9. divisioona (talvisota)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Divisioonan esikunta kuvattuna Raatteen taisteluiden jälkeen.

9. divisioona oli Suomen armeijan divisioona talvisodan aikana. Divisioonan käymistä taisteluista merkittävimmät olivat Suomussalmen taistelu ja Raatteen tien taistelu. Divisioona kuului talvisodan aikana Pohjois-Suomen Ryhmään, joskin divisioonan joukoista siirrettiin talvisodan aikana useita joukko-osastoja muihin rintamasuuntiin.

Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

9. divisioona perustettiin Perä-Pohjolan sotilasläänissä (OuluKemi-alueella) pääosin 11.-13. lokakuuta 1939 välisenä aikana (siis jo ennen varsinaisen YH:n julistamista) suoraan Päämajan alaisuuteen.[1]

9. divisioona pyrittiin varustamaan määrävahvuuksien mukaiseksi, mutta erityisesti 9. divisioona lokakuun alkupuolella perustetuista divisioonista jäi vajaavahvuiseksi.[2]

Yksiköt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Komentaja(t)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskittäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

9. divisioonaa ei YH:n aikana keskitetty pois perustamisalueeltaan, jonne se jäi ylipäällikön reserviksi.[1]

Yleiskuvaus divisioonan käymistä taisteluista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-armeija aiheutti suomalaiselle sodanjohdolle melkoisen yllätyksen etenemällä koko Laatokan ja Jäämeren välisellä alueella kaikkien merkittävien rajan yli johtavien teiden suunnissa 1–2 divisioonan vahvuisin voimin. Pohjois-Suomen ryhmän alueella aina Ilomantista Jäämerelle ulottuvalla alueella tärkeimpien tiesuuntien alueilla eteni noin divisioonan vahvuisia voimia (pl. Petsamon alue, jossa neuvostojoukkoja oli jopa enemmän). Suomalaisten puolustuksessa olevat joukot mainituilla tiesuunnilla olivat vain noin pataljoonan vahvuisia erillisiä joukko-osastoja. Oulun-Kemin alueella oli kuitenkin päämajan reservinä 9. divisioona, jota suunniteltiin käytettäväksi lähinnä Karjalankannaksella. Suunnitelmiin oli kuitenkin tehtävä muutos ensimmäisen sotaviikon aikana kun sodanjohdolle selvisi PSR:n alueella etenevien puna-armeijan joukkojen todellinen määrä. Suomussalmen suunnassa eteni neuvostojoukkojen 163. divisioona ja Kuhmon suunnassa 54. vuoristodivisioona.[4]

Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että divisioonan joukot jaettiin kolmen eri rintamasuunnan kesken ylipäällikön antamalla käskyllä:

  • Jalkaväkirykmentti 27 alistettiin 7. joulukuuta käytettäväksi Suomussalmen suuntaan.[5]
  • Jalkaväkirykmentti 25 alistettiin käytettäväksi Kuhmon suuntaan jo joulukuun 1939 alkupäivinä siten, että joukkojen siirtyminen rautatiekuljetuksin oli pääosin suoritettu 6. joulukuuta mennessä.[6]
  • Jalkaväkirykmentti 40 alistettiin perustelulle Lapin Ryhmälle siten, että rykmentti erotettiin divisioonan yhteydestä ja se siirtyi Kemijärvelle 16. joulukuuta mennessä.[7]

Divisioonan taistelut Suomussalmen suunnassa joulukuussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolustusvoimien ylipäällikön 7. joulukuuta antaman käskyn perusteella Oulussa muodostettiin eversti Hjalmar Siilasvuon alaisuuteen prikaati, jonka runkona toimi Jalkaväkirykmentti 27. Samana päivänä prikaatin komentaja sai suullisen käskyn ottaa rintamavastuu Suomussalmen alueella tehtävänään lyödä alueelle edenneen puna-armeijan 163. divisioonan joukot. Alueella toimivat muut joukot alistettiin samalla mainitun komentajan alaisuuteen.[8]

Jalkaväkirykmentti 27:n keskittäminen alkoi välittömästi ja siirtyminen tulevalle toiminta-alueelle oli pääosin suoritettu 8. joulukuuta mennessä, jolloin eversti Siilasvuo otti alueen joukot komentoonsa kello 20. Tilanteeseen tutustuttuaan päätti eversti Siilasvuo 9. joulukuuta suorittaa (nyt jo Suomussalmen kirkonkylän ja Kiantajärven länsipuolellekin edenneiden puna-armeijan yksiköiden tuhoamiseen tähtäävän) hyökkäyksensä idän kautta koukaten. Alueella taistelleet ja puna-armeijan etenemisen pysäyttäneen Osasto Karin joukot (mm. ErP 15 ja IV/KT-Pr) oli tarkoitus siirtää prikaatin reserviksi. Osasto Karin joukot onnistuivat suojaamaan vaikeuksistaan huolimatta divisioonan joukkojen siirrot alueella pysäyttäen mm. 9. joulukuuta jopa rykmentin vahvuisen neuvosto-osaston hyökkäyksen Haukiperän vesistökapeikossa.[9]

Suomalaisten suunnitteleman vastahyökkäyksen aloitusaikaa ei eversti Siilasvuo suostunut muuttamaan vaikka hyökkäysvalmisteluihin oli käytettävissä vain äärimmäisen niukasti aikaa. Ryhmä Siilasvuon hyökkäys alkoi 11. joulukuuta kello 8. Hyökkäykseen lähtevät joukot olivat siirtyneet lähtöalueilleen edeltäneen aamuyön aikana.[10]

Niskanselän etelärannan puolustus jätettiin lähinnä konekiväärikomppanioiden vastuulle. Kuvassa suomalaisten Maxim-konekivääri asemassa.

