Afganistanin islamilainen valtio

Afganistanin islamilainen valtio
1992–2001 (de facto)
lippu vaakuna
Valtiomuoto	islamilainen tasavalta
Presidentti	Sibghatullah Mojaddedi (1992) Burhanuddin Rabbani (1992–2001)
Pääkaupunki	Kabul (1992–1996) Pohjois-Afganistan (1996–2001)
Pinta-ala
– yhteensä	647 500 (virallisesti) km²
Uskonnot	sunnalaisuus
Viralliset kielet	paštu ja dari
Valuutta	Afganistanin afgaani
Tunnuslause	(käytännössä): lā ilāhā illā-llāhu; muhammadu rasūlu-llāhi (لآ اِلَـهَ اِلاَّ لله محمد رسول ال) (suom. Ei ole muuta jumalaa kuin Allah ja Muhammad on hänen profeettansa)
Kansallislaulu	قلعه اسلام قلب اسیا
Edeltäjä(t)	Afganistanin demokraattinen tasavalta
Seuraaja(t)	Afganistanin islamilainen emiraatti
Infobox OK

Afganistanin islamilainen valtio oli Afganistanin nimi vuosina 1992–2001. Vaikka valtio ja sen hallitus tunnustettiinkin viralliseksi, jäi sen valta Afganistanissa lähinnä nimelliseksi, kun valtion perustaneet mujahideenit alkoivat taistella keskenään. Valtion johdossa oli islamilaisen lain professori ja sissipäällikkö, presidentti Burhanuddin Rabbani, jonka valta käsitti lopulta enää vain pääkaupunki Kabulin ympäristön.

Taliban-liike lopulta valtasi Kabulin ja Rabbani pakeni tukijoineen Pohjois-Afganistaniin, jossa talibanin vastustajat muodostivat Pohjoisen liiton. Taliban perusti 1997 Afganistanin islamilaisen emiraatin, joka hallitsi parhaimmillaan 90 prosenttia maasta, kun taas Afganistanin islamilainen valtio supistui Pohjoisen liiton hallitsemaksi 10 prosentin maa-alueeksi. Tästä huolimatta Pakistania, Saudi-Arabiaa ja Arabiemiirikuntien liittoa lukuun ottamatta, kansainvälinen yhteisö tunnusti Afganistanin islamilaisen valtion Afganistanin ainoaksi lailliseksi hallinnoksi.

Historia

Tausta

Neuvostoliitto miehitti Afganistania vuosina 1979–1989. Paikalliset vastarintajoukot löysivät yhteisen ideologian islamista. Ne saivat merkittävää tukea Pakistanista, Saudi-Arabiasta ja Yhdysvalloista sekä ulkomaisilta vapaaehtoisilta, jotka myöhemmin perustivat äärijärjestö al-Qaidan. Neuvostoliiton vetäytyminen ei lopettanut sotaa, vaan poliittinen ja etninen väkivalta kiihtyivät entisestään. Afganistanin demokraattinen tasavalta luhistui ja maa ajautui kaaokseen.

Taistelu Kabulista

Afganistanin kansandemokraattisen puolueen kukistuttua katosi myös vastarintaliikkeitä yhdistänyt yhteinen vihollinen. Vastarintaliikkeillä ei ollut vallansiirrolle mitään yhteistä suunnitelmaa, eivätkä ne olleet halukkaita jakamaan valtaa kilpailevien ryhmittymien kanssa, joten edessä oli väistämättä uusi sisällissota.

Etulyöntiasemassa oli Ahmad Shah Massoudin johtama liike, sillä sen tukialue sijaitsi lähellä pääkaupunki Kabulia ja Massoudin tadžikkijoukot kaappasivat suuremman osan edellisen hallinnon raskaista aseista. Tukea Massoud sai Dostumin uzbekkijoukoilta, joiden avulla he löivät Gulbuddin Hikmatyarin sotajoukot taistelussa Kabulin hallinnasta.

