Einar Vähä
Juho Einari Vähä (1897 Helsingin mlk – 1963 Helsinki) oli suomalainen vakooja, joka tuli tunnetuksi yhtenä vuonna 1933 paljastuneen suuren vakoilujutun päätekijöistä.
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Helsingin maalaiskunnassa syntyneen Einar Vähän vanhemmat olivat työmies Juho Kustaanpoika Vähä ja Maria Vilhelmiina Lindström. Perhe asui myös muun muassa Joutsenossa sekä Pietarin lähistöllä Tuprovassa.[1] Sekatyömiehenä työskennellyt Vähä osallistui sisällissotaan punakaartissa ja pakeni sodan loppuvaiheessa Neuvosto-Venäjälle. Vähä suoritti Pietarin punaupseerikoulun ja työskenteli vuosina 1923–1924 puoluevirkailijana Uhtuassa, jonka jälkeen hän palasi Suomeen SKP:n sotilaslinjan värväämänä vakoilijana. Viranomaiset pidättivät Vähän Suojärvellä. Kuulusteluissa hän väitti kyllästyneensä neuvostojärjestelmään ja halunneensa takaisin kotimaahansa. Todisteita vakoilusta ei löydetty, joten hänet päästettiin vapaaksi.[2]
Vähä oli Neuvostoliiton sotilastiedustelun perustaman vakoilujärjestön palveluksessa ainakin vuodesta 1928 lähtien. Vähä tapasi säännöllisesti sotilasasiamiehiä ja suurlähetystön henkilökuntaa, joille hän luovutti asiamiehiltään saamiaan tietoja. Vähän kontakteihin kuului muun muassa Gaspar Voskanov. Vähän palveluksessa oli kymmeniä asiamiehiä, joiden joukossa oli verkoston merkittävin vakooja yleisesikuntaupseeri Vilho Pentikäinen.[3] Vuonna 1929 he loivat vakoiluverkoston Viipuriin.[2] Paria vuotta myöhemmin Vähä pääsi hankkimaan tietoja merivoimien uusista sotalaivoista ollessaan ”johtaja Heinosena” Pentikäisen mukana Erkki Karun elokuvan Meidän poikamme merellä kuvauksissa.[4]
Vakoiluverkosto paljastui lopulta lokakuussa 1933 Pentikäisen loikattua Neuvostoliittoon.[5] Hänen kontakteistaan ensimmäisenä pidätettiin viipurilainen liikemies Kaarlo Sirenius, jonka avulla päästiin nopeasti Vähän jäljille.[6] Vähän pidätyksen yhteydessä hänen Helsingin Puistolassa sijainneen talonsa kellarista löydettiin kätkö, joka sisälsi suuren määrän vakoiluun soveltuvaa välineistöä kuten kameroita, filmiä sekä kojeita asiakirjojen valokuvaamista varten. Lisäksi kätköstä löytyi muun muassa armeijan opetuselokuvia ja karttoja.[4] Vähän ja Sireniuksen kuulusteluissa saatujen tietojen ansiosta saatiin kiinni verkostoa johtaneet Maria-Emma Schul-Martin ja Arvid Jacobson, joiden kontaktien myötä vakoiluverkosto laajeni Suomen rajojen ulkopuolelle.[6]
Huhtikuussa 1934 Vähä sai viiden ja puolen vuoden kuritushuonerangaistuksen, jonka korkein oikeus korotti myöhemmin kuudeksi vuodeksi.[7] Vankilasta päästyään keväällä 1938 Vähä vetäytyi kotiinsa Puistolaan ja ryhtyi viettämään tavallista elämää. Hän kuoli vuonna 1963.[5]
Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Einar Vähälla oli neljä veljeä, jotka kaikki siirtyivät sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle.[5] Heistä tunnetuin on KGB:n everstiksi kohonnut Toivo Vähä. Olavi ja Arvo Vähä kuolivat Stalinin vainojen uhreina Permin vankileirillä 1940. Neuvostoliitossa nimeä Ville Vainio käyttänyt Artturi Vähä kävi myös punaupseerikoulun ja toimi jatkosodan aikana Valter Vallin komentaman puna-armeijan Jalkaväkirykmentti 126:n pataljoonankomentajana.[8]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Salomaa, Markku: Vähä, Toivo (1901–1984) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 3.11.2021.
- ↑ a b Laidinen, Einar: Финская военная контрразведка Советсккая разведка в Финляндии. 29.6.2000. Военно исторический форум 2. Viitattu 3.11.2021. (venäjäksi)
- ↑ Tuomio suuressa vakoilujutussa. Helsingin Sanomat, 24.4.1934, s. 5, 10. Kansalliskirjasto. Viitattu 3.11.2021.
- ↑ a b Kilpi, Harri: Vakoiludraaman sivunäytös Merikasarmilla (arkistoitu sivu) 15.6.2021. Ulkoministeriö. Arkistoitu 2.7.2013. Viitattu 3.11.2021.
- ↑ a b c Ruonaniemi, Antti: Vilho Pentikäinen rahoitti jetset-elämänsä vakoilemalla Neuvostoliitolle – saattoi samalla edesauttaa sodan syttymistä 19.8.2017. Yle Uutiset. Viitattu 3.11.2021.
- ↑ a b Kotakallio, Juha: Hänen majesteettinsa agentit : brittitiedustelu Suomessa 1918–1941, s. 168–172. Jyväskylä: Atena, 2014. ISBN 978-952-30002-5-4.
- ↑ KO korotti tuomioita suuressa vakoilujutussa. Helsingin Sanomat, 19.9.1934, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 3.11.2021.
- ↑ Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 506-508. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.