Hyökkäyksen tavoitteena oli kiertää puna-armeijan joukkojen asemat oikean kautta ja vastustajan selustaan pääsyn jälkeen suunnitelmana oli edetä idästä kohti neuvostojoukkojen hallussa olevaa Suomussalmen kirkonkylää. Alun sekaannusten (mm. suunnistusvirheet ja myöhästymiset) jälkeen hyökänneen rykmentin (JR 27) ensimmäinen pataljoona pääsi ensimmäiseen tavoitteeseensa puoliltapäivin katkaisten puna-armeijan toisen suoraan itään johtavan huoltoreitin. Kohti länttä etenevät joukot joutuivat päivän aikana useampaan taisteluun puolustautuvia neuvostojoukkoja vastaan, mutta mm. Pihlajalammen maastossa III/JR 27:n suorittama koukkaus johti puna-armeijan joukkojen vetäytymiseen. Samanaikaisesti suomalaisjoukot etenivät tielinjaa pitkin myös kohti itää ja asettuivat asemiin Kuivasjärven ja Kuomasjärven väliselle kannakselle estäen näin neuvostojoukkojen vastatoimia hyökkäävien joukkojen selustaan. Suomalaiset saivat päivän aikana haltuunsa noin viiden kilometrin mittaisen osuuden Suomussalmen ja Kokkojärven välisestä tiestä. Yön aikana puna-armeija yritti vielä vastahyökkäystä, mutta suomalaiset saivat sen torjuttua sivustaiskullaan.[11]

12. joulukuuta, vietettyään yönsä taivasalla vailla huoltoa, jatkoi JR 27 hyökkäystään kohti Suomussalmen kirkonkylää. Rykmentin toinen ja kolmas pataljoona pääsivät päivän aikana etenemään taistellen tien suunnassa noin kolmen kilometrin matkan saavuttaen Suomussalmen pappilan tienhaaran. Täällä saatiin yhteys Haukiperän lossin suunnasta edenneisiin suomalaisjoukkoihin ja huoltoyhteys saatiin näin auki. Iltayöstä I/JR 27 pääsi vielä etenemään vielä noin kilometrin matkan kohti kirkonkylää. IV/KT-Pr:n kaksi komppaniaa yritti edetä pohjoisempaa reittiä tavoitteenaan katkaista neuvostojoukkojen toinen itään johtava tieyhteys. Puna-armeijan vastatoimien vuoksi komppaniat joutuivat kuitenkin vetäytymään takaisin. Eversti Siilasvuolle alistettu ErP 15 hyökkäsi kirkonkylän länsipuolelle Hulkonniemeen edenneiden neuvostojoukkojen asemia vastaan, mutta joutui palaamaan takaisin lähtöasemiinsa vastarinnan osoittauduttua liian kiivaaksi.[11]

13. joulukuuta suomalaisjoukot jatkoivat hyökkäystään kirkonkylän suunnassa, mutta puna-armeijan aktiivisista vastatoimista johtuen eteneminen jäi kokonaisuudessaan vähäiseksi. Kirkonkylän pohjoispuolella suomalaiset saivat sen sijaan osin katkaistua neuvostojoukkojen toisen tieyhteyden itään alueella hyökänneen I/JR 27:n edetessä ja asettuessa puolustukseen mainitun tielinjan läheisyyteen. Ylivoimaansa ja panssareihinsa tukeutuen puna-armeija kykeni kuitenkin ajoittain tielinjaa käyttämään, joskin suomalaiset pystyivät aiheuttamaan liikenteelle tappioita. Hulkonniemessä yritettiin neuvostodivisioonan huoltoyhteyttä pohjoisen (Juntusrannan) suuntaan katkaista, mutta suomalaisjoukot joutuivat täälläkin vetäytymään takaisin seuraavan yön aikana.[12]

Kuvassa suksilla lumen päälle tuettu pikakivääri, jollaista menetelmää käytettiin myös Suomussalmen taisteluiden aikana.

14. joulukuuta vahvennettu JR 27 jatkoi hyökkäyksiään kohti Suomussalmen kirkonkylää, mutta tulokset jäivät vähäisiksi kylän aluetta puolustaneen puna-armeijan JR 759:n puolustautuessa ankarasti hyökkäysvaunujen tukemana. Neuvostojoukot olivat ehtineet linnoittautua poltetun kylän rakennusten kivijalkoihin ja kellareihin rakentamiinsa asemiin. Kirkonkylää puolustanut neuvostorykmentti saatiin kuitenkin puristettua vain noin kahden neliökilometrin alueelle. Kirkonkylästä itään johtavan tielinjan alueella itäisimmät suomalaisjoukot joutuivat päivän aikana vetäytymään etummaisista asemistaan kirkonkylän alueen neuvostojoukkojen avuksi lähetettyjen joukkojen kärjen saatua niihin taistelukosketuksen. Puna-armeijan 44. divisioonan kärki oli saapunut alueelle Raatteen tietä pitkin. Hulkonniemessä yritti vahvistettu ErP 15 jälleen illalla katkaista kirkonkylää miehittäneiden neuvostojoukkojen viimeistä vapaata yhteyttä omiinsa, mutta hyökkäys ei vieläkään tuottanut toivottua tulosta.[13] Puna-armeijan Ukrainassa muodostettu 44. divisioona aloitti päivän aikana marssinsa kohti Suomussalmea Vienan Kemistä. Divisioonan etummaiset osat pystyivät etenemään huonoista tieoloista johtuen vain noin 10 kilometriä päivässä.[14]

15. joulukuuta kirkonkylän alueella saavutettiin vain vähäistä menestystä II/JR 27:n vallattua aamupäivällä ns. kansakoulun mäen, mutta muiden pataljoonien alueella menestystä ei yrityksistä huolimatta saatu. Kuomasjärven-Kuivasjärven välisellä kannaksella taisteleva Osasto Kontula (kaksi erillistä komppaniaa ja pioneerijoukkue) torjui puna-armeijan noin komppanian vahvuisen yksikön hyökkäyksen asemiaan vastaan. Hulkonniemessa yritettiin jälleen katkaista neuvostojoukkojen yhteyttä pohjoiseen.[15]

16. joulukuuta Ryhmä Siilasvuon hyökkäys Suomussalmen kirkonkylää puolustanutta puna-armeijan JR 759:ä vastaan ei vieläkään tuottanut tulosta neuvostojoukkojen puolustautuessa sitkeästi asemissaan. Suomalaisjoukot olivat hyökänneet lukumäärältään ylivoimaisia neuvostojoukkoja vastaan jo usean päivän ajan ja suomalaiset joutuivat nyt keskittymään joukkojensa taistelukyvyn palauttamiseen mm. huoltoaan järjestelemällä. Lisäksi suomalaiset, hyökkäysten epäonnistuttua, joutuivat odottamaan pohjoisemmaksi siirtyvien suomalaisjoukkojen aloittaman sissitoiminnan (neuvostojoukkojen selustayhteyksiä vastaan) vaikutuksia puna-armeijan yksiköiden taistelukykyyn. Taistelut alueella alkoivat muodostua lähinnä asemasodan luonteisiksi. Hulkonniemen alueella suomalaiset yrittivät jälleen kolmen komppanian voimin tuloksetta katkaista neuvostojoukkojen selustayhteydet pohjoiseen. Kuomas- ja Kuivasjärven välisellä kannaksella olevat suomalaisjoukot otti komentoonsa kapteeni Simo Mäkinen ja alueella taisteleva osasto nimettiin hänen mukaansa Osasto Mäkiseksi.[16] Suomussalmelle edenneiden neuvostojoukkojen komentaja prikaatinkomentaja Zelentsov piti joukkojensa asemaa toivottomana ja pyysi lupaa vetäytyä pois Suomussalmelta.[17]

Suomalaisjoukot kohtasivat taisteluissa myös neuvostodivisioonaan kuuluneita hyökkäysvaunuja. Kuvassa T-26 Kollaanjoella.

