Eestinajokoira

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Eestinajokoira
Gończy estoński MB 01.jpg
Avaintiedot
Alkuperämaa Viron lippu Viro
Määrä Suomessa rekisteröity 904[1]
Rodun syntyaika 1954
Alkuperäinen käyttö Ajometsästys
Nykyinen käyttö Ajometsästys
FCI-luokitus ei, SKL ryhmä 6
Ulkonäkö
Säkäkorkeus Uros 45–52 cm, narttu 42–49 cm
Väritys Lähinnä ruskeareunuksiset mustat laikut. Ruskeareunuksinen mustanruskea, punalaikullinen ja satulapeitemäiset laikut selässä sallittuja.

Eestinajokoira (vir. eesti hagijas) on Virosta kotoisin oleva koirarotu. Eestinajokoira kuuluu Suomen kennelliiton ryhmään 6. Se ei kuitenkaan ole FCI:n tunnustama. Se on keskikokoinen, vankkarakenteinen ja lihaksikas metsästyskoira, jonka pääasiallisimmat levinneisyysalueet ovat Viro ja Venäjä. Suomessa eestinajokoiria rekisteröidään joka vuosi noin 50.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoteen 1914 asti käytettiin Virossa metsästykseen niin kutsuttua venäläis-puolalaista ajokoiraa sekä englanninkettukoiraa. Näiden risteytyksinä saatiin ajokoiria, joita värityksen mukaan alettiin kutsua joko venäläis-puolalaisiksi tai englantilais- venäläisiksi ajokoiriksi. 1920-luvulla tuotiin Viroon suomenajokoiria, jotta ajokoirien ulkomuotoa saataisiin parannettua.

Risteytystyölle tuli vaikea este, kun Viron metsästyslaki kielsi yli 45 cm:n korkuisten koirien käytön ajometsästyksessä. Kookkaita ajokoiria alettiin astuttaa mäyräkoirilla ja pienikokoisilla risteytyskoirilla. Ajokoirarotu sekoittui niin pahasti, että jalostuskelpoisen materiaalin määrä supistui vähiin. 1930-luvulla tuotettiin Länsi-Euroopasta beaglejä, sveitsinajokoiria, luzerninajokoiria ja berninajokoiria. Niitäkin alettiin risteyttää paikallisiin pieniin ajokoiriin.

Toinen maailmansota keskeytti järjestelmällisen jalostustyön pitkäksi aikaa. Osa koirista kuitenkin säilyi, ja jalostustytötä jatkettiin sodan päätyttyä. Uuden ajokoirarodun vaatimuksia vastasivat parhaiten beagle- ja sveitsiajokoiraristeytykset. Jalostusmateriaaliksi arveltiin riittävän 800–900 koiraa. Syksyllä 1954 kutsuttiin koolle toimikunta, joka tarkasti 648 koiraa ja vahvisti rotumääritelmän, jossa otettiin huomioon ulkomuoto ja metsästysominaisuudet. Saman vuoden joulukuussa eestinajokoira hyväksyttiin Venäjällä virallisesti.

Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eestinajokoiran luusto on vahva ja lihakset hyvin kehittyneet. Kirsu saa olla musta tai ruskea, riippuen koiran väristä. Kuono on suora ja pitkä, otsapenger loiva ja purenta leikkaava. Rodun korvat ovat ohuet, pitkät ja riippuvat, kuten useimmilla ajokoirilla. Eestinajokoiran runko on luonnostaan tynnyrimäinen, mutta runko ei saa kuitenkaan olla liian tukeva. Häntä ohenee hännänpäätä kohti ja on muodoltaan miekkamainen. Koiran raajat ovat luisevat, lihaksikkaat ja suorat, silmät lempeän tummanruskeat. Karva on lyhyt, tasavahva ja hieman karkea, mutta kiiltävä. Aluskarva lähes olematon.

Luonne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eestinajokoira on rauhallinen ja lempeä koira, mutta sen riistavietti on erittäin voimakas. Luonteeltaan koirat ovat jopa herkkiä loukkaantumaan, eikä niitä useinkaan tarvitse kahta kertaa käskeä. Se tulee hyvin toimeen muiden koirien kanssa ja rakastaa huomiota. Ruualle persoina ne ovat helposti motivoitavissa moneen eri lajiin kaiken ikäisille harrastajille. Rotu tarvitsee paljon monipuolista liikuntaa pysyäkseen kestävänä käyttökoirana, mutta osaa nauttia myös rennosta vapaa-ajasta.

Eestinajokoira sopii niin jäniksen kuin ketunkin metsästykseen. Kotona tasainen ja jopa mukavuudenhaluinen koira syttyy metsässä periksiantamattomaksi ja fiksun käytöksen omaavaksi jäljittäjäksi, jolla on kantava, selkeästi muista ajavista koirista eroava haukku. Eestinajokoirat ovat usein sorkkavapaita ja syttyvät riistalle jo nuorena, mutta tekemisestä nauttiva koira on helppo vetää myös yli liian aktiivisella käytöllä. Ajokokeissa eestinajokoirat ovat menestyneet kohtalaisen hyvin, mutta toistaiseksi ajokokeissa käyminen ei ole vielä sen ihmeemmässä suosiossa. Metsästyksessä eestinajokoiraa käytetään kuitenkin lähes aina.

Sosiaalisena, ystävällisenä koko perheen koirana eestinajokoiran tapaa usein isäntäperheen kanssa samassa talossa. Sinänsä eestinajokoira soveltuu myös ulkokoiraksi, mutta tarvitsee suojakseen heikon aluskarvan vuoksi ehdottomasti hyvin eristetyn ja lämmitetyn kopin. Toisaalta seurallisena rotuna eestinajokoira pärjää todennäköisesti kokonaisvaltaisesti paremmin sisätiloissa perheen parissa.

Terveys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen eestinajokoiran terveyttä on vaikea arvioida rodun vähäisen kannan vuoksi, mutta perinnöllisten vikojen ja sairauksien kannalta eestinajokoira lienee kohtalaisen terve rotu. Harrastajien ja kasvattajien kesken rodun terveydentilan kokonaisvaltainen tutkiminen ja mielenkiinto tutkimuksia kohtaan on selkeäsi lisääntynyt viime vuosina.

Rodulla todetut sairaudet Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lonkkaniveldysplasian periytymiseen vaikuttaa sekä geenit että ympäristö. Kyseessä on perinnöllinen häiriö, joka aiheuttaa nivelrikkoa. Nivelrikko aiheuttaa koiralle kipua, joka yleensä ilmenee usein selvimmin levon jälkeisenä jäykkyytenä tai haluttomuutena hypätä esimerkiksi autoon tai esteiden yli. Eritoten raskaassa metsästys- ja työkäytössä nivelrikkoista koiraa ei tulisi käyttää.

Kolmella Suomessa rekisteröidyllä, vuosina 1991 ja 1992 syntyneillä eestinajokoirilla on tutkittu lonkat, joiden tuloksina oli yksi A ja kaksi B:tä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. KoiraNet-jalostustietojärjestelmä (Suomen Kennelliitto. Viitattu 31.3.2019)
Tämä nisäkkäisiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.