11. divisioona (talvisota)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Divisioonan komentaja eversti Eino Koskimies kuvassa vasemmalla.

11. divisioona perustettiin Kymenlaakson sotilasläänin alueella YH:n julistamisen jälkeen 14. lokakuuta 1939. [1]

11. divisioona numeroitiin talvisodan aikana vihollisen tiedustelun ja sodanjohdon häämäämiseksi 1.1.1940 alkaen 2. divisioonaksi, jolloin mm. rykmenttien numerotkin muuttuivat. [2]

Varustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

11. divisioona pyrittiin varustamaan määrävahvuuksien mukaiseksi, mutta puolustusvoimien kalustopulasta johtuen niitä ei varsinkaan kaluston osalta saavutettu. [3]

Yksiköt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Divisioonan tykistön pääkalustona oli kuvassa näkyvä 76 K 02.

Divisioonaan kuuluivat mm. seuraavat yksiköt.[1] Divisioona numeroitiin uudelleen puna-armeijan tiedustelun hämäämiseksi tammikuun 1940 alussa (uudet numerot suluissa). [2]

Komentaja(t)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskittäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

11. divisioona keskitettiin Heinjoen-Äyräpään-Kaukilan alueella yhteensä 34 junalla 16.–20. lokakuuta 1939 välisenä aikana. 11. divisioona liitettiin II armeijakuntaan. [1]

Puna-armeijan tavoitteet ja joukot Karjalan kannaksella talvisodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton 7. armeijan joukkoja etenemässä Karjalankannaksella joulukuun 1939 alussa

Puna-armeijan Karjalankannaksella toimineiden joukkojen tavoitteena oli talvisodan aikana lyödä Suomen puolustusvoimat taistelualueellaan. Hyökkäyksen painopisteeksi oli määrätty Viipurin ja Leningradin välisen rautatien suunta.[5]

Talvisodan alkaessa Karjalankannaksella hyökkäsi Suomen alueelle Neuvostoliiton 7. armeija, jota komensi 2. luokan armeijakomentaja V. Jakovlev. 7. armeijaan kuului sodan alkaessa yhteensä yhdeksän divisioonaa ja panssariarmeijakunta. Alueelle oli siis ilmeisesti keskitetty lähes 200 000 miestä, noin 1 500 panssaroitua ajoneuvoa sekä noin 900 tykkiä ja kranaatinheitintä.[5]

Joulukuun 1939 aikana Neuvostoliiton pääsotaneuvosto totesi puna-armeijan kärsineen merkittäviä tappiota ja epäonnistuneen Suomen valtaamisessa lyhyessä ajassa (kuten ennakkoon oli arveltu). Pääsotaneuvosto arvioi tehdyiltä suunnitelmilta puuttuneen todellisuuspohjan ja totesi suomalaisten puolustuskykyä aliarvioidun merkittävästi. Tästä syystä pääsotaneuvosto päätti perustaa Suomea vastaan uuden, Luoteisen Rintaman, jolle annettiin käytettäväksi merkittävä määrä uusia joukkoja. Helmikuussa 1940 Kannaksella hyökkäsi lisäkeskitysten jälkeen noin 600 000 miestä, 1 200–1 400 panssaroitua ajoneuvoa, joita tuki lähes 4 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Kaikkiaan alueella laskettiin toimivan noin 25 divisioonaa.[6]


Puna-armeijan joukkojen johtoa vaihdettiin Luoteisen rintaman perustamisen yhteydessä. Rintaman komentajaksi nimitettiin 1. luokan armeijakomentaja Semjon Timošenko. Samassa yhteydessä Karjalankannaksella toimivat neuvostojoukot jaettiin kahteen armeijaan joukkojen suuren määrän vuoksi. 7. armeija jatkoi länsi-Kannaksen alueella uuden komentajansa (2. luokan armeijakomentaja) Kirill Meretskovin johtamana ja itä-Kannaksen alueelle perustettiin uusi 7. armeijan Oikea Ryhmä, jonka komantajaksi tuli suomalaissyntyinen armeijakunnankomentaja Vladimir D. Grendahl (aik. Wladimir Gröndahl). Uuteen Ryhmään kuuluivat 49. ja 150. jalkaväkidivisioona. Myöhemmin 26. joulukuuta 1939 Ryhmästä muodostettiin Stavkan (Pääsotaneuvosto) antamalla käskyllä numero 0691 uusi Neuvostoliiton 13. armeija jonka komennossa oli nyt 2. luokan armeijakomentajan arvoon ylennetty Grendahl. 13. armeija käsitti 4., 49., 150. ja 142. jalkaväkidivisioonan, 116. haupitsirykmentin, 311. kanuunarykmentin, 39. erillisen panssariprikaatin ja 204. panssaripataljoonan.[7]

Divisioonan tehtävä ja ryhmitys sodan alkaessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

11. divisioonan vastuualue ja sille alistettujen joukkojen ryhmitys joulukuun puolivälissä 1939, jolloin neuvostojoukkojen ensimmäinen suurhyökkäys oli alkamassa.

11. divisioona oli ottanut rintamavastuun vasta 27. marraskuuta vaihtaen samalla rintamasta pois 1. divisioonan. Samassa yhteydessä päämajan käskyllä siirrettiin pääaseman sijaintia 15–20 kilometriä lähemmäksi valtakuntien rajaa. Divisioonan tehtävä oli pysäyttää neuvostojoukkojen hyökkäys pääasemassa, jota ryhdyttiin myöhemmin kutsumaan nimellä Mannerheim-linja. Divisioonan vastuualue oli noin 30 kilometriä leveä alkaen Muolaanjärvestä ja päättyen Vuokseen. Vastuualueella oli neljä suurempaa järveä (jo mainittu Muolaanjärvi, Yskjärvi, Kirkkojärvi ja Punnusjärvi) joiden välisille kannaksille divisioona ryhmittyi. Lisäksi divisioonan tehtävänä oli tukea sille alistettujen Muolaan ja Lipolan ryhmää niiden viivytystaistelussa valtakunnan rajan ja pääaseman välisellä alueella. Puolustuksen painopistesuunnaksi oli käsketty Pasurin alue Vuoksen läheisyydessä. [8]

Divisioonan vastuualue oli jaettu kolmeen lohkoon, joista Muolaanjärven ja Kirkkojärven välistä Kyyrölän lohkoa puolusti Jalkaväkirykmentti 31. Toista, Kirkkojärven ja Punnusjärven välistä, Punnuksen lohkoa puolusti Jalkaväkirykmentti 32. Painopistesuunnaksi määritellyn, pohjoisimman Pasurin lohkon puolustamisesta vastasi Jalkaväkirykmentti 33. Divisioonan ainoaksi reserviksi oli varattu Kevyt osasto 11, joka oli sijoitettuna reilun 5 kilometrin päähän käsketystä etulinjasta. [9]