17. joulukuuta suomalaiset saivat alueelle ensimmäiset tykistöyksikkönsä I/KTR 9:n ensimmäisten yksiköiden saapuessa alueelle. Suomalaisten tykistöyksiköiden vähäisyydestä kertonee mm. se, että Kuivasjärven ja Kuomasjärven välisen kannaksen puolustusta lähetettiin tukemaan yksi ainoa tykki, joka päivän aikana osallistui neuvostojoukkojen 10 hyökkäysvaunun tukemana tekemän hyökkäyksen torjuntaan. Kolmen hyökkäysvaunun tappiot kärsittyään puna-armeijan joukot vetäytyivät lähtöasemiinsa. Suomalaisten ErP 15 vahvennuksineen yritti jälleen hyökätä neuvostojoukkojen Juntusrantaan vievää huoltoyhteyttä vastaan, mutta saatuaan tielinjan jo katkaistuksi joutuivat suomalaisjoukot vetäytymään saavuttamaltaan alueelta puna-armeijan joukkojen suoritettua vastahyökkäyksen.[18]

18. joulukuuta suomalaiset saivat lopullisesti katkaistua Suomussalmelle edenneiden neuvostojoukkojen suoraan itään johtavan huoltoreitin. Ryhmä Siilasvuon muilla lohkoilla päivä oli melko rauhallinen.[19]

19. joulukuuta Ryhmä Siilasvuon joukot jatkoivat lepotaukoaan ja taistelutoiminta ryhmän lohkoilla oli vähäistä. Raatteen tien suunnassa suomalaiset suorittivat ensimmäiset tuliylläkkönsä tielinjaa etenemässä olevien neuvostojoukkojen leirialueita vastaan 20. joulukuuta vastaisena yönä. Suomalaisten aktiivinen sissitoiminta alueella oli alkamassa, vaikka suomalaisjoukkojen esikunnissa ei alueelle etenemässä olevien puna-armeijan joukkojen määrä vielä ollutkaan selvillä.[20]

20. joulukuuta suomalaisjoukot suorittivat seuraavaan laajemman hyökkäyksen Suomussalmen kirkonkylän valtaamiseksi. Suomalaistykistön epätarkaksi jääneen tulivalmistelun jälkeen suomalaisjoukot (II/JR 27) pääsivät kirkonkylän eteläosassa jo neuvostojoukkojen taisteluhautaan, mutta puna-armeijan vastahyökkäys heitti suomalaiset takaisin lähtöasemiinsa. Kirkonkylän pohjoisosassa hyökännyt III/JR 27 joutui lopettamaan hyökkäyksensä jo ennen vastustajan pesäkkeitä näiden kiivaan vastarinnan vuoksi. Mainittu pataljoona kärsi avomaastossa ja neuvostojoukkojen ankarassa ristitulessa raskaita tappioita. Suomalaisjoukot keskeyttivät hyökkäyksensä lisätappioiden välttämiseksi. Hulkonniemen alueella olleet suomalaisjoukot (Osasto Kari) tyytyivät lähinnä häiritsemään neuvostojoukkojen selustayhteyksiä kohti Juntusrantaa, jotka olivat puna-armeijan viimeiset yhteydet omiinsa. Pohjois-Suomen ryhmä sai päivän aikana tiedon huomattavien lisäjoukkojen alistamisesta alueelleen. Kyseessä oli kaksirykmenttinen 22. divisioona, jonka tehtäväksi oli määritelty Suomussalmelle saarrettujen neuvostojoukkojen puolustuksen murtaminen ja joka oli samalla uudelleennimettiin 9. divisioonaksi (jota nimeä kantanut alkuperäinen divisioona oli aiemmin osin lakkautettu organisaationa ja jaettu erillisiin Suomussalmen suunnassa ja Kuhmossa taisteleviin ryhmiin).[21]

Suomussalmen-Juntusrannan välisellä alueella taistelevat joukot oli jaettu kahteen, toisistaan erilliseen ryhmään, joihin lisäalistusten (keskitykset jouluaattoon mennessä) jälkeen kuului mm.[22]:

  • Ryhmä Siilasvuo (komentajana eversti Hjalmar Siilasvuo)
    • Jalkaväkirykmentti 27
    • Jalkaväkirykmentti 64
    • ErP 15
    • Polkupyöräpataljoona 6
    • IV/KT-Pr
    • KevOs 22
    • Osasto Mäkinen (Raatteen tien suunnassa käsittäen mm. Sissipataljoona 1:n)
  • Ryhmä Susi (komentajana everstiluutnantti Paavo Susitaival) Pohjois-Suomen Ryhmän alaisuudessa
    • Jalkaväkirykmentti 65
    • ErP 16

