordi Richard Howe heinäkuu - elokuuta 1790
  • amiraali lordi Alexander Hood elokuu 1790 - elokuu 1791
  • kontra-amiraali Sir Hyde Parker 6. helmikuuta - toukokuu 1793
  • amiraali lordi Alexander Hood 6. toukokuuta 1793 - 15. joulukuuta 1794
  • kontra-amiraali John Mann 8. heinäkuuta - 27. syyskuuta 1795
  • vara-amiraali Robert Linzee lokakuu - marraskuu 1795
  • amiraali Sir John Jervis 3. joulukuuta 1795 - 30. maaliskuuta 1797

Palvelus 1803–1806[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amiraliteetti antoi 14. maaliskuuta 1803 määräyksen Chathamiin, jonka mukaan Vicotry piti valmistella meripalvelukseen. Alus palautettiin palvelukseen 9. huhtikuuta päällikkönään Samuel Sutton ja se vapautui telakalta kaksi päivää myöhemmin. Aluksen kunnostus maksoi 70 933 puntaa. Alus tarkistettiin varustamisen ja miehistön alukselle nousun jälkeen 28. huhtikuuta. Aluksen aseistuksena oli 30 kappaletta 32 naulan, 28 kappaletta 24 naulan, 30 kappaletta pitkiä 12 naulan, 12 kappaletta lyhyitä 12 naulan, 2 kappaletta keskipitkiä 12 naulan tykkejä sekä etukannella kaksi kappaletta 24 naulan karronadeja.[12]

Alus lähti 14. toukokuuta Portsmouthiin eli samana päivänä kuin Nelson määrättiin Välimeren laivaston komentajaksi. Kaksi päivää myöhemmin Englanti julisti sodan Ranskalle ja Victoryn saavuttua Portsmouthiin 18. toukokuuta valkoisten vara-amiraali Nelson nosti lippunsa aluksella. Alus ei kuitenkaan ollut valmis välittömään lähtöön, joten kaksi päivää myöhemmin Nelson siirsi lippunsa HMS Amphionille.[12]

Sutton nosti mastoon amiraali Cornwallisin sinisen lipun ja lähti Ushantiin ilmoittautuakseen amiraalille, joka määräsi aluksen siirtymään Nelsonin käyttöön. Sutton kohtasi Nelsonin Cape Sicién edustalla heinäkuun lopulla. Nelson siirsi lippunsa 31. heinäkuuta Victorylle ottaen Amphionin päällikön Thomas Masterman Hardyn lippukapteenikseen, jolloin Sutton siirtyi Amphionin päälliköksi.[12]

Nelson sai 4. huhtikuuta 1805 tiedon Villeneuven komentaman Ranskan laivaston paosta Toulonista. Laivasto nosti ankkurit ja aloitti takaa-ajon. Nelson uskoi ranskalaisten pyrkivän Egyptiin, joten hän vei laivastonsa Sisiliaan. Villeneuven laivasto ei saapunut odotettuun paikkaan, jolloin Nelson johti laivastonsa länteen saapui Gibraltarille 7. toukokuuta ja jatkoi pohjoiseen kohtaamatta ranskalaisia. Viisi päivää myöhemmin Nelson johti laivastonsa takaa-ajoon Länsi-Intiaan ja takaisin. Victory saapui 3. kesäkuuta Barbadokselle, mutta Villeneuve oli palannut jo Eurooppaan. Nelson ankkuroi aluksensa Gibraltarille 19. heinäkuuta ja saapui Ushantin edustalle 16. elokuuta, missä Nelson luovutti laivaston komentajuuden Cornwallisille lähtien maihin lepoon.[12]

Victory ankkuroitui 20. elokuuta Spitheadiin ja Nelson meni maihin. Aluksen miehistö korjasi mastoja, takilaa ja purjeita sekä teki muitakin pieniä vaurioiden korjauksia. Lisäksi aluksen tykit siirrettiin maihin tarkastettavaksi. Alus nosti ankkurin 13. syyskuuta ja purjehti St. Helensiin missä se laski ankkurin. Seuraavana päivänä Nelson palasi alukselle ja lähti merelle 15. syyskuuta saattajanaan HMS Euryalus. Alukset liittyivät 29. syyskuuta Cadizin edustalla olevaan laivastoon. Seuraavat kolme viikkoa olivat partiointia ja odottelua, kunnes 18. lokakuuta saatiin tieto Villeneuven yhdistyneen laivaston merelle lähdöstä.[12]

Nelsonin ja Villeneuven laivastot kohtasivat 21. lokakuuta 1805 Trafalgarin taistelussa, jossa Nelson sai surmansa tarkka-ampujan luodista. Aluksen miehistöstä sai surmansa 54 miehistönjäsentä ja lisäksi kolme kuoli myöhemmin taistelussa saamiinsa vammoihin. Alkuperäisen ilmoituksen jälkeen Beattylle ilmoitettiin vielä 27 haavoittunutta eli haavoittuneita oli kaikkiaan 102.[13]