Divisioonalle alistettujen Muolaan ja Lipolan ryhmien joukot olivat asemissaan valtakunnan rajan ja pääaseman välisellä alueella. Lipolan ryhmään kuuluvat JP 2 ja ErP 5 olivat ryhmittyneenä Lipolan alueella ja Valkjärven alueelle oli ryhmittyneenä ErP 2. Muolaan ryhmän JP 3 oli Lintulan-Jäppilän alueella, ErP 4 Kekrolassa ja ErP 1 hieman taempana Suulajärven alueella. [9]

Linnoittamistilanne 11. divisioonan lohkolla sodan alkaessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääaseman siirtäminen 11. divisioonan alueella eteenpäin merkitsi sitä, että osa joukoista joutui aloittamaan taistelunsa keskeneräisissä taisteluasemissa. Kuva Summasta, joka ei kuulunut divisioonan vastuualueeseen

11. divisioonan lohko oli heikoimmin linnoitettu kaikista pääasemassa olleista yhtymistä. Syynä tähän oli se, että pääaseman sijaintia oli muutettu lähemmäs valtakunnan rajaa hieman ennen sodan alkamista ja alkuperäiseen pääasemaan rakennetut betoniset kestolaitteet (54 kappaletta) jäivät siis nyt määritellyn pääaseman selustaan. Linnoittamistilanne oli lohkoittain osapuilleen seuraava: [10]

  • Kyyrölän lohkolla vain ampumapesäkkeet olivat valmiina, mutta taistelu- ja yhteyshaudat olivat vielä keskeneräisiä. Asemien edessä oli yhtenäiset panssari- ja piikkilankaesteet. Alueella oli suoritettu linnoittamistoimenpiteitä jo kesällä 1939 vapaaehtoisvoimin, koska alueelle oli suunniteltu viivytysasemaa.
  • Punnuksen lohkolla taisteluasemat olivat pääosin valmiit, mutta hyökkäysvaunu- ja piikkilankaesteissä oli vielä aukkoja. Alueelle suunniteltua viivytysasemaa oli linnoitettu vapaaehtoisvoimin mm. kesällä 1939.
  • Pasurin lohkon linnoitustyöt olivat edenneet pisimmälle. Taisteluasemat olivat pääosin valmiina ja estetyötkin olivat valmiita muutamaa panssarivaunuestettä lukuun ottamatta.

Pääaseman etupuolella oli valmiina jo tärkeimmät viivytyslinjat divisioonan vastuualueella. Pääasema oli vielä täysin vailla syvyyttä, koska tukilinja oli vasta tiedusteltuna. [11]

Yleiskuvaus divisioonan käymistä taisteluista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marras–joulukuun 1939 taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan syttyessä 30. marraskuuta 1939 aamulla 11. divisioonan orgaaniset joukot eivät joutuneet heti osallistumaan taistelutoimintaan, mutta divisioonan esikunta joutui "rintamavastuuseen" välittömästi sotatoimien alettua, koska sille oli alistettuna viivytystaisteluista vastaavat Muolaan- ja Lipolan ryhmä. 11. divisioonan esikunta oli ainoa yhtymän esikunta talvisodan alussa Karjalankannaksella, joka joutui ottamaan vastuun valtakunnan puolustamisesta heti sodan alettua. Kaksi muuta ns. suojajoukkotaisteluihin määrättyä ryhmää olivat suoraan alueen puolustamisesta vastaavan armeijakunnan esikunnan alaisuudessa. [9]

Sotatoimet Karjalankannaksella alkoivat 30. marraskuuta aamulla kello 6.50 neuvostojoukkojen voimakkaalla tykistötulella valtakunnan rajan yli. Tykistötulen kohteena olivat ns. suojajoukkojen komento-, majoitus- sekä huoltopaikat. Tykistötuli ei kuitenkaan aiheuttanut juurikaan tappioita, koska suomalaisjoukot olivat ennättäneet jo siirtyä taisteluasemiinsa kuluneen yön aikana. Hyökkäystä edeltävän tykistötulen voitiin todeta alkaneen kaikkien rajan yli johtaneiden teiden suunnissa, joten puna armeijan hyökkäyksen arvioitiin olevan hyvinkin laajamittainen. [12]

Suomalaiset noudattivat vetäytyessään ns. poltetun maan taktiikkaa. Kuva Suojärveltä.

Muolaan ryhmän oikealla sivustalla Joutselässä taisteli koko päivän ajan divisioonalle alistetun JP 3:n lähimmäksi rajaa sijoitettu komppania. Kyseinen komppania joutui kuitenkin illan tultua antamaan periksi ja aloitti vetäytymisensä kohti Lintulassa olevia pataljoonansa pääosia. Muolaan ja Lipolan ryhmän välisellä alueella neuvostojoukot pääsivät 5. rajakomppanian estelyistä huolimatta etenemään kohti Kekrolan ja Vuottaan välistä tietä uhaten näin Kekrolassa taistelevan ErP 4:n selustayhteyksiä. Pataljoona joutui aloittamaan vetäytymisensä asemistaan jo puolenpäivän aikaan ja ryhmittyi uudelleen puolustukseen noin 7 kilometriä taaempaan asemaan. Mainitun rajakomppanian vetäydyttyä ennakkoon laaditun suunnitelmansa mukaisesti Pulkkisen alueella avautui puna-armeijalle jälleen vapaa reitti etenemiseen koko Muolaan ryhmän selustaan. Neuvostojoukot keskeyttivät etenemisensä kuitenkin alkaneen yön ajaksi. Lipolan ryhmän alueella torjuttiin kaikki neuvostojoukkojen tekemät yritykset murtaa viivytysasema. Mainittujen viivytystaistelua käyvien ryhmien sauma-alue kiinnitti myös ylempien esikuntien huomion ja 11. divisioona saikin käskyn siirtää omia joukkojaan lähemmäksi taistelualuetta. Tehtävät annettiin yhdelle pataljoonalle (I/JR 32) ja divisioonan kevyelle osastolle. [13]