Muutaman päivän mittaisen hiljaisemman jakson aikana (jonka aikana suomalaiset keskittivät alueelle yllä mainittuja joukkojaan) taistelutoiminta jäi vähäisemmäksi, tosin Raatteentien suunnalla yritti suomalaisten I/JR 27 tuhota 23. joulukuuta alueelle edenneet neuvostojoukot. Hyökkäys jäi osin tuloksettomaksi puna-armeijan joukkojen ollessa asemiin kaivautuneina ja lukumäärältään ylivoimaisia. Suomalaisten isku neuvostojoukkojen selustaan aiheutti kuitenkin neuvostojoukoille noin 30 kaatuneen ja 40 haavoittuneen sekä 150 hevosen tappiot, joiden seurauksena puna-armeijan keskuudessa alkoi levitä pelko suomalaisjoukkoja kohtaan. 24. joulukuuta Suomussalmen kirkonkylässä olevat neuvostojoukot aloittivat kolme tuntia kestäneen tykistön tulivalmistelun jälkeen hyökkäyksen kohti itää (tavoitteenaan saada yhteys Raatteen tien suunnassa länttä kohti eteneviin omiin joukkoihinsa). Hyökkäysvalmisteluita tuki myös puna-armeijan ilmavoimat 12 hävittäjäkoneella. Puna-armeijan hyökkäys kesti koko iltapäivän. Suomalaisjoukot saivat kuitenkin voimansa äärimmilleen venyttäen hyökkäyksen torjuttua menettäen vain muutaman etumaisen tukikohtansa. Neuvostojoukot uusivat hyökkäyksensä 25. joulukuuta, mutta puna-armeijan jalkaväellä ei ollut enää tarvittavaa hyökkäysvoimaa, eikä suomalaisilla ollut suuria vaikeuksia torjua tätä hyökkäystä.[23] Sodan jälkeen Neuvostoliiton 9. armeijan esikunnassa arvioitiin hyökkäyksen epäonnistuneen lähinnä Raatteen tietä etenevän 44. divisioonan passiivisuuden vuoksi.[24]

Suomalaisjoukkojen hyökkäyssuunnitelma 27. joulukuuta alkaneeseen hyökkäykseen, taistelut ja neuvostojoukkojen vetäytyminen alueelta.

26. joulukuuta suomalaiset keskittivät joukkojaan seuraavana päivänä aloitettavaksi käskettyyn hyökkäykseen. Luonnonolosuhteet muuttuivat aiempaa ankarammiksi pakkasen laskiessa aina -30 asteeseen. Eversti Siilasvuon komennossa oli nyt kymmenen pataljoonaa ja kevyt osasto sekä eräitä pienempiä yksiköitä. Hyökkäyssuunnitelmaksi oli muodostunut suunnitelma, jonka mukaan Ryhmä Kari (jaettuna kaksipataljoonaisiin Osasto Fagernäsiin ja Harolaan) hyökkäisi Hulkonniemessä kohti itää. Kirkonkylän alueella kaksi pataljoonaa sitoisi puna-armeijan joukkoja ja Kevyt osasto 22 hyökkäisi Saunaniemen kautta Kiantajärven yli länteen neuvostojoukkojen selustaan. Kaksipataljoonainen Osasto Mäkinen estäisi Raatteen tien suunnassa neuvostojoukkojen etenemisen kohti Suomussalmea. I/JR 27:n komentaja varasi reservikseen.[25][26]

27. joulukuuta aamulla kello 7.30 suomalaiset aloittivat hyökkäyksensä aamuhämärän turvin 8 minuuttia kestäneen tulivalmistelun jälkeen. Osasto Fagernäsin kärkijoukot (IV/KT-Pr) valtasivat Turjanlinnan alueen ja jatkoivat etenemistään vastustajan pesäkkeitä tuhoten saavuttaen aamupäivällä Hulkonniemen kyläaukean reunan, jonne hyökkäys sitten pysähtyi. Toisessa portaassa edennyt I/JR 64 yritti jatkaa hyökkäystä pohjoisen kautta kiertäen, mutta hyökkäys pysähtyi neuvostojoukkojen tuleen. Osasto Harolan kärkenä edennyt ErP 15 pääsi päivän aikana etenemään aivan Suomussalmelta Kuusamoon johtavan maantien varteen, mutta tien katkaiseminen ei onnistunut neuvostojoukkojen tehdessä vastahyökkäyksiään panssarivoimiensa tukemana. II/JR 64 pääsi kuitenkin usean tunnin taistelun jälkeen katkaisemaan mainitun maantien hieman etelämpänä. Myös pohjoisemmassa 3./ErP 15 sai katkaistua Kuusamoon johtavan tien. Seuraavan yön aikana Hulkonniemen alueella suomalaiset kävivät ajoittaista tulitaistelua neuvostojoukkojen kanssa. Suomussalmen kirkonkylän alueella eivät suomalaiset saavuttaneet päivän aikana merkittävää menestystä hyökkäyksistään huolimatta.[27][28]

Neuvostojoukkojen 9. armeijan esikunta oli ollut yhteydessä Stavkaan jo ennen puoltayötä ja raportoinut Suomussalmelle edenneiden neuvostojoukkojen hankalasta tilanteesta. Armeijan esikunta sai saman tien luvan vetää joukot pois ja esikunta antoikin nopeasti joukoille vetäytymiskäskyn. Neuvostojoukot aloittivat vetäytymisensä Kiantajärven jäätä pitkin kohti Juntusrantaa 28. joulukuuta kello 4 (Suomen aikaa).[27] Suomalaiset olivat tulkinneet puna-armeijan joukkojen liikehtimisen vastahyökkäykseen valmistautumiseksi ja olivat ryhmittyneet puolustukseen. Neuvostojoukkojen perääntyminen tuli yllätyksenä eivätkä suomalaiset saaneet vastatoimiaan kyllin nopeasti käyntiin ja suuri osa 163. Divisioonan joukoista pääsi vetäytymään jäätä pitkin Juntusrantaan. Osasto Mäkisen alueella puna-armeija sai hyökättyä vain pataljoonan suuruisin voimin, mutta tulivat torjutuiksi alueella juuri saapuneet Sissipataljoona 1:n vastatoimin.[29]

Suomussalmen taisteluiden aikaan suomalaiset saivat noin 300 sotavankia.

