Englanninkettukoira
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
| Englanninkettukoira | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
 Englanti,  Iso-Britannia |
| Määrä | Suomessa rekisteröity 252[1] |
| Rodun syntyaika | 1600-1700-luku |
| Alkuperäinen käyttö | ajuekoira, jota käytetään metsästettäessä ratsain |
| Nykyinen käyttö | ajuekoira, jota käytetään metsästettäessä ratsain |
| Muita nimityksiä | English Foxhound, Foxhound, foxhound inglés, inglise rebasehagijas |
| FCI-luokitus |
ryhmä 6 Ajavat ja jäljestävät koirat alaryhmä 1.1 Suuret ajavat koirat #159 |
| Ulkonäkö | |
| Säkäkorkeus | 58–64 cm |
| Väritys | kaikki englantilaisten ajokoirien värit ja värimerkit |
Englanninkettukoira (engl. English Foxhound) on brittiläinen koirarotu. Se kuuluu FCI:n roturyhmään 6.
Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Englanninkettukoiran yleisvaikutelma on tasapainoinen, voimakas ja sulavalinjainen. Sen kuono on pitkä ja neliömäinen, kirsussa on erikoisen avoimet sieraimet. Rodulla on täydellinen purenta ja vahvat leuat. Englanninkettukoiran silmät ovat valppaat ja tarkkaavaiset, ja väriltään kauniin pähkinänruskeat tai ruskeat. Koiran häntä muistuttaa beaglen häntää, se on ylös kiinnittynyt ja korkea-asentoinen, eikä koskaan ole kiertynyt selän päälle. Rodun raajat ovat hyväluustoiset ja vahvat. Karva on lyhyttä, tiheää ja säänkestävää.
Kaikki englantilaisten ajokoirien värit ja värimerkit sallitaan.[2] Aikoinaan curre-linjaiset yksilöt tunnettiin valkoisina ja belvoir-linjaiset kolmivärisinä. Sini- ja ruskeatäplikkäät yksilöt saattavat olla perineet värityksensä southern houndilta ja black-and-tan-väriset yksilöt hubertuksenajokoiralta.[3]
Luonne ja käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Englanninkettukoira on luontainen metsästyskoira, siitä huolimatta se ei käyttäydy ollenkaan aggressiivisesti ihmisten keskuudessa. Se on ystävällinen, sosiaalinen, aktiivinen ja kestävä. Englanninkettukoira tulee loistavasti toimeen muiden koirien ja eläinten kanssa. Se myös nauttii suuresti ihmisten ja lasten seurasta. Rotu rakastaa metsästämistä ja juoksemista, hyvän kuntonsa ansiosta, se jaksaa juosta kauan, ilman moniakaan taukoja.
Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rodun historia alkoi kun Ranskan kuningas Henrik IV lähetti Englannin silloiselle hallitsijalle Jaakko I:lle ajokoiria 1600-luvun alussa. Kyseisiä ranskalaisia koiria risteytettiin sittemmin talbot houndin kanssa, minkä tuloksena syntyivät ensimmäiset englanninkettukoirat.[4] Rotua on kasvatettu huolellisesti valituista linjoista nykyisessä muodossaan ainakin 1800-luvulta lähtien.
Englanninkettukoiran kantalinjat tunnettiin alun perin nimillä southern hound ja northern hound. Northern hound eli northern beagle oli southern houndia pienikokoisempi, kapeakuonoinen ja se metsästi enemmän näön kuin vainun avulla. Southern hound puolestaan oli raskasrakenteinen ja hidas, joskin myös luonteeltaan tasainen ja kykenevä työskentelemään vainun kanssa kärsivällisesti. Nämä kaksi kantalinjaa oli mahdollista erottaa toisistaan vielä 1830-luvulla, kun tehtiin ero "hienon" belvoir-linjan ja raskasrakenteisemman cottesmore-linjan välillä.[3]
1800-1900-lukujen taitteessa Walesin Chepstow'sta kotoisin ollut Sir Edward Curre alkoi astuttaa ensiluokkaisia englantilaisia narttuja walesilaisilla uroksilla, jotka olivat väriltään useimmiten valkoisia tai vaaleita. 1900-luvun alussa walesinkettukoiran lisäksi myös lakelandinkettukoira vaikutti jalostukseen.[3]
Entisaikojen metsästäjät eivät pitäneet puhdasrotuisuutta kovinkaan tärkeänä, vaan suuressa arvossa olivat käyttöominaisuudet, ja tämän takia tehtiin paljon risteytyksiä. Esimerkiksi Oxfordshiren Heythropin kylästä kotoisin ollut Ronnie Wallace käytti englanninkettukoiran jalostukseen amerikkalaisia linjoja, vanhoja englantilaisia linjoja, lakelandinkettukoiraa ja somersetinharrieria.[3]
Erityisesti belvoir-linjaiset koirat olivat arvostettuja, ennen kaikkea ulkonäkönsä vuoksi, ja niitä käytettiin Englannin jokaisen hienona pidetyn ajueen koirien jalostamiseen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen bovine-tyyppiset koirat menivät pois muodista, ja myös klassiset kolmiväriset belvoir-merkkiset yksilöt olivat nyt vähemmän suosittuja. 1930-luvulla peterborough-tyypin oli korvannut kevytluustoisempi, nopeampi ja sisukkaampi tyyppi.[3]
Englannin Masters of Foxhounds Association on julkaissut rotukirjoja jo ennen 1800-lukua. Aluejohtajat pitivät erittäin huolellista tilastoa jalostustyöstään, kun he kasvattivat kettukoiria. Englannin Kennelklubi julkaisi kettukoiran väliaikaisen rotumääritelmän, ja FCI hyväksyi rodun vuonna 1964. Isossa-Britanniassa on ollut yli 350 kettukoira-ajuetta.
Terveys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lonkkaniveldysplasiaa, epilepsiaa ja munuaissairautta lukuun ottamatta englanninkettukoira on terve rotu.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Rotumääritelmä (Suomen Kennelliitto, pdf)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ KoiraNet-jalostustietojärjestelmä (Suomen Kennelliitto. Viitattu 4.9.2016)
- ↑ Rotumääritelmä: Englanninkettukoira. Suomen Kennelliitto. Haettu 18.4.2023.
- ↑ a b c d e Hancock, David. Hounds - Hunting by Scent, s. 18-19, 44, 64, 66. The Crowood Press: Ramsbury, Marlborough, Wiltshire, 2014. ISBN 978-1-84797-601-7.
- ↑ Gondrexon, A. & Browne, I. Maailman koiraopas: s. 152. Weilin+Göös, Helsinki: 1974. ISBN951-35-1120-0.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Englanninkettukoira Wikimedia Commonsissa