1. joulukuuta Muolaan ryhmän vasemmalla vastuualueella ErP 4 taisteli pääosillaan aamupäivän Siiranmäen seudulla, mutta ylivoimaiset neuvostojoukot pakottivat pataljoonan perääntymään muutaman kilometrin päähän Ahijärvellä olevaan viivytysasemaan. Puna-armeijan yksiköille olisi tarjoutunut tilaisuus edetä Muolaan ja Lipolan ryhmien välisessä saumassa nopeasti kohti pääasemaa ja aiheuttaa nopeasti sivustauhka molempien ryhmien alueilla, mutta neuvostojoukot keskittivätkin voimansa etenemiseen kohti Kivennapaa (joka tarkoitti suoraviivaisen etenemisen kohti pääpuolustuslinjaa kääntymistä lähes 90 astetta). Ryhmän oikeanpuoleisella vastuualueella Lintulassa taistellut JP 3 joutui jo aamupäivällä luopumaan viivytysasemastaan ja vetäytymään Ahijärven ja Kotselän välissä olevalle viivytyslinjalle ja luovuttamaan Kivennavan kirkonkylän puna-armeijalle. Lipolan ryhmä torjui aamupäivän aikana sille määrätyn tykistön tukemana useita hyökkäyksiä. Puna-armeijan joukkojen hyökkäysten paine pakotti kuitenkin ensin vasemmalla sivustalla olleen JP 2:n irtautumaan asemistaan ja vetäytymään seuraavan viivytyslinjan miehittäneen ErP 2:n läpi. Ensin mainittu pataljoona siirtyi ryhmän reserviksi. Hieman myöhemmin myös ryhmän oikeaa lohkoa puolustanut ErP 5 irtautui asemistaan ja vetäytyi seuraavalle viivytyslinjalle. Viivytystaistelua käyvien ryhmien saumaan syntynyt aukko havaittiin divisioonan esikunnassa vasta käsiteltävän päivän iltana ja esikunta määräsikin aukkoa paikkaamaan alueelle jo siirtymässä olevan pataljoonan. [14]

Muolaan ryhmän alueella onnistui neuvostojoukkojen 2. joulukuuta kuluessa murtaa suomalaisjoukkojen puolustus linnoitetussa viivytysasemassa. Ryhmän vasempaan sivustaan kohdistui jo yöstä alkaen useita hyökkäyksiä. Alueella oli puolustuksessa ErP 4, jonka vasemman puoleisin komppania joutui antamaan periksi puna-armeijan hyökkäyksen edessä jo aamulla osin siksi, että alueelle ei ollut saatavissa suomalaistykistön tukea. Suomalaisten vastahyökkäyksistä huolimatta neuvostojoukkojen onnistui laajentaa murtoaan ja lopulta viivytysasemasta oli luovuttava ja irtautumiskäsky annettiin kello 15.20. Suomalaisjoukot aloittivat vetäytymisensä kohti noin 12 kilometriä taempana sijaitsevaa seuraavaa viivytysasemaa. Lipolan ryhmän alueella ei päivän aikana ollut merkittävää taistelutoimintaa, mutta muiden viivyttävien ryhmien alueiden tapahtumien vuoksi sekin joutui jättämään asemansa seuraavana aamuna. [15]

3. joulukuuta Lipolan ryhmän laajennetulla (Vuokseen asti) alueella jouduttiin seuraava viivytysasema luovuttamaan lähes taistelutta mm. sodan alussa esiintyneiden sekavien ja ristiriitaisten käskyjen seurauksena. Osa viivytysasemassa olleista joukoista sai vetäytymiskäskyn, joka hieman myöhemmin yritettiin peruuttaa. Vetäytyminen oli kuitenkin jo ehditty aloittaa ja neuvostojoukkojen edettyä suomalaisasemien läpi joutuivat suomalaiset esikunnat toteamaan tilanteen. Vastahyökkäystä ei enää edes suunniteltu vaan joukot vetäytyivät pääaseman suojiin. Osa joukoista jäi kuitenkin vielä asemiinsa seuraavaan päivään asti, koska alkuperäinen vetäytymiskäsky ei ollut niitä saavuttanut. Loputkin joukot aloittivat siirtymisen kohti pääasemaa seuraavan päivän kuluessa. Muolaan ryhmä sai 4. joulukuuta myös vetäytymiskäskyn pääasemaan siirtymiseksi, koska neuvostojoukkojen saatua aikaan murron uudessa viivytysasemassa ja vastahyökkäyksen epäonnistuttua ei edellytyksiä aseman pitämiselle enää katsottu olevan. Edellytysten arviointiin vaikutti virheellinen tieto neuvostopanssarien etenemisestä Muolaan ja Uudenkirkon ryhmän saumassa jo huomattavan syvälle Muolaan ryhmän sivustaan ja taakse. [16]

11. Divisioona vastasi pääaseman puolustamisesta Muolaanjärven ja Vuoksen välisellä n. 30 kilometriä leveällä alueella.

5. joulukuuta neuvostojoukot saivat kosketuksen suomalaisten pääpuolustuslinjaan Punnuksen lohkolla. Alueella alkoi lähes välittömästi kiivaat taistelut puna-armeijan yrittäessä murtaa suomalaisasemat ns. suoraan liikkeestä. Puoleen yöhön mennessä lohkolla taistellut II/JR 32 sai tilanteen kuitenkin hallintaansa ja alueelle jo siirtymässä olevat reservijoukot saattoivat palata takaisin ryhmitysalueelleen. [17]

Seuraavana päivänä taistelut jatkuivat heti aamusta neuvostojoukkojen hyökättyä kiivaasti Pasurin lohkolla JR 33:n asemia vastaan. Hyökkäys saatiin kuitenkin torjuttua. Samanaikaisesti suomalaisjoukot aloittivat oman vastahyökkäyksensä kohti Lavolan kylää tehtävää varten muodostetun Osasto Hansteen voimin (ErP 4 ja III/JR 31), mutta puna-armeijan kiivaan vastarinnan vuoksi hyökkäys piti keskeyttää ja joukot vetäytyivät takaisin pääaseman suojiin. Puolenpäivän aikaan neuvostojoukot aloittivat jälleen oman hyökkäyksensä, tällä kertaa Punnuksen lohkolla, mutta hyökkäys saatiin jälleen torjuttua. [18]

Neuvostojoukkojen todettua, että ensimmäinen yritys murtaa suomalaisten pääpuolustuslinja oli epäonnistunut päätti vastassa olleen puna-armeijan 43. Divisioonan esikunta vetää joukkojaan taaksepäin. 7. joulukuuta suomalaisten havaittua, että pääaseman edessä Punnuksen lohkolla ei enää ollut neuvostojoukkoja päätti divisioonan komentaja toteuttaa väkivaltaisen tiedusteluhyökkäyksen selvittääkseen vastustajan olinpaikat. Hyökkäystehtävän sai Jääkäripataljoona 2 (JP 2), joka aloitti etenemisensä puolen päivän jälkeen. Suomalaispataljoona kohtasi etenemisreitillään lähinnä puna-armeijan joukkojen pienehköjä partioita. Illalla suomalaispataljoona vedettiin takaisin pääasemaan ilman, että se olisi kohdanut suurempia neuvostoryhmittymiä. 8. joulukuuta suomalaisjoukot uusivat tiedusteluhyökkäyksensä jo mainitun JP 2:n lisäksi Er.P 5:n voimin. Suomalaiset pääsivät etenemään ilman merkittävää vastarintaa jopa 8 kilometrin päähän pääasemasta kohtaamatta neuvostoliittolaisia päävoimia. Illan ja yön aikana suomalaiset vetäytyivät jälleen takaisin pääasemaan. [18]