Lähestyvän myrskyn vuoksi aluksen miehistön piti palauttaa aluksen merikelpoisuus. Katkennut päämasto vaihdettiin uuteen 23. lokakuuta. Alukseen pääsi runkoon tulleista rei'istä 30 centtimetriä vettä tunnissa, joten pumppu oli koko ajan miehitettynä. Mesaanimasto vaihdettiin seuraavana päivänä. Samana päivänä aluksen lokiin tehtiin merkintä suurista lännestä saapuvista aalloista ja voimakkaasta sateesta ja HMS Polyphemus otti Victoryn hinaukseen. Aluksella työt jatkuivat keulamaston vaihtamisessa.[14]

Lauantaina 26. lokakuuta myrsky katkoi aluksen päämaston kärkiosat ja repi purjeita. Lopulta hinausköysi katkesi ja alus jäi selviämään yksin myrskystä. Aluksella saatiin hätämasto pystyyn ja vedettyä hinausköysi HMS Neptuneen. Alus oli 28. lokakuuta edelleen Trafalgarin alueella hinausköyden katkettua uudelleen. Seuraavana päivänä alus pääsi lopulta Gibraltarille ja ankkuroitui Rosianlahdelle. Alukselle asennettiin uudet mastot ja se lähti 4. marraskuuta Portsmouthiin. Englannin Kanaalissa HMS Warrior otti aluksen hinaukseen ja Victory ankkuroitui Spitheadiin aamulla 5. joulukuuta.[14]

Seuraavien päivien aikana aluksella kävi lukuisia vierailijoita kuten taitelija Arthur Devis, joka loi edelleen aluksella näytteillä olevan maalauksen "Nelsonin kuolema". Täydennyksen jälkeen Nelsonin ruumis mukanaan alus jatkoi matkaansa Chathamiin, jossa se laski ankkurin 11. joulukuuta. Alus siirtyi Medway jokea pitkin ankkuroituen joulupäivänä varikon edustalle, missä aluksen tykit, ruuti ja kuulat siirrettiin maihin. Seuraavien kahden viikon aikana aluksen miehistö siirrettiin muihin aluksiin. Merijalkaväki siirrettiin 15. tammikuuta maihin Chathamissa ja alus poistettiin palveluksesta.[14]

Päälliköt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksen päälliköinä olivat palvelusjakson aikana seuraavat upseerit[9]:

  • Samuel Sutton 9. huhtikuuta - 30. heinäkuuta 1803
  • Thomas M. Hardy 31. heinäkuuta - 31. joulukuuta 1803
  • Thomas M. Hardy 1. tammikuuta 1804 - 15. tammikuuta 1806

Lippu-upseerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alus oli palvelusjakson aikana seuraavien lippu-upseerien lippulaivana[9]:

  • vara-amiraali lordi Horatio Nelson 18. - 20. toukokuuta 1803
  • vara-amiraali lordi Horatio Nelson heinäkuu 1803 - 21. lokakuuta 1805

Palvelus 1808–1812[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Victory palautettiin 31. tammikuuta 1808 palvelukseen Chathamissa päällikkönään John Serrell, joka luovutti päällikkyyden kaksi kuukautta myöhemmin. Alus vastaanotti tykit ja saavutti aseistetun aluksen statuksen 5. maaliskuuta (engl. Account of Iron Ordnance). Aluksen alimmalla tykkikannella oli 32 kappaletta 32 naulan, keskikannella 28 kappaletta 18 naulan ja ylimmällä tykkikannella 32 kappaletta 12 naulan tykkejä. Aluksen puolikannella oli kahdeksan 32 naulan karronadia ja etukannella kaksi keskipitkää 12 naulan tykkiä. Aluksen täyslaidallinen oli kaikkiaan 1 052 naulaa.[14]

Philip Dumaresq vastaanotti aluksen päällikkyyden 22. maaliskuuta. Alus vastaanotti 17. marraskuuta elintarvikkeita Chathamissa, minkä jälkeen alus sai käskyn lähteä Espanjaan evakuoimaan kenraali John Mooren armeijan Corunnasta. Victory ja HMS Barfleur lähtivät merelle 10. joulukuuta. Moore kärsi kuitenkin tappion 16. joulukuuta marsalkka Soultille. Kaksi päivää myöhemmin alus saapui Vigoon odottamaan evakuoitavia.[15]