Massoud oli hyvin tietoinen siitä, että tadžikkina hänen asemaansa Afganistanin johdossa ei hyväksyttäisi, sillä Dorrani-valtakunnan syntymisen jälkeen maan hallitsija oli aina ollut paštu. Hän esiintyi vain väliaikaishallinnon edustajana ja laati huhtikuussa 1992 useimpien kapinallisryhmien kanssa sopimuksen, jonka mukaan maan johtoon asetetaan kahden kuukauden siirtymäkaudeksi Sibghatullah Mojadedi ja sen jälkeen neljäksi kuukaudeksi Burhanuddin Rabbani, joka oli etninen tadžikki. Hikmatyar ei sopimusta suostunut allekirjoittamaan, ja sota alkoi saada etnisempää sävyä, sillä Kabulia hallitsivat tadžikit, uzbekit ja šiialaiset, kun taas etniset paštut oli karkotettu Kabulista. Kommunismin kukistumisen jälkeen puoliaan hakivat myös PDPA:n ryhmittymät, joista paštutaustaiset Khalqin jäsenet ja Sarandoi-joukot asettuivat Hikmatyarin taakse, kun taas Parchamin yksiköt liittyivät Massoudin joukkoihin.

Kabul oli selviytynyt vähäisin vaurioin neuvostomiehityksen ajasta, mutta se raunioitui pahoin uudessa sisällissodassa. Hikmatyarin joukkojen raketti-iskut aiheuttivat suuria tuhoja, ja kaupunki tuli riippuvaiseksi kansainvälisten avustusjärjestöjen elintarvikeavusta. Ulkovallat pyrkivät turhaan tarjoutumaan välittäjiksi kiistassa, mutta aselevotkin olivat vain hetkellisiä. Myöskään Dostumin yllättävä puolenvaihto Hikmatyarin tukijaksi ei ratkaissut tilannetta, vaan Massoudin joukot onnistuivat ajamaan takinkääntäjät ulos kaupungista. Dostumin joukkojen valtakeskus sijaitsi Mazar-i-Sharifissa lähellä vasta itsenäistyneen Uzbekistanin rajaa. Kabuliin verrattuna maan pohjoisosissa tilanne oli rauhallinen, ja kauppaa käytiin rajan yli Uzbekistanin puolelle. Myös maan länsiosissa Herat oli käytännössä Ismail Khanin johtama pienoisvaltakunta, jota ylläpiti tiiviit yhteydet Iranin puolelle. Verrattain rauhallisina alueina Khanin ja Dostumin hallitsemat alueet houkuttelivat pakolaisia rauhattomammilta alueilta.

Afganistanin paštuenemmistöiset alueet idässä ja etelässä olivat huomattavasti rauhattomampia. Kaikki hallintorakenteet olivat tuhoutuneet neuvostomiehityksen aikana tai sitä seuranneen sodan aikana. Naapurimaista ei tullut rajan yli hyödykkeitä kuten pohjoisessa ja lännessä, eivätkä valtion ulkopuoliset voimat ottaneet tilannetta hallintaansa, kuten Dostumin ja Khanin hallitsemilla alueilla. Ainoastaan Hikmatyarin johtama Hezb-e-Islami olisi saattanut saada tilanteen hallintaansa, mutta tämä oli keskittynyt Kabulin pommittamiseen eikä luonut hallintorakenteita Afganistanin etelä- ja itäosiin. Sekasortoa hämmensi lisäksi ISI:n manipulointi ja maan heimojen ja klaanien valtapiirirajat. Aluetta hallitsivat paikalliset sotaherrat, joista osa oli taantunut pelkiksi rosvopäälliköiksi, jotka taistelivat keskenään ja terrorisoivat alueen väestöä. Tilanne huolestutti myös Yhdysvaltoja, missä George H. W. Bushin hallinto pelkäsi, että Afganistan muuttuu terroristien turvapaikaksi, mutta kaoottisessa tilanteessa se pystyi vain yrittämään haalia maahan toimitettuja aseita takaisin ennen niiden päätymistä terroristien käsiin. Aseapua oli saanut myös Hikmatyarin johtama järjestö, johon Yhdysvallat otti etäisyyttä liikkeen radikalisoituessa. Persianlahden sodan sytyttyä Hikmatyar antoi tukensa Saddam Husseinille, mikä sai Yhdysvallat painostamaan Pakistania Hikmatyarin poistamiseksi Afganistanin poliittiselta kentältä. Pakistan ei vastustellut, sillä sen Hikmatyarille antaman tuen tarkoitus oli saada tämä muodostamaan Afganistaniin Pakistanille myötämielinen hallinto, mutta Hikmatyarin uskottavuus vakaan hallinnon muodostajana oli jo mennyt, joten Pakistan tarvitsi hänen tilalleen uuden liittolaisen.