Pari seuraavaa päivää oli 11. divisioonan lohkolla hyvin hiljaisia. 11. joulukuuta torjuttiin sekä Muolaan että Punnuksen lohkolla neuvostojoukkojen tekemät heikohkot hyökkäykset. Seuraavana päivänä hyökkäsi JR 33:en kuulunut suomalaiskomppania Valkjärven tienhaaraan edenneen neuvostoyksikön sivustaan. Taistelun tuloksena saatiin runsas sotasaalis. Joulukuun puolivälissä suomalaiset ryhmittelivät joukkojaan uudelleen ja mm. Muolaan lohkon puolustusvastuu siirtyi JR 31:ltä ErP 4:lle ja ErP 5:lle. 14. joulukuuta aamusta alkaen mainitut pataljoonat joutuivat noin viikon ajan torjumaan neuvostojoukkojen toistuvia hyökkäyksiä Muolaan ryhmän asemia vastaan. Jo hyökkäyssarjan ensimmäisenä päivänä ErP 4 joutui painostuksen edessä luopumaan asemistaan Muolaanjärven rantalohkolla. Pääasema saatiin kuitenkin palautettua JR 31:n oman reservin (II/JR 31) tekemällä vastahyökkäyksellä. Suomalaisjoukkojen ryhmitystä tiivistettiin jälkimmäisen pataljoonan ottaessa puolustettavakseen osan pääasemasta. 15. joulukuuta puna-armeija uudisti hyökkäyksensä, mutta se saatiin torjuttua lisäjoukkojen ollessa rintamassa. [19]

Neuvostojoukkojen todettua suomalaisasemissa heikon kohdan keskitti puna-armeijan paikallinen johto alueelle noin kahden rykmentin voimat ja runsaasti tykistöä. Puna-armeijan lisäkeskitykset veivät aikaa siten, että seuraava suurempi taistelu alkoi 18. joulukuuta. Neuvostojoukot aloittivat hyökkäyksensä Muolaanjärven molemmilla puolilla samanaikaisesti. 11. divisioona vastasi puolustuksesta mainitun järven itäpuolella. Ensimmäisenä hyökkäyspäivänä onnistui neuvostojoukkojen murtaa voimakkaan tykistökeskityksen ja suorasuuntaustulen avulla Muolaanjärven ranta-alueella taistelleen II/JR 32:n puolustus ja edetä noin kaksi kilometriä suomalaisasemien sisään. Suomalaisjoukot yrittivät vastahyökkäyksellä karkottaa neuvostojoukkoja asemistaan, mutta illan kuluessa hyökkäys piti pysäyttää ja joukkojen tuli vetäytyä takaisin lähtöasemiinsa vaikka paikallista menestystä olikin jo saavutettu. Puna-armeija siirsi alueelle lisäjoukkoja, mutta suomalaisten onnistui pakottaa murtoalueen pohjoisimmaksi edenneet vastustajan joukot takaisin Tervolan alueelta. [20]

Neuvostojoukot käyttivät jo joulukuussa runsaasti panssarivoimia hyökkäyksissä. Kuvassa puna-armeija T-26. Kuva Kollaanjoen rintamalta.

19. joulukuuta aamulla jatkoivat neuvostojoukot hyökkäystään, tällä kertaa Oinalan kylän pohjoispuolitse, johon suomalaisjoukot eivät olleet varautuneet. Puna-armeijan hyökkäävät joukot saivat työnnettyä suomalaisia noin puoli kilometriä taaksepäin. Myös jo takaisin vallatun Tervolan alueelle ilmeistyi jälleen puna-armeijan joukkoja. Suomalaiset aloittivat oman vastahyökkäyksensä sangen hajanaisesti ja eri aikaan, mutta saavuttivat jonkin verran menestystä ja osa neuvostojoukkojen valtaamasta alueesta saatiin takaisin suomalaisten hallintaan. Ammuspulasta johtuen suomalaisen tykistön tulivalmistelu käsitti vain noin 30 kranaattia. Puna-armeijan todettiin siirtäneen alueelle runsaasti konetuliaseita ja sotasaaliina saatiin muun muassa 11 konekivääriä ja runsaasti pika- ja automaattikiväärejä.[21]

Parin seuraavan päivän aikana Kyyrölän lohkolla yritettiin puhdistaa "Oinalan paiseeksi" nimettyä painaumaa suomalaisasemissa, mutta suomalaisjoukkojen tavoitteen mukaiseen tavoitteeseen ei päästy. Lohkon puolustusvastuu siirtyi kokonaan JR 32:lle 22. joulukuuta ja edellinen vastuuyksikkö JR 31 siirtyi alueelta pois.[22]

11. divisioonan vastuualueen muilla lohkoilla puna-armeija oli pysytellyt suhteellisen passiivisena Oinalan alueen (=Kyyrölän lohko) taisteluiden aikana, jotka eivät johtaneet juuri minkäänlaisiin tuloksiin neuvostojoukkojen näkökulmasta. Divisioonan onnistui siis kokonaisuudessaan torjumaan neuvostojoukkojen ensimmäisen murtoyrityksen joulukuun 22. päivään mennessä. Suomalaisten ennakko-odotusten vastaisesti vastustajan paine ei ollutkaan kohdistunut divisioonan vasempaan sivustaan vaan oikean puoleiseen lohkoon. Tämä johti reservissä olleiden joukkojen siirtämiseen vasemmalta oikealle.[22]

II armeijakunnan suunnitteleman suuren vastahyökkäyksen vuoksi 11. divisioonalle alistettiin 21. joulukuuta illalla 4. prikaati (joka koostui pääosiltaan ErP 1:stä ja ErP 2:sta) ja Jääkäripataljoona 4 (JP 4). Divisioonan komentajan suunnitelman mukaan divisioonan orgaaniset yksiköt eivät osallistuisi varsinaiseen hyökkäykseen kuin harhautusmielessä pienin voimin tehtävillä hyökkäyksillä Pasurin ja Punnuksen lohkoilla. Varsinainen hyökkäys suoritettaisiin Kyyrölän lohkolta divisioonalle alistettujen joukkojen voimin aivan divisioonan vastuualueen oikealla sivustalla.[23]