Suomalaiset olivat saavuttaneet Suomussalmen alueella merkittävän voiton. Taisteluihin osallistui kaksi suomalaista voimaryhmää (Ryhmä Siilasvuo ja Ryhmä Susi). Noin kolmensadan vangin ohella suomalaiset saivat merkittävän sotasaaliin. Neuvostoliittolaisen 163. divisioonan täydellinen tuhoaminen jäi kuitenkin tekemättä puna-armeijan saatua yllättävällä vetäytymisellään pelastettua suurimman osan miehistöstään. Neuvostodivisioonan kokonaistappioiden arvioitiin olevan noin 5 800–6 900 miestä. Sotasaalis oli kuitenkin merkittävä sisältäen mm. :[30]

  • 625 kivääriä
  • 33 pikakivääriä
  • 19 konekivääriä
  • 12 panssarintorjuntatykkiä
  • 25 kenttä- tai ilmatorjuntatykkiä
  • 15 hyökkäysvaunua
  • 2 panssariautoa
  • 2 ilmatorjuntakonekivääriä
  • 151 kuorma-autoa

Puna-armeijan 163. divisioonan vetäydyttyä Suomussalmelta saattoi 9. divisioonan esikunta keskittää huomionsa Raatteen tien suunnassa etenevään puna-armeijan 44. divisioonaan. Pohjois-Suomen ryhmän esikunta antoi 30. joulukuuta divisioonan esikunnalle käskyn valmistautua huollon, levon ja joukkojen järjestelyiden jälkeen lyömään aiemmin mainittu neuvostodivisioona.[31]

Divisioonan taistelut Suomussalmen suunnassa tammikuussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisia hiihtojoukkoja

9. divisioonan esikunnalle oli jo joulukuun lopulla selvinnyt, että Raatteen tien suunnassa eteni kokonainen neuvostodivisioona (Neuvostoliiton 44. divisioona).[32] Suomalaisten toistuvat iskut neuvostojoukkojen selustaan olivat vahingoittaneet puna-armeijalaisten taistelumoraalia ja aiheuttaneet suoranaista "suomalaiskauhua". Neuvostolähteissä kerrotaan muun muassa, että kokonainen neuvostopataljoona olisi jättänyt asemansa ampumatta laukaustakaan kuultuaan hiihtämisen ääniä läheisyydestään. Jälkikäteen suoritetussa tutkimuksessa asemien läheltä (puolen kilometrin säteellä) ei ollut löytynyt suomalaisten tekemiä latuja. Puna-armeijan 44. divisioona kuului periaatteessa neuvostoliiton taistelukykyisimpiin yhtymiin. Divisioona oli osallistunut Neuvostoliiton 17. syyskuuta 1939 aloittamaan Puolan itäosien miehitykseen. Jo tuolloin divisioonassa oli ilmennyt kurinpidollisia ongelmia ja Suomen vastaiselle rintamalle siirtymisen aikana divisioonasta karkasi 69 miestä. Divisioonan oman, sisäisen tiedusteluorganisaation mukaan sotilaiden mielialat olivat heikot ja miehistö puhui avoimesti keskenään haluttomuudestaan taistella suomalaisia vastaan.[33]

Suomalaisjoukot aloittivat Pohjois-Suomen Ryhmältä saamansa käskyn (puna-armeijan 44. divisioonan tuhoaminen) edellyttämät valmistelut samanaikaisesti kun osa joukoista oli vielä Suomussalmen alueella ns. maaston puhdistustehtävissä. Kuivas- ja Kuomasjärven väliselle kannakselle siirrettiin II/JR 27, joka otti samalla rintamavastuun alueella irrottaen mm. SissiP 1:n joukot aluksi divisioonan reserviksi. Mainittu pataljoona sai kuitenkin vuoden viimeisenä päivänä hyökkäyskäskyn, jonka mukaan sen tuli edetä etelän kautta kiertäen Haukilan kylä seudulla itään johtavalle tielle Kuomasjoella taistelevien neuvostojoukkojen selustaan. 1. tammikuuta 1940 pataljoona oli siirtymässä hyökkäysasemiin ja sai samalla kosketuksen puna-armeijan joukkoihin (joiden olisi tehtävänsä mukaan kierrettävä etelän kautta suomalaisjoukkojen selustaan). Nelituntisen taistelun seurauksena suomalaiset saivat työnnettyä vastassa ollutta neuvostopataljoonaa taaksepäin, mutta suomalaishyökkäys pysähtyi puna-armeijan varustettujen asemien eteen noin kilometrin etenemisen jälkeen. Päivän aikana kaikki alueelle keskitetyt joukot alistettiin eversti Siilasvuolle, joka laati esikuntansa tuella oman hyökkäyssuunnitelmansa. Alkuperäisestä kaksipuoliseen (etelästä ja pohjoisesta) saarrostukseen perustuvasta suunnitelmasta luovuttiin ja hyökkäys päätettiin toteuttaa vain eteläsuunnasta saarrostaen. Suomalaiset aloittivat päivän aikana ensimmäiset hyökkäyksensä etelän kautta kiertävillä joukoillaan ja jatkoivat jo aloitettujen tielinjojen rakennustöitä, lisäsivät tiedusteluaan neuvostojoukkojen suuntaan sekä aloittivat siirtymismarssinsa käskettyihin lähtöasemiin.[34]

Päivän aikana suomalaisten JR 27 aloitti hyökkäyksensä Kuivasjärven eteläpuolelta neuvostojoukkojen sivustasta pyrkien katkaisemaan Raatteeseen johtavaa tietä Haukilassa. I/JR 27:n onnistui edetä neuvostojoukkojen niitä havaitsematta aivan Raatteen tien tuntumaan illan hämärtyessä. Pataljoonan onnistui yllättää puna-armeijan tykistöasema ja tuhota sen miehistö pari kilometriä Haukilan kylästä itään. Samalla pataljoonan onnistui tuhota kohti itää matkalla ollut autokolonna. Raatteen tietä ei suoranaisesti saatu neuvostojoukkojen vastatoimien vuoksi katkaistua, mutta suomalaisten onnistui estää tielinjan käyttäminen omalla tulellaan.[35]

2. tammikuuta neuvostojoukkojen vastahyökkäykset Raatteen tien tuntumaan edenneitä JR 27:n joukkoja vastaan alkoivat niin idästä kuin lännestä. Pioneerien rakentaman murroksen ja suomalaisasemiin saadun pst-tykin avulla suomalaiset saivat kuitenkin pidettyä asemansa. Paikalle saapunut pst-tykki onnistui pian asemiintulonsa jälkeen tuhoamaan kahdeksan puna-armeijan panssarivaunua. JR 27:n hyökkäyksen jatkaminen ei kuitenkaan onnistunut. Hyökkäysyritykseen osallistunut SissiP 1:n joukot epäonnistuivat hyökkäyksessään ja hajaantuivat, joten mainittu pataljoona oli vedettävä taaemmaksi uudelleen järjesteltäväksi ja saamaan lepoa. Saman päivän aikana Jalkaväkirykmentti 64 siirtyi Vuokinrantaan noin 15 kilometriä pohjoisempana olevan etulinjan taakse etelän kautta. Osasto Kari (mm. ErP 15 ja IV/KT-Pr) siirtyi Vuokkiniemen–Lehtoniemen alueelle vajaa kymmenen kilometriä Kuivan- ja Kuomasjärven välisen kannaksen taakse ryhmittyen Vuokkijärven eteläpuolelle. Siirtyminen tapahtui sankan lumipyryn ansiosta häiriöttä pääosin valmiiksi saatuja tilapäisteitä pitkin.[36]