Alus lähti 12. tammikuuta 1809 Vigosta suojaten saattuetta, joka ankkuroitui Corunnan edustalle 15. tammikuuta. Alukselle nousi 81. rykmentin sotilaita evakuoitaviksi ja ranskalaiset etenivät samanaikaisesti kohti Corunnaa. Alus nosti ankkurin 17. tammikuuta ja saapui 23. tammikuuta Englantiin. Sotilaiden siirryttyä maihin alus lähti Noreen korjauksia varten ja valmistautumaan seuraavaan tehtävään.[15]

Vara-amiraali Sir James Saumarez ja hänen lippukapteeninsa George Hope nousivat alukselle 27. tammikuuta. Victory, HMS Minotaur ja Owen Glendower nostivat purjeet ja lähtivät Ruotsiin. Osasto saapui 8. toukokuuta lähelle Karlskronaa Wingansalmeen. Saumarezin tehtävänä oli Tilsitin sopimuksen jälkeisessä tilanteessa pitää kauppareitit avoimina. Siten hänen piti pitää yllä diplomaattisia yhteyksiä Ruotsin kanssa, sulkea Venäjän laivasto Kronstadtiin ja valvoa Tanskan toimia. Toukokuussa Victory osallistui Tanskan hallinnoiman Anholtin saaren valtaukseen ennen paluutaan Karlskronaan 4. kesäkuuta. Alus palasi Britteinsaarille syyskuussa.[15]

Alus siirrettiin 24. tammikuuta 1810 Portsmouthissa telakalle, mistä se vapautui 12. helmikuuta. Alus lähti 28. huhtikuuta Itämerelle Saumarezin lippulaivana ja se saapui Anholtiin Hawken redille 22. toukokuuta ja jatkoi edelleen Wingonsalmeen. Alus partioi näiden kahden paikan väliä aina marraskuuhun, jolloin se aloitti paluumatkan Britteinsaarille. Alus saapui 11. joulukuuta Spitheadiin. Saumarez laski lippunsa ja osa aluksen tykeistä siirrettiin maihin, jotta alus voisi toimia joukkojenkuljetustehtävissä.[15]

Alukselle nousi täydennyksenä Wellingtonin armeijalle 42. jalkaväkirykmentin sotilaita ja kontra-amiraali Yorke nosti lippunsa aluksella. Alus lähti 30. tammikuuta 1811 laivaston mukana Lissaboniin, mistä se palasi Spitheadiin 26. maaliskuuta. Yorke laski lippunsa, minkä jälkeen alus palautettiin alkuperäiseen tehtäväänsä. Saumarez palasi alukselle 2. huhtikuuta nostaen lippunsa. Huhtikuun lopulla alus lähti jälleen Itämerelle saapuen Wingonsalmeen 2. toukokuuta. Alus viipyi alueella syyskuuhun avustaen erilaisissa maihinnousuissa.[15]

Vuonna 1812 alus oli jälleen Itämerellä, jossa kampanja päättyi syyskuussa. Alus kutsuttiin takaisin Britteinsaarille. Se saapui 1. marraskuuta Spitheadiin, missä aluksen tykit ja varastot siirrettiin maihin valmistauduttaessa palveluksesta poistoon. Alus siirtyi 4. joulukuuta Portsmouthiin, missä se poistettiin palveluksesta 18. joulukuuta.[16]

Päälliköt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksen päälliköinä olivat palvelusjakson aikana seuraavat upseerit[9]:

  • John Searle (Serrell) 27. tammikuuta - 22. maaliskuuta 1808
  • Philip Dumaresq 23. maaliskuuta 1808 - 18. joulukuuta 1812

Lippu-upseerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alus oli palvelusjakson aikana seuraavien lippu-upseerien lippulaivana[9]:

  • amiraali Sir James Saumarez 18. maaliskuuta - 9. joulukuuta 1808
  • amiraali Sir James Saumarez 8. huhtikuuta - joulukuu 1809
  • amiraali Sir James Saumarez 11. maaliskuuta - 3. joulukuuta 1810
  • kontra-amiraali Sir Joseph Yorke joulukuu 1810 - maaliskuu 1811
  • amiraali Sir James Saumarez 2. huhtikuuta - joulukuu 1811
  • amiraali Sir James Saumarez 14. huhtikuuta - 13. lokakuuta 1812

Museolaivaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Victory oli reservissä, kunnes se modernisoitiin 26. maaliskuuta 1814 - 15. tammikuuta 1816 Portsmouthissa. Alus sijoitettiin katokseen, joka suojasi sen runkoa säältä. Kesäkuussa 1820 alus siirrettiin jälleen telakalle ja kahden seuraavan kuukauden aikana aluksen pohjan kuparointi uusittiin.[9]