II armeijakunnan suuri vastahyökkäys alkoi varhain aamulla 23. joulukuuta. Divisioonan alueella hyökkäys pääsi alkamaan suunniteltua myöhemmin kello 7.15. Minkäänlaista tykistön tulivalmistelua ei hyökkäystä ennen ammuttu, koska suunnitelmaan kuului pyrkimys yllätykseen. Hyökkäysalueen vasemmalla reunalla edennyt ErP 2 pääsi etenemään noin puolitoista kilometriä kunnes puna-armeijan joukkojen vastarinta tiivistyi Parkkilan kylää lähestyttäessä. Pataljoona kärsi suuria tappioita sivustalleen jääneiden neuvostopesäkkeiden tulessa. Oikealla sivustalla ErP 1 hyökkäsi suurempaa vastarintaa kohtaamatta aina tavoitteeseensa saakka. Tavoitteena ollut tienhaara saavutettiin aamupäivällä kello 10.45 ja pataljoonan onnistui tuhota tienhaaran maastossa marssilla ollut puna-armeijan autokolonna. Hyökkäävien pataljoonien väliin todettiin jääneen aukko, koska JP 4 ei ollut ehtinyt ajoissa mukaan hyökkäykseen. JP 4 sai käskyn kiirehtiä etenemistään, mutta etenevien joukkojen johdon menetettyä yhteytensä eteneviin pataljooniin aloitti ErP 1:n komppaniat vetäytymisensä takaisin kohti pääasemaa. Pian tämän jälkeen myös toinen etenemässä ollut pataljoona ErP 2 joutui aloittamaan vetäytymisensä takaisin kohti pääasemaa neuvostojoukkojen aloittaessa voimakkaan vastahyökkäyksen sen joukkoja vastaan. Vetäytyminen onnistui melko hyvin suomalaistykistön tukiessa vetäytymistä tehokkaasti. Punnuksen ja Pasurin lohkoilla tehtiin päivän aikana noin komppanian voimin tiedustelu- / häirintäluonteiset hyökkäykset, jotka eivät tuottaneet kovinkaan suuria tappioita puna-armeijan joukoille.[23]

Armeijakunnan suunnitteleman vastahyökkäyksen todettiin epäonnistuneen pääosin. Hyökkäyksen seurauksena neuvostojoukot eivät kuitenkaan päässeet jatkamaan omaa hyökkäystään suunnitelmiensa mukaan. 11. Divisioonan lohkolla suoritettiin merkittäviä ryhmitysmuutoksia ennen vuodenvaihdetta. Divisioonan alueella puolustuksen painopiste alkoi siirtyä divisioonan oikealle sivustalle ja sille alistettu 4. Pr otti 26. joulukuuta vastaisena yönä rintamavastuun Kyyrölän lohkolla, joka käsitti enää Muolaanjärven ja Yskjärven välisen kannaksen (lohkoa siis kavennettiin samanaikaisesti). Laajennetulle Muolaan lohkolle ryhmitettiin JR 31. Divisioonan esikunta pystyi kokoamaan suhteellisen suuret reservijoukot etenkin sille alistetuista joukoista. Taistelutoiminta jäi vähäiseksi kuun loppuun asti.[24]

Tammikuun 1940 taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

11. divisioona numeroitiin uudelleen heti vuodenvaihteen jälkeen ja sen uudeksi numeroksi tuli 2. divisioona. Samassa yhteydessä myös divisioonan yksiköt numeroitiin uudelleen. Divisioonan yksiköiden uudet numerot löytyvät artikkelin yläosasta. [25]

Taistelutoiminta 2. divisioonan alueella oli tammikuun aikana melko vähäistä. Merkittävimmät taistelut käytiin neuvostojoukkojen partioiden kanssa Muolaanjärven itärannan alueella puna-armeijan partioiden pyrkiessä divisioonan alueelle. Muilla lohkoilla neuvostojoukot lähinnä tulittivat suomalaisten asemia mm. tykistöllä. Suomalaisjoukkojen onnistui kuitenkin torjua vastustajan iskuja mm. tykistön tuella. Suomalaisjoukkoja vaihdettiin etulinjasta reserviin useita kertoja kuun aikana. Joukkojen vaihdoilla pyrittiin saamaan aikaa reservissä olleille joukoille sekä lepoon että koulutukseen. [24]

Helmikuun 1940 taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun kahtena ensimmäisenä päivänä suomalaisjoukot totesivat puna-armeijan keskittävän lisäjoukkoja 2. divisioonan lohkolle. Painopiste lisäkeskityksillä vaikutti olevan Kirkkojärven ja Punnusjärven välinen kannas. Neuvostojoukkojen lisäkeskitykset liittyivät koko Karjalankannaksella aloitettavaan suurhyökkäykseen, jonka tavoitteena oli lopullisesti lyödä suomalaisjoukot. Ensimmäisiä tunnusteluluonteisia hyökkäyksiä tehtiin useiden muiden suomalaisdivisioonien lohkoilla jo helmikuun ensimmäisinä päivinä, mutta 2. D:n lohko pysyi vielä hiljaisempana. [26]

Puna-armeijan suurhyökkäys käynnistyi koko voimallaan varsinaisesti 3. helmikuuta koko Karjalankannaksen leveydeltä ja 2. divisioonankin osalta varsinaiset taistelut alkoivat mainittuna päivänä. Ensimmäisenä hyökkäyspäivänä neuvostojoukot hyökkäsivät voimakkaan tykistökeskityksen tukemana Oinalan (Muolaan- ja Yskjärven välinen kannas) alueella noin pataljoonan suuruisin voimin. Alueella puolustuksessa olleen 4. prikaatin joukkojen onnistui kuitenkin torjua hyökkäys aamupäivän kuluessa. [27]

Neljän seuraavan päivän aikana neuvostojoukot suorittivat tiedusteluluonteisia hyökkäyksiä divisioonan kaikkia puolustuslohkoja vastaan. Suomalaisjoukot totesivat samanaikaisesti puna-armeijan joukkojen pyrkivän tuhoamaan suomalaisasemien edessä olleita estelinjoja. [27]

Seuraava suurempi taistelu käytiin Punnusjärven molemmilla puolilla 8. ja 9. helmikuuta välisenä aikana. JR 5:n ja JR 6:n joukkojen onnistui kuitenkin lyödä kaksipäiväisissä taisteluissa neuvostojoukot takaisin lähtöasemiinsa suuria tappioita kärsineenä. [27]

Lähitorjuntamiehet eivät päässeet enää helposti neuvostopanssarien lähelle polttopulloineen.