Talibanin nousu

Afganistanin levottomimmilla alueilla vallinnut sotaherrojen mielivaltainen hallinto tekaistuine veroineen ja tietulleineen sekä jatkuvat väkivallanteot ja ryöstöt saivat maan väestön epätoivon tilaan. Sekasortoisessa tilanteessa näyttämölle astui entinen mujahideen-sotilas Mullah Omar. Hän oli elantonsa saadakseen siirtynyt koraanikoulun opettajaksi, mutta kyllästyttyään sotaherrojen mielivaltaan hän kokosi oppilaistaan joukon mielivaltaisen ryöstelyn lopettamiseksi. Omarin joukko kukisti ja surmasi pienen sotaherrojen joukkion, ja kun viesti sankariteosta eteni, pieni ryhmä sai useita tukijoita ja se alkoi kasvaa suureksi liikkeeksi. Omar itse alkoi kutsua joukkoaan nimellä Taliban, joka tarkoittaa paštuksi opiskelijaa.

Talibanin kansansuosio kasvoi voimakkaasti, sillä kansa uskoi sen olevan vastavoima vallitsevalle anarkialle. Pian alkujaan pelkkä koraanikoulujen opiskelijoiden liike sai seuraajia myös entisistä kommunistien liittolaisista ja mujahideen-loikkareista, joista osa toi mukanaan Saudi-Arabian hallituksen tuen. Alkuvuonna 1995 Taliban oli vielä täysin tuntematon liike, mutta kolmessa kuukaudessa se otti hallintaansa tuolloisista 31 maakunnasta kaksitoista, ja enimmäkseen valloitus tapahtui ilman taistelua.

Talibanin menestyksessä merkittäväksi tekijäksi muodostui Pakistanin tuki. Pakistanille oli tärkeää luoda maitse kauppayhteys Neuvostoliitosta itsenäistyneisiin Keski-Aasian maihin, mutta levottoman Afganistanin vuoksi Pakistan oli logistisesti eristyksissä. Pakistanin pääministeri Benazir Bhutto neuvotteli oikeudet läpikulkuun Dostumin ja Ismail Khanin kanssa näiden hallitsemilla alueilla, mutta muilla alueilla valtaa pitäneiden sotaherrojen mielivaltaiset tiemaksut tekivät kauttakulun mahdottomaksi. Talibanin tiedettiin vuonna 1994 vapauttaneen pakistanilaisen autosaattueen, jonka paikallinen sotaherra oli pysäyttänyt. Pakistanin tiedustelupalvelu ISI lähestyi siten Talibania ja ryhtyi tukemaan Mullah Omarin joukkoja. Todennäköisesti Pakistanin tarkoitus oli tukea talibaneja vain paikallisina miliisijoukkoina, jotka turvaisivat kulkuväyliä, eivätkä he osanneet aavistaa liikkeen tulevaa voittokulkua.

Talibanjoukot valtasivat Kandaharin marraskuussa 1994, ja vain muutaman kuukauden kuluttua joukot olivat jo Kabulin lähettyvillä. Kabulia piirittänyt Gulbuddin Hikmatyar huomasi olevansa kahden tulen välissä, ja hänen joukkonsa joutuivat perääntymään Jalalabadiin. Hikmatyar oli menettänyt paštujen keskuudessa suosiotaan Talibanille, eikä hän enää palannut Afganistanin sisällissodassa merkittäväksi voimatekijäksi. Taliban ei hyväksynyt tadžikkivetoista hallitusta ja vaati presidentti Burhanuddin Rabbania luopumaan vallasta ja Ahmad Shah Massoudia laskemaan aseensa, mutta he eivät suostuneet vaatimuksiin. Taliban ei myöskään aluksi kyennyt kukistamaan Massoudin joukkoja, vaan Taliban lyötiin Kabulin valloitusyrityksessä alkuvuonna 1995. Talibanin laajentumisvaihe oli saanut uuden piirteen, sillä paštualueiden ulkopuolella sitä ei enää pidetty tervetulleena vaan ulkoisena valloittajana. Taliban sai liittolaisen Dostumista