Kaksi seuraavaa vuorokautta suomalaiset käyttivät taistelutoiminnan ohella lisäjoukkojen keskittämiseen. Suomalaiset onnistuivat painamaan etelästä käsin neuvostodivisioonan joukkoja lähemmäksi Raatteeseen johtavan tien metsiä halkovaa uraa. Mm. IV/KT-Pr pystyi 4. tammikuuta hyökkäyksellään Eskolassa (muutama kilometri Raatteen tiestä etelään) lyömään neuvostojoukkojen vahvan puolustuskeskuksen saaden sotasaaliiksi mm. 2 kenttätykkiä ja 4 it-konekivääriä.[37]

Puna-armeijan 44. divisioonalla oli käytössään 44 hyökkäysvaunua, joista osa kuvassa olevaa T-37 - tyyppiä.[38]

5. tammikuuta suomalaiset olivat saattaneet hyökkäysvalmistelunsa päätökseen. Suunnitelman mukaisesti Haukilan alueella hyökkäsi yhteensä kuuden pataljoonan voimat, Eskolan alueella kolme ja Likoharjun suunnassa yksi pataljoona. Luonnonolot olivat ankarat pakkasen kiristyessä liki 30 asteeseen ja maassa oli noin 40 senttimetrin lumipeite.[39]

Päivän aikana divisioonan hyökkäysvoimien pääosat Haukilan alueella eivät saavuttaneet merkittäviä maastollisia voittoja, mutta neuvostodivisioonan kärjessä olleen puna-armeijan JR 25:n asema kävi koko ajan tukalammaksi ja illansuussa suomalaiset saivat jo ensimmäiset vankinsa. Osasto Kari aloitti oman hyökkäyksensä kohti Tyynelän kylää nelisen kilometriä etulinjan takana, mutta hyökkäys ei tuottanut päivän aikana tulosta lähinnä pst-aseiden puutteesta johtuen. Likoharjun suunnassa (noin 15 kilometriä etulinjan takana) edennyt II/JR 64 pääsi aivan Raatteen tien tuntumaan, mutta ei saanut sitä vielä katkaistuksi. Myöskään I/JR 64 ei saanut vielä katkaistua Raatteen tietä kymmenen kilometriä etulinjan takana (Eskolasta pohjoiseen) jouduttuaan ensin hyökkäämään kahden neuvostojoukkojen varustaman aseman läpi.[40]

6. tammikuuta aamulla JR 65:n joukkojen hyökkäykset Haukilan kylää vastaan pohjoisesta eivät tuottaneet tulosta, mutta puolilta päivin neuvostojoukkojen havaittiin pyrkivän suomalaisrintamaan hyökkäyksessä syntyneiden aukkojen kautta kohti itää.[41] Puna-armeijan 44. divisioonan komentaja prikaatinkenraali Aleksei Vinogradov oli tehnyt päätöksen divisioonansa vetäytymisestä itään, koska hänen mielestään edellytyksiä taisteluiden jatkamiselle ei enää ollut olemassa suomalaisten käytännössä katkaistua neuvostojoukkojen huoltoyhteydet. Virallinen päätös koko divisioonan vetäytymisestä tehtiin myöhään iltapäivällä. Tavoitteena oli aluksi ottaa mukaan koko divisioonan kalusto tai tuhota se.[42] Etelästä kohti Haukilan kylää hyökkäävän suomalaisten JR 27:n joukkojen taistelukyvyn todettiin jo laskeneen viikon kestäneissä taisteluissa ja aamulla aloitettu hyökkäys ehdittiin jo keskeyttää tuloksettomana. Puolen päivän aikaan hyökkäystä päätettiin kuitenkin vielä jatkaa, koska ensimmäiset tiedot neuvostojoukkojen aloittamasta vetäytymisestä saatiin pohjoisempana taistelevilta suomalaisjoukoilta. JR 27:n joukot pääsivät iltapäivän ja illan aikana ankarasti taistellen eteenpäin saavuttaen Raatteen tien, joka saatiin nyt lopullisesti katkaistua.[43]

Aamulla Osasto Kari sai myös Raatteen tien katkaistua Tyynelän ja Mattilan kylien välissä saatuaan hyökkäyksensä tueksi panssarintorjuntatykin. ErP 15 ryhmittyi tien katkaisukohtaan puolustukseen ja murrosti tien tavoitteenaan estää lännestä itään pyrkivien neuvostojoukkojen etenemistä. Neuvostojoukkojen vastahyökkäykset alkoivat lähes välittömästi, mutta ne tulivat torjutuiksi. Myös IV/KT-Pr:n toinen komppania pääsi katkaisemaan Raatteeseen johtavan tien muutama kilometri idempänä ja sai lähes välittömästi vastaansa neuvostojoukkojen hyökkäyksiä, jotka onnistuttiin kuitenkin alueelle lähetettyjen lisävoimien turvin torjumaan. Likoharjun suunnassa, edellisistä taas useita kilometrejä idempänä, neuvostojoukkojen onnistui karkottamaan vastahyökkäyksillään suomalaiset aivan tielinjan läheisyydestä. Raatevaarassa, aivan valtakuntien rajan läheisyydessä, suomalaiset onnistuivat sitä vastoin noin komppanian voimin katkaisemaan Neuvostoliittoon johtavan tien.[44]

Haukilan alueella neuvostojoukot yrittivät ennen keskiyötä epätoivoisesti murtautua suomalaisasemien läpi panssarivaunujensa tukemana. Ilman yhtenäistä johtoa tehty hyökkäys johti kuitenkin puna-armeijan suuriin tappioihin ja suomalaisten samanaikaisesti toteuttama sivustahyökkäys lisäsi vielä entuudestaan sekasortoa neuvostojoukoissa. Taistelu laantui vasta seuraavan aamun koittaessa.[45]

7. tammikuuta JR 27:n joukot ottivat vaikeuksitta haltuunsa Haukilasta Lauttalammelle johtavan osan Raatteeseen johtavasta tiestä. Samalla suomalaiset ottivat erittäin merkittävän määrän sotasaalista ja toista tuhatta sotavankia. Muissa Raatteen tien haltuunottokohdissa suomalaisjoukot pitivät tien edelleen katkaistuna, joten neuvostojoukot joutuivat vetäytymään alueelta pohjoisten metsien kautta kiertäen suomalaisten niitä takaa-ajaessa.[45]

Raatteen tien puna-armeijan kaatuneita ja sotasaalista.