Suomalaisjoukot totesivan koko Karjalankannaksen alueella heti hyökkäysten alettua neuvostojoukkojen taisteluissa käyttämän taktiikan kehittyneen huomattavasti joulukuisen hyökkäyksen aikaisesta taktiikasta. Puna-armeijan panssarivaunut eivät enää syöksyneet yksin (välittämättä omien jalkaväkijoukkojen seuraamisesta mukana) suomalaisasemiin vaan pyrkivät selvästi saamaan myös jalkaväen joukot mukaansa. Panssavaunut jäivät myös aiempaa selvästi kauemmaksi suomalaisasemista, joten suomalaisten vähälukuiset panssarintorjuntatykit eivät niitä kyenneet ampumaan ja tilapäisvälinein (polttopullo, kasapanos) toimineiden lähitorjuntamiesten toiminnan esti taas neuvostojalkaväki. Puna-armeijan joukkojen todettiin myös pyrkivän hävittämään järjestelmällisesti suomalaisten, jo aiemmassa tulessa vaurioituneita, estelinjoja. [28]

Puna-armeijan varsinainen suurhyökkäys koko 2. divisioonan lohkoa vastaan alkoi 11. helmikuuta hyökkäyksen painopisteen ollessa Punnuksen lohkolla. Neuvostojoukkojen onnistui jo aamupäivästä tunkeutua mainitulla lohkolla hyökkäysvaunujensa tukemana suomalaisasemiin. Varsinaiseen läpimurtoon puna-armeijan joukot eivät kuitenkaan päässeet vaan suomalaisten onnistui rajoittaa murtokohta pääpuolustuslinjan etummaisiin asemiin. Puolilta päivin Punnuksen lohkolla neuvostojoukot onnistuivat valtaamaan etummaisia tukikohtia myös toisaalla alueen puolustuksesta vastanneen JR 5:n alueella. Illan aikana puna-armeija kykeni jatkamaan hyökkäystään noin kilometrin syvyyteen suomalaisten etulinjasta. Seuraavan yön aikana suomalaisjoukkojen tekemät vastahyökkäykset eivät johtaneet tulokseen ja etulinjan takaisinvaltaamisessa epäonnistuttiin. Divisioonan oikeanpuoleista Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. prikaati joutui myös luopumaan etummaisista asemistaan jo aiemmin mainitun Oinalan alueella, mutta asemat saatiin vallattua takaisin suomalaistykistön tehokkaan tuen avulla illan aikana paikallisten joukkojen voimin. 2. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaisjoukot onnistuivat torjumaan kaikki neuvostojoukkojen tekemät yritykset päästä läpimurtoon. Päivän taisteluiden kiivautta kuvaa neuvostojoukkojen divisioonan alueella käyttämien panssarivoimien määrä, joka oli divisioonan ylemmälle esikunnalleen kello 17.30 antaman ilmoituksen mukaan noin 150. Kyseisen ilmoituksen mukaan siihen mennessä puna-armeijan hyökkäysvaunuista olisi tuhottu 9 kappaletta, joka tieto oli kuitenkin tarkistamaton. [29]

12. helmikuuta neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään saaden uudelleen haltuunsa Oinalan alueella eteentyönnetty tukikohta, jonka suomalaiset saivat kuitenkin vallattua takaisin illan kuluessa. Punnuksen lohkolla puna-armeija yritti jatkaa etenemistään, mutta suomalaisten onnistui kuitenkin torjua yritykset. Divisioonan muilla lohkoilla päivä oli rauhallisempi. [30]

13. helmikuuta puna-armeija jatkoi hyökkäyksiään painopisteen ollessa nyt Kirkkojärven molemmin puolin. Idempää Punnuksen lohkoa puolustanut JR 5 onnistui torjumaan päivän aikana tehdyt hyökkäykset alueellaan. Mainitun järven länsipuolella, Muolaan lohkolla, joutui aluetta puolustanut JR 4 luovuttamaan osan taisteluasemistaan vastustajalle. Paikalle siirrettiin lisäjoukkojakin, mutta iltapäivällä toteutettu vastahyökkäys onnistui vain osittain ja osa taisteluasemista jäi puna-armeijan haltuun. Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. Pr onnistui torjumaan useita neuvostojoukkojen hyökkäyksiä. Divisioonan vastuualueen vasemmassa laidassa, Pasurin lohkolla, taistellut JR 6 onnistui niin ikään torjumaan kaikki hyökkäykset asemiaan vastaan. [30]

Suomalaisten puolustus alkoi horjua 2. divisioonan alueella 14. helmikuuta. Päivän aikana neuvostojoukot kohdistivat hyökkäyksiään kaikkia divisioonan puolustusalueen lohkoja vastaan. Suurimmissa vaikeuksissa olivat Muolaan lohkoa puolustanut JR 4 ja Punnuksen lohkon JR 5. Mainituilla lohkoilla syntyi päivän aikana useita hankalia tilanteita neuvostojoukkojen päästessä etenemään suomalaisasemiin eri kohdissa. Suomalaisjoukot saivat pidettyä kuitenkin tilanteen hallinnassaan lohkoilla olleiden reserviensä avulla. Suomalaiset yrittivät vastahyökkäyksin palauttaa pääaseman takaisin hallintaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Useita päiviä jatkuneiden kiivaiden taisteluiden vuoksi puolustajan taistelukyky alkoi laskea merkittävästi tappioiden ja uupumuksen vuoksi. [31]

Kuvassa suomalaisasemien eteen tuhottu neuvostoliittolainen T-26-hyökkäysvaunu.