Talibanin eduksi kääntyi lopulta sen vihollisten hajanaisuus. Vähemmistöjen toisiaan kohtaan tuntema epäluulo oli yhtä suurta kuin Talibaniakin kohtaan, jolloin Taliban onnistui saamaan liittolaisia vihollisalueiden sisältä. Kabulin tappion jälkeen ISI ja Saudi-Arabia lisäsivät tukeaan Talibanille, ja lisäksi he saivat liittolaisen Dostumista. Niiden avulla Taliban valloitti Heratin elokuussa 1995. Ismail Khan pakeni talibaneja Iraniin. Seuraavana vuonna Taliban valloitti Kabulin ja oli saanut tuekseen myös suurimman osan hazaroista. Syyskuussa 1996 Massoud vetäytyi Kabulista kohti pohjoista ja jätti Kabulin talibanien käsiin. Ensi töikseen he tunkeutuivat YK:n rakennukseen ja teloittivat siellä piileskelleen entisen presidentin Nadžib Allahin ja ripustivat hänen ruumiinsa näytteille.

Talibanin Afganistan

Taliban mielsi oman ideologiansa puhdasoppiseksi islamilaisuudeksi, mutta todellisuudessa se oli kaukana perinteisestä islamin tulkinnasta. Taliban oli äärikonservatiivinen liike ja otteiltaan raaka. Se pani hallitsemillaan alueilla toimeen ankaran omaan islamin tulkintaansa perustuvan yhteiskuntajärjestyksen. Tytöiltä kiellettiin koulunkäynti, naisten oli pukeuduttava burkhaan, ja miesten piti käyttää turbaania ja kasvattaa pitkä parta. Kaikki toiminta, jota pidettiin epäislamilaisena, kiellettiin, kuten television katselu ja musiikin kuuntelu. Monet uskonoppineet arvostelivat Talibanin islamintulkintaa, mutta Mullah Omarin järjestö oli omassa tulkinnassaan ehdoton. Taliban ei myöskään kunnioittanut perinteisiä paštujen heimorakenteen muodostamaa yhteiskuntajärjestystä. Tämä selittyy sillä, että suurin osa järjestön rivisotilaista oli värvätty Pakistanin pakolaisleireiltä, missä he olivat eläneet koko ikänsä. Monet heistä olivat myös orpoja. Niissä oloissa heille ei ollut kehittynyt käsitystä perinteisestä paštuyhteiskunnasta, vaan he olivat helposti värvättävissä Talibanin riveihin.

Talibanin varsinainen hallinto oli hyvin pieni. Se valvoi erilaisten kieltojen ja määräysten noudattamista, mutta varsinaiset valtion tehtävät jäivät hoitamatta, eikä niiden hoitoon ollut kykyjäkään. Taliban ei kyennyt organisoimaan minkäänlaista koulutusta eikä terveydenhuoltoa, eikä infrastruktuuria korjattu sotien jäljiltä. Huonosta hallinnosta huolimatta Taliban oli kahteen vuosikymmeneen ensimmäinen voima, joka hallitsi suurinta osaa Afganistanista.

Talibanin valtaa vastaan noustiin ensin alueilla, joissa paštut olivat vähemmistönä. Persialaisenemmistöisellä alueella Heratissa väestö oli tottunut liberaaliin uskontulkintaan. Naisten koulunkäynti ja työssäkäynti oli tavallista, ja nyt heidän käskettiin verhoutua burkhaan, eivätkä he saaneet edes poistua kotoaan ilman miespuolista lähisukulaista. Kun tiedot Talibanin määräyksistä levisivät ulkomaailmaan, haihtuivat järjestön positiiviset saavutukset ja järjestöön alettiin suhtautua kielteisesti.

Taliban yritti edelleen valloittaa vielä valloittamattomat Afganistanin alueet, mutta siihen kohdistui yhä suurempaa vastarintaa. Dostum liittoutui jälleen Massoudin kanssa Talibania vastaan, jolloin syntyi talibanvaltaa vastustanut Pohjoinen liitto. Liittoon liittyivät myös hazarat ja šiiamuslimit. Myös Iran, Venäjä ja Keski-Aasian valtiot alkoivat tukea Pohjoista liittoa, sillä ne eivät halunneet äärisunnalaisuuden leviävän omille alueilleen. Taliban onnistui Pohjoisen liiton sisäisen kapinan vuoksi vielä valloittamaan Mazar-i-Sharifin, jota Dostum hallitsi. Pohjois-Afganistanissa uskontulkinta oli myös hyvin avointa ja alkoholia oli vapaasti saatavilla. Väestön oli mahdotonta alkaa noudattaa Talibanin mielivaltaisia uskontulkintoja.

