Southern hound
| Southern hound | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
 Englanti |
| Määrä | kuollut sukupuuttoon |
| Rodun syntyaika | muinainen |
| Alkuperäinen käyttö | hirven metsästys |
| Muita nimityksiä | Old English Hound, Heavy Finder[1] |
| FCI-luokitus | ei FCI-rotu |
| Ulkonäkö | |
| Väritys | tricolor |
Southern hound on sukupuuttoon kuollut englantilainen koirarotu.
Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Southern hound oli kookas, pitkänomainen, majesteettinen ja voimakas ajokoira. Väritys oli kolmivärinen (tricolor).[1] Pastori C. Morgan-Kirbyn mukaan southern hound oli lyhytraajainen, tylppäkuonoinen, raskasrakenteinen ja melko lyhytkorvainen, kun taas ns. northern-southern hound oli kupolipäinen, kapeakuonoinen, riippuvahuulinen ja pitkäkorvainen, sekä ensiksi mainittua rotua kookkaampi.[2]
Luonne ja käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rodulla oli herkkä hajuaisti ja syvä, pehmeä ääni. Sen heikkous oli kuitenkin hitaudessa.[1]
Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Southern houndin juuret saattoivat olla keskiaikaisen Ranskan Gascognessa.[2] Se oli muinoin suosittu kaikkialla Englannissa, ja sitä käytettiin ennen kaikkea hirven metsästykseen. Muinaiset britit käyttivät sitä kuitenkin ylipäänsä suurriistan metsästykseen. Kun ketun metsästyksestä tuli 1700-luvun lopulla hirven metsästystä suositumpaa, sille ei enää ollut käyttöä. Eräs metsästäjä mainitsi käyttäneensä southern hound -ajuetta vielä vuonna 1775, mutta totesi samalla rodun olleen jo lähes sukupuuttoon kuollut. Rodun perimä näkyy nykyisin englanninkettukoirassa, ja se vaikutti perimältään myös kibble houndiin. Joidenkin asiantuntijoiden mielestä southern hound olisi myös ollut saukkokoiran esi-isä.[1]
Vuonna 1945 Croxton Smith mainitsi teoksessaan Sporting Dogs, että southern hound on vaikuttanut sussexilaisen Hailshamin kaupungin harrierien perimään. Hän myös kertoi keskustelleensa vuonna 1910 pastori C. Morgan-Kirbyn kanssa, jolla oli ajueellinen koiria, joiden tämä uskoi edustaneen vanhaa southern houndin rotutyyppiä. Väitettiin myös, että erään herra Peacheyn suku oli kasvattanut harriereita 800 vuoden ajan, ja että ne olivat alun perin olleet puhdasrotuisia southern houndeja aina vuoteen 1890 asti. Morgan-Kirbyn mukaan 1910-luvulla ei enää ollut mahdollista löytää puhdasrotuista southern houndia, ja hänen mukaansa rodun rappeutuminen johtui laajamittaisesta sisäsiitoksesta.[2]