Raatteen tien taistelut päättyivät käytännössä päivän aikana suomalaisten saavuttamaan merkittävään voittoon. Suomalaiset saivat sotasaaliikseen mm.[46]:

  • 4822 kivääriä
  • 190 pikakivääriä
  • 106 konekivääriä
  • 29 panssarintorjuntatykkiä
  • 71 kenttä- ja ilmatorjuntatykkiä
  • 43 hyökkäysvaunua
  • 10 panssariautoa
  • 16 ilmatorjuntakonekivääriä
  • 1170 hevosta
  • 260 kuorma-autoa
  • 20 traktoria
  • 15 moottoripyörää
  • 47 kenttäkeittiötä
  • 2 henkilöautoa
  • yhden lentokoneen

Tämän lisäksi suomalaiset ottivat taistelualueelta noin 1200 sotavankia. Suomalaisten kannalta uhka valtakunnan katkaisemisesta kahtia oli vältetty.[47] Neuvostolähteiden mukaan puna-armeijan 44. divisioonan tuho ei ollut niin täydellinen kuin suomalaislähteissä on annettu ymmärtää. Divisioonan miehistötappiot ovat neuvostolähteiden mukaan olleet 1001 kaatunutta, 1430 haavoittunutta ja 2243 kadonnutta.[48]

Divisioonan tehtävä oli suoritettu Suomussalmen alueella. Suomalaisjoukot asettuivat aluksi puolustukseen ja taistelutoiminta oli vähäistä. Suomalaisten esikunnilta meni useita vuorokausia divisioonan joukkojen jatkokäytön suunnitteluun ja joukot käyttivät aikaa mm. lepoon ja sotasaaliin keräämiseen. Divisioona sai uusia käskyjä ja siitä irrotettiin mm. JR 64, joka siirtyi 12. tammikuuta saamansa käskyn perusteella Laatokan Karjalaan IV armeijakunnan alaisuuteen.[49] 9. divisioonan pääosat (mm. JR 27, JR 65 pois luettuna yksi pataljoona, divisioonan esikunta, pioneeri- ja viestipataljoonat sekä huoltojoukot) siirtyivät Kuhmon rintamalle 21. - 26. tammikuuta välisenä aikana.[50]

Divisioonan taistelut Kuhmon suunnassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiset käyttivät taistelualueella runsaasti suksia esim. keskitysmarsseihin.
Pääartikkeli: Kuhmon taistelut

Puna-armeijan 54. divisioonan päästyä etenemään syvälle Suomen alueelle sodan alkupäivinä Kuhmossa päämaja alisti 9. divisioonan joukoista mm. JR 25:n ja Kevyt osasto 9:n suoraan Pohjois-Suomen Ryhmälle. 9. divisioonan alueelle 5.–6. joulukuuta välisenä aikana siirretyistä joukoista muodostettiin komentajansa (everstiluutnantti Aksel Vuokko) mukaan nimetty Prikaati Vuokko.[51]

Heti Raatteen tien voittoisan taistelun jälkeen Pohjois-Suomen Ryhmän esikunta esitti päämajalle eversti Siilasvuon komentaman 9. divisioonan pääosien siirtämistä Kuhmoon ja puna-armeijan 54. divisioonan tuhoamista hyökkäyksellä. Vasta lisäperusteluiden jälkeen P-SRE sai haluamansa divisioonan käyttöönsä 18. tammikuuta annetulla käskyllä. Divisioonan pääosien (mm. JR 27, vajaa JR 65, Viesti- ja Pioneeripataljoonat 9) keskitysmarssit Kuhmoon oli suoritettu 26. tammikuuta mennessä.[52]

9. divisioonan esikunta aloitti hyökkäyssuunnitelmansa laatimisen jo ennen siirtymistään Kuhmoon. Hyökkäyssuunnitelma oli hyvin samankaltainen kuin Raatteen tien hyökkäyssuunnitelma ja se hyväksyttiin Pohjois-Suomen Ryhmän esikunnassa 25. tammikuuta sellaisenaan. Divisioonan hyökkäyssuunnitelman mukaan hyökkäyksellä tulisi katkaista alueelle edenneen neuvostodivisioonan joukot useaan pienempään osaan. Neuvostodivisioona oli ryhmittynyt lähelle tielinjaa noin 40 kilometrin matkalla, joten suomalaisjoukkojen keskittämisellä tielinjan katkaisukohtiin uskottiin saatavan puna-armeijan joukot useampaan mottiin. Prikaati Vuokko (mm. JR 25) alistettiin takaisin divisioonalle 28. tammikuuta.[53]

Divisioonan hyökkäys alkoi suunnitelman mukaisesti 29. tammikuuta[54][55] ja 31. tammikuuta puna-armeijan 54. divisioonan joukot oli käytännössä jaettu kolmeen osaan.[56]

Helmikuun puoltaväliä lähestyttäessä 9. divisioona oli lähes kaksi viikkoa kestäneiden taisteluiden aikana saanut puna-armeijan 54. divisioonan jaettua noin 45 kilometrin mittaisella alueella useaan mottiin. Suomalaisjoukot sitoutuivat nyt neuvostojoukkojen 54. divisioonan avustamiseen pyrkivien puna-armeijan yksiköiden hyökkäysten torjuntaan. Merkittävimmät taistelut käytiin suoraan idästä (Löytövaaran alueella) hyökkääviä neuvostojoukkoja vastaan ja erityisesti suoraan pohjoisesta, erämaan halki, etenevää Dolinin hiihtoprikaatia vastaan.[57] 16. helmikuuta tehdyn ratkaisevan hyökkäyksen jälkeen koko Dolinin hiihtoprikaati käytännössä tuhottiin.[58]

Dolinin hiihtoprikaatia vastaan käytyjen taisteluiden jälkeen suomalaiset ryhmittelivät joukkojaan osin uudelleen. 9. divisioonan joukkojen ryhmitys ja tehtävät olivat pääpiirteissään helmikuun puolivälissä seuraava[59]:

