André Glucksmann

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
André Glucksmann

André Glucksmann (19. kesäkuuta 1937 Boulogne-Billancourt10. marraskuuta 2015 Pariisi[1]) oli ranskalainen filosofi ja esseisti, jonka vanhemmat olivat Itävallan juutalaisia.

Elämänvaiheita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Glucksmann suoritti ylioppilastutkinnon Lyonissa ja opiskeli sen jälkeen École normale supérieure de Saint-Cloudessa. Hän oli koulutukseltaan filosofi, ja hänestä tuli CNRSn (Centre national de la recherche scientifique) tutkija ja sodan, ydinpelotteen ja ydinsodankäynnin strategian asiantuntija. Hän toimi tehtävässä filosofi Raymond Aronin alaisuudessa. Vuonna 1968 Glucksmann julkaisi ensimmäisen kirjansa ”Le Discours de la Guerre”. Hän myös osallistui toukokuun 1968 tapahtumiin stalinistis-maolaisena militanttina, ja 1970-luvulla hän oli aktiivisesti mukana vastustamassa Neuvostoliiton sortojärjestelmää. Vuonna 1972 hän luonnehti Ranskaa ”fasistiseksi diktatuuriksi” artikkelissa, joka julkaistiin ”Les Temps Modernes” -lehdessä.[2] Hän kuitenkin haaveili Euroopan kokonaisuuden yhdistymisestä aina Lissabonista Moskovaan saakka.[3] Vuonna 1975 hän julkaisi teoksen ”La Cuisinière et le mangeur d’hommes, réflexions sur l'État, le marxisme et les camps de concentration”, jossa on hänen ajatuksiaan valtiosta, marxismista ja keskitysleireistä. Tämä kirja sekä 1977 ilmestynyt teos ”Les Maîtres penseurs” olivat suuria myyntimenestyksiä, mutta saivat osakseen kriittisistä huomioita eri puolilta Eurooppaa.

1980-luvulla hän julkaisi useita teoksia ja kirjoitti Ranskan lehdistöön runsaasti Berliinin muurin sortumisesta. Yleensä hän piti oikeutettuna amerikkalaisten ja israelilaisten ottamaa asennetta ulkopolitiikkaan, eritoten kun oli kyse Irakin konfliktista. Vuonna 2003 hän arvosteli Le Monde -lehdessä ankarasti ”rauhanleiriä” ja todisteli voimakkaasti, että Saddam Husseinilla on hallussaan joukkotuhoaseita. Samaan aikaa hän osallistui thik tankin ”Cercle de l’Oratoire” perustamiseen kuten myös aikakauslehti ”Le Meilleur des Mondesin" luomiseen. Muiden toimiensa ohessa hänestä tuli ”Amis du Meilleur des Mondes” yhdistyksen puheenjohtaja. Tämä yhdistyksen tarkoituksena on julkaista Le Meilleur des Mondesin -lehteä yhdessä Denoël-kustantamon kanssa.

André Glucksmann oli myös tunnettu eräiden muiden intellektuellien, kuten ranskalaisen Bernard-Henri Lévyn, ohella tuesta Naton hyökkäykselle Serbiaan vuonna 1999. Hän tuki myös voimakkaasti tšetšeenien asiaa, ja hän oleskeli Tšetšeniassa laittomasti kuukauden ajan. Hän moitti järjestelmällisesti länsimaita niiden asenteesta Vladimir Putinin politiikkaa kohtaan, jota hän piti omahyväisenä.

Vuonna 2007 hän tuki presidenttivaaleissa Nicolas Sarkozyta. Tästä ja hänen kirjoittelustaan sekä kannanotoistaan asian puolesta sikisi voimakas mielipiteidenvaihto. Jean-Marie Laclavetine julisti Glucksmannin menettäneen uskottavuutensa, kuten hän menetti sen jo aikoinaan sitoutuessaan stalinistis-maolaiseen politiikkaan.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Une rage d'enfant (2006)
  • Le Discours de la haine (2004)
  • Ouest contre Ouest (2003)
  • Descartes c'est la France (1987)
  • Dostoïevski à Manhattan (2002)
  • La Troisième Mort de Dieu (2000)
  • Cynisme et passion (1999)
  • Le Bien et le mal (1997)
  • De Gaulle où es-tu ? (1995)
  • La Fêlure du monde (1993)
  • Le XI × 10{{{1}}} commandement (1992)
  • Silence, on tue (1986) yhteistyössä Thierry Woltonin kanssa
  • L'Esprit post-totalitaire, esipuheena Devant le bien et le mal (toukokuu 1986) yhteistyössä Petr Fidelus kanssa
  • La Bêtise (1985)
  • La Force du vertige (1983)
  • Cynisme et passion (1981)
  • Les Maîtres penseurs (1977)
  • La Cuisinière et le Mangeur d'Hommes, réflexions sur L'état, le marxisme et les camps de concentration (1975)
  • Discours de la guerre, théorie et stratégie (1967)

Artikkeleita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sitaatti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • ’’Teoretisointi on terrorismia’’.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. André Glucksmannin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa
  2. Les Temps Modernes, n°310 bis (1972).
  3. Asiasta kertoo Raymond Aron kirjassaan Mémoires.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]