15. helmikuuta suomalaisten puolustusasema alkoi lopullisesti murtua neuvostojoukkojen päästessä iltapäivän ja illan aikana etenemään noin kilometrin syvyyteen Punnuksen lohkolla puolustautuvan JR 5:n asemiin. Suomalaiset joutuivat sitomaan etulinjaan viimeisetkin reservinsä. Väsyneillä ja kuluneilla joukoilla suoritettu vastahyökkäysyritys päättyi lähes välittömästi neuvostojoukkojen kiivaaseen tulee. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaiset pystyivät vielä mainitun päivän ajan torjumaan puna-armeijan hyökkäykset. [31]

Päivän aikana suomalaisten asema oli heikentynyt lähes kestämättömäksi, mutta varsinainen ratkaisu tapahtui muualla. Neuvostojoukkojen oli onnistunut aikaansaada läpimurto Mannerheim-linjaan Lähteen lohkolla 2. divisioonan vastuualueen länsipuolella noin 15 kilometrin päässä. Tämän läpimurron seurauksena armeijan ylipäällikkö teki kello 15 päätöksen pääasemasta luopumisesta II armeijakunnan alueella. 2. divisioonan esikunta sai käskyn joukkojensa vetämisestä väliasemaan ja illalla divisioonan esikunta antoi omat käskynsä vetäytymiseen valmistautumisesta. [32]

16. helmikuuta suomalaisjoukot valmistautuivat aloittamaan vetäytymisensä kohti väliasemaa saamansa käskyn mukaisesti. Neuvostojoukkojen aiheuttama paine johti kuitenkin Kyyrölän lohkolla 4. prikaatiin kuuluneen ErP 4:n joukkojen irrottautumiseen suunniteltua aiemmin kello 15:n aikoihin. Tämän vuoksi divisioonan esikunnan oli annettava yleinen vetäytymiskäsky kello 18 ja divisioonan joukot aloittivat vetäytymisensä uusiin taisteluasemiin. Vetäytyminen sujui tehtyjen suunnitelmien mukaan puna-armeijan häiritsemättä suomalaisten toimia (lukuun ottamatta osia 4. prikaatin joukoista joihin kohdistui lähes jatkuvaa painetta), itse asiassa jopa kosketus neuvostojoukkoihin kadotettiin yön aikana divisioonan päävoimien alueilla. [33]

Väliasemassa 11. divisioonan joukoilla oli käytettävissään pääosin linnoitetut asemat, Salmenkaidan lohkolla oli jopa runsaasti betonista rakennettuja ns. kestolinnoituslaitteita. Kuvassa betonisen linnoituslaitteen majoitustiloja Summankylä 10 - korsusta.

2. divisioona ryhmittyi uuteen taisteluasemaansa siten, että sen oikealle sivustalle Muolaanjärven ja Äyräpäänjärven väliselle kannakselle ryhmittyi 4. prikaati. Keskellä divisioonan lohkoa Äyräpäänjärven luoteisrannan puolustuksesta vastasi JR 4 ja Salmenkaitajoen koillisrannan puolustuksessa divisioonan vasemmalla sivustalla oli JR 6. Divisioonan reserviksi ryhmittyi JR 5 Äyräpäänjärven pohjoispuolelle. Tässä vaiheessa divisioonan joukkoja vastassa todettiin olevan puna-armeijan 136., 8. ja 17. divisioonat. [34]

Taistelutoimintaan tuli divisioonan alueella parin päivän mittainen tauko suomalaisjoukkojen vetäydyttyä nopeasti neuvostojoukkojen edestä. Puna-armeijan joukot saivat kosketuksen uuteen puolustuslinjaan 18. helmikuuta. Välipäivät suomalaisjoukot olivat käyttäneet lähinnä lepoon ja asemien varustamiseen. [35]

Kahden seuraavan päivän aikana neuvostojoukot tekivät vain paikallisia tiedusteluhyökkäyksiä suomalaisasemia vastaan. 20. helmikuuta taistelutoiminta alkoi hiljalleen vilkastua ja puna-armeija hyökkäilikin mm. Siikniemessä JR 5:n asemia ja Salmenkaidan lohkolla JR 6:ta vastaan. [36]

21. helmikuuta neuvostojoukot hyökkäsivät voimakkaimmin JR 6:n alueella Salmenkaitajoen alueella. Hyökkäystä edelsi voimakas, koko aamupäivän kestänyt, tulivalmistelu. Puolenpäivän jälkeen puna-armeija aloitti hyökkäyksensä painopisteen ollessa Pasurista Mälkölään johtavan tien suunnassa. Neuvostojoukkojen hyökkäykset jatkuivat koko iltapäivän ajan ja illansuussa murtautuminen suomalaisasemiin onnistuikin. Seuraavan päivän aamuyöllä aloitettu vastahyökkäys johti kuitenkin suomalaisjoukkojen tavoitteeseen eli asemien takaisinvaltaamiseen. Divisioonan oikealla sivulla neuvostojoukot hyökkäsivät noin kahden pataljoonan voimin 4. prikaatin joukkojen asemia vastaan, mutta tulivat pääosin torjutuiksi. Reservipataljoonan joukkojen turvin suomalaisjoukot heittivät päivän taisteluiden aikana yhden menetetyn tukikohdan vallanneet puna-armeijan joukot takaisin Muolaanjärven ja Äyräpäänjärven välisellä rintamaosuudella.. [37]

22. helmikuuta neuvostojoukkojen hyökkäykset divisioonan asemia vastaan jatkuivat. 23. helmikuuta joutui divisioonan esikunta siirtämään viimeisen reserviyksikkönsä 4. prikaatin alueelle vastahyökkäyksen toteuttamiseksi, koska asemiin murtautunutta puna-armeijan yksikköä ei muuten saatu karkotettua suomalaisasemista. Vastahyökkäyksellä asemat saatiin palautettua suomalaisjoukkojen hallintaan. Päivän aikana neuvostojoukot saivat aikaiseksi muuallakin paikallisia sisäänmurtoja, mutta ne pystyttiin rajoittamaan päivän ajaksi. Illan ja yön aikana toteutetut vastahyökkäykset palauttivat taisteluasemat suomalaisjoukkojen hallintaan. [37]

24. helmikuuta neuvostojoukot jatkoivat hyökkäyksiään ja pääsivätkin Käenniemellä noin pataljoonan vahvuisin joukoin sisäänmurtoon, joka saatiin kuitenkin lyödyksi takaisin. JR 4:n lohkolla puna-armeijan panssarivaunut pääsivät asemiin, mutta palasivat takaisin, koska neuvostojalkaväki ei niitä kyennyt seuraamaan suomalaistulessa. Salmenkaitajoella jatkui massiivinen tykistötuli ja alueelle rakennetut runsaat betoniset linnoituslaitteet alkoivat hiljalleen sortua. [38]

2. divisioona liitettiin 25. helmikuuta aamulla osaksi I armeijakuntaa. Neuvostojoukot hyökkäilivät voimakkaasti ja toistuvasti päivän aikana suomalaisasemia vastaan etenkin JR 4:n ja JR 6:n lohkoilla. Tykistötuli etenkin Salmenkaidan lohkolla oli edelleen kiivasta ja betoniset linnoituslaitteet murenivat tulessa. Neuvostojoukot alkoivt saada pieniä sisäänmurtoja suomalaisasemiin. I armeijakunnan esikunta antoi päivän aikana ensimmäiset käskynsä vetäytymisvalmisteluista. 26. helmikuuta suomalaisjoukkojen tilanne heikkeni entisestään puna-armeijan joukkojen hyökätessä runsaiden panssarivoimien tukemana. Panssarintorjunta-aseet alkoivat olla myös vähissä, joten panssarivaunut saivat mellastaa lähes mielin määrin suomalaisasemien tuntumassa. Salmenkaidan lohkolla betonisen linnoituslaitteet alkoivat lisäksi olla jo raunioina neuvostotykistön kiivaan tulen vaikutuksesta. [39]