Joulukuussa 1823 alus otettiin käsiteltäväksi ja varustettavaksi vartiolaivaksi. Vaikka työ valmistuikin vasta elokuussa, alus otettiin palvelukseen jo 31. tammikuuta 1824 päällikkönään Charles Inglis, joka oli tehtävässä aina 30. huhtikuuta 1827 saakka. Alus oli koko tuon ajan satama amiraalin lippulaivana ja se poistettiin palveluksesta 24. huhtikuuta 1830. Seuranneen vuoden alus reservistä vastanneen kapteenin toimistona aina lokakuuhun 1831, jolloin alus sijoitettiin poistolistalle.[9]

Aiemmin Victoryllä ollut päällikkö Hardy oli nyt ensimmäinen merilordi ja vaimonsa pyynnöstä hän jätti vahvistamatta poistolistalle sijoittamisen. Alus palautettiin palvelukseen lokakuussa 1831 satama amiraalin lippulaivana, missä tehtävässä se oli elokuuhun 1836. Alus palautettiin palvelukseen 1837 Portsmouthin huollosta vastaavan amiraalin lippulaivana.[9]

Alus siirrettiin 18. syyskuuta 1857 telakalle, jolloin aluksen pohja uudelleen kuparoitiin. Alus poistui telakalta 13. huhtikuuta 1858. Seuraavana vuonna se määrättiin Portsmouthin komentajan lippulaivaksi ja vuonna 1869 aluksesta tehtiin HMS Duke of Wellingtonin varasto. Tuona aikana alukselle ruvettiin järjestämään epävirallisia vierailuja ja aluksen yhteyteen perustettiin pieni museo. Alus kunnostettiin 1888 ja sen pohja kuparoitiin viidennentoista ja samalla viimeisen kerran. Aluksesta tehtiin 1889 Kotilaivaston komentajan lippulaiva.[9]

Romutettavaksi hinattu HMS Neptune törmäsi Victoryyn ja se piti siirtää 1903 telakalle korjattavaksi. Tapaus ja lähestyvä Trafalgarin taistelun satavuotisjuhla nostivat aluksen kohtalon keskusteluun, mutta ensimmäinen maailmansota oli jo ovella. Society for Nautical Research herättämän keskustelun seurauksena alus siirrettiin lopulta 12. tammikuuta 1922 telakalle, missä se kunnostettiin Victory Technical Committeen valvonnassa vuoden 1805 ulkoasuun. Alus avattiin yleisölle vuonna 1928.[9]

Vuonna 1955 aluksen puuosista löytyi lahoa ja uudelleen muodostetun Victory Advisor Technical Committeen valvonnassa suuria osia aluksen rungosta rakennettiin uudelleen. Työ saatiin päätökseen 1996. Syyskuussa 1991 alukselle nimettiin ensimmäinen valvoja ja kuraattori, joka työskentelee samalla aluksen päällikön teknisenä ja historiallisena neuvonantajana.[9]

Päälliköt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksen päälliköinä olivat palvelusjakson aikana seuraavat upseerit[9]:

  • Lewis Shepheard 6. tammikuuta - 8. maaliskuuta 1813
  • Charles Inglis 31. tammikuuta 1824 - 30. huhtikuuta 1827

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Winfield, Rif: British Warships in the Age of Sail 1714–1792 – Design, Construction and Fates. Minnesota: Seaforth Publishing, 2007. ISBN 978-1-84415-700-6. (englanniksi)
  • Goodwin, Peter: ”Chapter 25 The 100 Gun Ship Victory”, Nelson's Ships – A History of the Vessels In Which He Served, s. 234–268. Lontoo: Conway Maritime Press, 2002. ISBN 0-85177-742-2. (englanniksi)
  • Goodwin, Peter: The Ships of Trafalgar – The British, French and Spanish Fleets October 1805. London: Conway Maritime Press, 2005. ISBN 1-84486-015-9. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Goodwin 2005 s. 22
  2. a b Goodwin, Peter s. 234
  3. Goodwin, Peter s. 234–236
  4. a b Goodwin 2005 s. 23
  5. Goodwin, Peter s. 237–238
  6. Goodwin, Peter s. 238–239
  7. Goodwin, Peter s. 239
  8. a b c d e f g h Goodwin 2005 s. 24
  9. a b c d e f g h i j k l m n o p Goodwin 2005 s. 32
  10. a b c d Goodwin 2005 s. 25
  11. a b c d e f Goodwin 2005 s. 26
  12. a b c d e Goodwin 2005 s. 27
  13. Goodwin 2005 s. 27-29
  14. a b c d Goodwin 2005 s. 29
  15. a b c d e Goodwin 2005 s. 30
  16. Goodwin 2005 s. 31

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta HMS Victory.


Naval Ensign of the United Kingdom.svg Edeltäjä:
1745 Establishment
Royal Navyn ensimmäisen luokan linjalaivat Seuraaja:
Barfleur-luokka