  • Prikaati Vuokko (pääosat JR 25:tä) varmisti Klemetin ja Latvajärven välillä olevia motteja etelän suunnalta.
  • Ryhmä Ilomäki varmisti Klemetin ja Rastin välisellä tieosuudella motteja pohjoisesta.
  • JR 27 (ja sille alistettu III/JR 65) vastasi itäisestä rintaman osasta Kannaksen motin itäreunasta Kilpelänkankaalle noin 15 kilometrin matkalla. Alueella oli myös Loson ja Reuhkavaaran motit, joiden tuhoamista valmisteltiin.
  • JR 65 ja sille alistetut joukot olivat taistelualueen pohjoisosassa tehtävänään edetä kohti valtakunnan rajaa.
  • Osasto Ruotsalo (Er.P 12 ja 14 sekä I/JR 65) varmisti Luelahden alueella olevia motteja.
Kuusijoen asemat olivat osittain kenttälinnoitettuja, mutta osin vain lumeen kaivettuja ojia. Kuvassa pikakivääri asemassa.

18. helmikuuta neuvostoliiton joukot aloittivat hyökkäyksensä Kuusijoen asemissa olleen III/JR 65:n joukkoja vastaan.[60] Taisteluissa pataljoonista II/JR 65 ja III/JR 65 kärsivät merkittäviä tappioita. Jälkimmäinen pataljoona oli menettänyt muutamassa vuorokaudessa noin 160 miestään kaatuneina ja haavoittuneina. Pataljoona käy hyvin esimerkiksi joukkojen suuresta mieshukasta. Määrävahvuisessa jalkaväkipataljoonassa olisi pitänyt olla yhteensä 845 miestä, mutta aiemmin mainittujen (160 miestä) tappioiden jälkeen III/JR 65:n vahvuus oli enää 109 miestä sen siirtyessä rykmentin reserviksi.[61]

Kuusijoki-linjan taisteluiden laannuttua suomalaiset pystyivät siirtämään alueelle keskittämänsä lisäjoukot toteuttamaan niille aiemmin annettuja tehtäviä. Muutamia päiviä kestäneiden valmistelujen jälkeen suomalaiset hyökkäsivät 25. helmikuuta Reuhkavaaraan motittamiaan neuvostojoukkoja vastaan. Puoleen päivään mennessä oli motti kukistettu. Taisteluissa kaatui noin 200 neuvostosotilasta ja kolme suomalaista. Loson mottiin hyökättiin 27. helmikuuta, mutta se tuli torjutuksi. Kahden seuraavan päivän aikanakaan ei menestystä saavutettu. Suomalaisten uudessa hyökkäyksessä 2.–3. maaliskuuta saatiin joitakin pesäkkeitä tuhottua, mutta motti ei kukistunut.[62]

Samanaikaisesti Reuhkavaaran motin valtauksen kanssa hyökättiin Luelahden kolmoismottiin, joista ensin hyökättiin Esikuntakukkulalle, jonka puolustajat taistelun lopulla irtautuivat Itäiseen ja Läntiseen. Taistelussa sai surmansa 48 suomalaista. Hyökkäystä jatkettiin Luelahti Itäiseen 3. maaliskuuta ja motti kukistui 8. maaliskuuta kiivaiden taisteluiden jälkeen. Hyökkäys motin läntiseen osaan alkoi 12. maaliskuuta ja se keskeytettiin seuraavana päivänä kello yhdeksän tiedon kello 11 alkavasta tulitauosta saavuttua.[63]

Tappiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

9. divisioona oli talvisodan suurimmat tappiot kärsinyt divisioona. Tappioiden syynä on pidettävä mm. hyökkäyksellisiä sotatoimia (Suomussalmi ja Raatteen tie) sekä erittäin ankaria luonnonolosuhteita (jotka johtivat mm. paleltumisiin). 9. divisioonan tappiot olivat noin 1 030 kaatunutta, noin 150 kadonnutta ja noin 3 360 haavoittunutta, joten kokonaistappioiksi muodostui noin 4 540 miestä.[64]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hjalmar Siilasvuo: Suomussalmen taistelut. Helsinki: Otava, 1940.
  • Sotatieteen laitos: Talvisodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991. ISBN 951-0-17565-X.
  • Jorma Järventaus jne.: Suomi sodassa: talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät. Helsinki: Valitut Palat, 1983. ISBN 951-9078-94-0.
  • Ensio Siilasvuo jne.: Talvisota kronikka. Jyväskylä: Atena Kustannus OY, 1989. ISBN 951-20-3446-8.
  • Ari Raunio - Juri Kilin: Talvisodan taisteluja. Helsinki: Suomen sotakirjuri Oy ja AffectoGenimap Finland Oy, 2007. ISBN 978-951-593-068-2.
  • Mika Kulju: Raatteen tie. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2009. ISBN 978-951-20-8030-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s.106
  2. Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s. 34 ja 84
  3. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.350
  4. Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s. 84
  5. Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s. 85
  6. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.211
  7. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.317
  8. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.259
  9. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.259-260
  10. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.260
  11. a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.260-261
  12. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.261 ja 265
  13. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.261-262 ja 264-265
  14. Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" s.123
  15. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.262 ja 264-265
  16. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.263-265
  17. Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" s.130
  18. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.263 ja 264
  19. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.263
  20. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.264-265
  21. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.263 ja 268
  22. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.274 ja 276
  23. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.268-269
  24. Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" s.131 ja 140
  25. Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" ss.133-134
  26. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.270
  27. a b Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" s.134
  28. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.270-271
  29. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.271-272 ja 283
  30. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.281
  31. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.281 ja 284
  32. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.282
  33. Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" ss.140-141
  34. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.284-285
  35. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.286
  36. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.284-286
  37. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.287-288
  38. Mika Kulju: Raatteen tie s.136
  39. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.288-289
  40. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.289-293
  41. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.290
  42. Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" s.151
  43. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.290-291
  44. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.292-294
  45. a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.291
  46. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.294 ja 281
  47. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.293
  48. Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" s.153
  49. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.294-295
  50. Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" s. 155
  51. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.211-212
  52. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.219
  53. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.219-221
  54. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.221-222 ja 225
  55. Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" s.157
  56. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.221-223 ja 225-226
  57. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.229
  58. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s. 230 ja 235
  59. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s. 236
  60. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss. 237-238
  61. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s. 238
  62. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss. 244-245
  63. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss. 246-248
  64. Sotatieteen laitos:"Talvisodan historia" osa 4 s. 407