Talibanin tuho

Sodan taistelujen jatkuessa Taliban oli Afganistanin vähemmistöjen keskuudessa vihattu järjestö, mutta sen suosio alkoi laskea myös paštujen keskuudessa. Taliban ei ollut kyennyt muodostamaan mainostamaansa islamilaista ihanneyhteiskuntaa, vaan Mullah Omarin hallinnon aikana asiat olivat vain huonontuneet. Maa oli riippuvainen ulkomaisista avustusjärjestöistä, mutta Taliban ei suostunut yhteistyöhön niiden kanssa. Viimeisenä epätoivoisena voimannäyttönään Talibanin tuhosi vuonna 2001 Bamiyanin laakson buddhapatsaat epäislamilaisina. Patsaat olivat seisseet paikallaan hefthaliittien ajoista saakka.

Taliban alkoi 1990-luvun lopulla olla yhä ahtaammalla. Sillä oli kuitenkin edelleen takanaan Pakistanin tuki. Talibanin tukijoukkoihin liittyi myös Osama bin Ladenin johtama al-Qaida terrorijärjestö. Bin Laden perusti järjestön tukikohdan sekasortoiseen Afganistaniin, ja Talibanin suhteet al-Qaidaan alkoivat lähentyä. Taliban hyödynsi myös al-Qaidan teknistä kykyä poliittisten vastustajiensa salamurhien tekemisessä. Vuonna 1999 Taliban salamurhasi merkittävän klaanin päämiehen Abdul Ahad Karzain, tulevan presidentti Hamid Karzain isän. Syyskuussa vuonna 2001 Taliban onnistui salamurhaamaan Ahmad Shah Massoudin tämän tukikohtaan soluttautuneiden terroristien avulla. Massoudin murha oli Pohjoiselle liitolle valtava menetys, mutta Pohjoinen liitto oli pian saamassa vahvan liittolaisen. Massoudin kuolinpäivänä kaksi lentokonetta iskeytyi New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneihin.

Terrori-iskun jäljet johtivat al-Qaidaan ja Afganistanissa piileksivään bin Ladeniin. Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush vaati Talibania luovuttamaan Osama bin Ladenin Yhdysvaltoihin tuomittavaksi, mutta Mullah Omar ei suostunut. Bin Ladenin ja Mullah Omarin keskinäisistä suhteista ei ole varmaa tietoa, mutta Mullah Omar ei varmasti halunnut saada Yhdysvalloista Talibanin vihollista, kun taas bin Laden haki avointa konfliktia sen kanssa. Bushin hallinto julisti terrorismin vastaisen sodan alkaneeksi ja teki ulkovalloille selväksi, että kukin oli joko heidän puolellaan tai heitä vastaan. Mullah Omarin osoituttua yhteistyökyvyttömäksi Yhdysvallat käänsi katseensa Pakistanin suuntaan ja kehotti presidentti Pervez Musharrafia lopettamaan tukensa Talibanille. Pakistanille tilanne ei ollut yhtä yksinkertainen, sillä Taliban oli sen aluepoliittinen liittolainen Intiaa vastaan ja se piti myös paštunestan-kysymyksen pois asialistalta. Pakistan yritti taivuttaa Mullah Omaria luovuttamaan bin Laden yhdysvaltalaisille, mutta sen epäonnistuttua Pakistanin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi liittyminen Yhdysvaltain johtamaan koalitioon. Monet ISI:n jäsenet jatkoivat silti edelleen yhteistyötä Talibanin kanssa.

Afganistanissa Yhdysvaltojen rinnalle Talibania vastaan liittyivät Pohjoinen liitto ja paštujen oppositiovoimat. Lokakuussa 2001 Afganistanissa käynnistyi jälleen uusi sota, kun Yhdysvallat ja Iso-Britannia aloittivat ilmahyökkäykset Talibania vastaan tuhotakseen näiden puolustusasemat ja tehdäkseen tietä Pohjoisen liiton maajoukoille. Liittouman hämmästykseksi Taliban kukistui jo muutamassa viikossa. Joulukuussa talibanjoukot vetäytyivät viimeisestä tukikohdastaan Kandaharista. Mullah Omar pakeni useiden muiden Talibanin johtohenkilöiden tavoin Pakistanin puolelle.

Lähteet

• Sergejeff, Andrei: Afganistanin historia. Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-219-4.