27. helmikuuta suomalaisten onnistui torjua kaikki neuvostojoukkojen tekemät yritykset jatkaa etenemistään. Puolenpäivän aikaan divisioonan esikunta sai käskyn aloittaa vetäytymisen väliasemasta. Käskyn taustalla oli tapahtumat divisioonan oikealla puolella taistelleiden yhtymien alueilla, joissa suomalaisjoukot olivat joutuneet jo luopumaan väliasemasta ja 2. divisioonaan alkoi nyt kohdistua uhka myös oikealta sivustalta. Divisioonan joukot aloittivat vetäytymisensä klo 22 alkaen. [40]

Divisioonalle uudelleenalistettu 4. Pr ja divisioonan oma JR 5 jäivät Vuoksen länsipuolelle I armeijakunnan komentoon. Vuoksen länsipuolelle jääneistä joukoista muodostettiin Ryhmä Sihvo (komentajansa eversti Sihvon mukaan). Ryhmän vastuualueeksi taka-asemassa muodostui noin kymmenen kilometriä leveä lohko Noskuanselän ja Vuoksen välissä. [41]

Jo ennen väliasemasta suoritettua irtautumista oli 2. divisioonan osalta tehty suunnitelmat sen jakamiseksi kahteen osaan. Vetäytymisen alettua suunnitelma toteutettiin siten, että divisioonan esikunnan johdossa JR 4 ja JR 6 siirtyi Vuoksen itäpuolelle ja alistettiin samalla III armeijakunnalle. Divisioonan vastuualueeksi tuli noin 23 kilometriä leveä lohko taka-asemassa Kaupinsaaren ja Vuosalmen välillä. III armeijakunna alistettujen joukkojen tila oli lähinnä surkea taisteluiden aiheuttaman jalkaväen harvenemisen, varusteluiden kulumisen ja etenkin sen syyn vuoksi, että divisioonan huoltamiseen ja johtamiseen tarkoitetut yksiköt oli ohjattu I AK:n alueelle. 27. helmikuuta suoritettuun alistamiseen liittyvässä puhelinraportissa todettiinkin yksiselitteisesti: "Tänään elämme vielä, huomenna on täysi hätä ja ylihuomenna 2. divisioonaa ei ole olemassa ellei apua joka suhteessa saada III AK:sta." [42]

Divisioona joutui käymään taisteluitaan ennalta varustamattomissa asemissa, joten kuvan kaltaiset tilapäiset asemat tulivat tutuiksi.

Divisioonan tuleva taistelumaasto oli käytännössä linnoittamaton, koska alueella ei ennakkosuunnitelmien mukaan olisi pitänyt käydä taisteluita. Vuosalmen seutu avasi kuitenkin neuvostojoukoille tien koko III armeijakunnan sivustaan ja selustaan. Tämän vuoksi armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Paavo Talvela oli antanut käskyn irrottaa Taipaleen lohkolta everstiluutnantti Matti Laurilan komentaman JR 23:n, joka tiedustelikin taisteluasemansa Vuosalmelta. Rykmentti alistettiin 27. helmikuuta 2. divisioonalle ja se oli ryhmittyneenä seuraavana päivänä asemaansa Vuosalmen länsipuolella oleville harjanteille Kylä-Paakkolan ja Äyräpään välillä noin 10 kilometriä leveälle lohkolleen. Taisteluaseman sijoittaminen sillanpäähän Vuoksen länsirannalle johtui alueella olevista harjanteista, joilta voitiin hallita koko seutua (myös joen itärannan olevia alavia peltomaita). Harjannemaastossa olevien asemien selkäpuolella, vain muutaman sadan metrin päässä oli siis leveä joki. Puolustusasema ei siis vaikuttanut kovinkaan helpolta puolustaa. Taipaleen lohkolta siirrettiin helmi-maaliskuun vaihteessa myös JR 63 divisioonan alueelle. [43]

2. divisioonan vetäytymissuunnitelman mukaan divisioonan joukkojen olisi pitänyt aloittaa irtautumisensa ensiksi divisioonan lohkon oikealta laidalta ja viimeisenä olisi irtautunut JR 6 Salmenkaitajoen alueelta (vasen lohko). Tavoitteena oli saavuttaa kahden vuorokauden aikavoitto viivyttämällä neuvostojoukkoja ennen uutta asemaa. Aivan vetäytymisen aluksi suunnitelma toteutuikin, mutta jo 28. helmikuuta sai puna-armeija vakavan murron suomalaisasemiin Salmenkaitajoen alueella ja divisioonan esikunnan tuli hyväksyä JR 6:n joukkojen vetäytyminen jo samana iltana. Puna-armeijan voimakkaasta tulesta huolimatta vetäytyminen onnistui (osin toki jopa sekasorron sävyttämänä pakona) ja pääosat JR 6:sta pääsivätkin JR 23:n valmisteleman uuden pääaseman suojiin. Irtautumista ja vetäytymistä auttoi alueella leijunut sakea sumu ja lumipyry. Viivyttämään jätetyt kahden komppanian suuruiset voimat vetäytyivät seuraavan päivän ja yön aikana pääasemaan siten, että puolustusvastuu kokonaisuudessaan siirtyi JR 23:lle aamulla 1. maaliskuuta. JR 23 oli kuitenkin käynyt taisteluita Äyräpään alueella jo 29. helmikuuta puna-armeijan joukkojen seurattua tiiviisti vetäytyviä suomalaisjoukkoja. [44]

Divisioonan muiden joukkojen osalta viivytystaistelut toteutuivat lähes suunnitelmien mukaan ja esim. JR 4:n viimeiset joukot vetäytyvät uuteen pääasemaan vasta 4. maaliskuuta mennessä. Saavutettu aikavoitto oli siis parhammillaan jopa 6 vuorokautta. [44]

Maaliskuun 1940 taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1. maaliskuuta divisioonan esikunta jakoi vastuualueensa aiemmin aiotun kahden sijasta kolmeen lohkoon. Divisioonan esikunnalla oli nyt siis käytettävissään myös sille alistettu JR 23. Oikeanpuoleisinta Sintolan lohkoa puolusti JR 4, jolle oli alistettu myös JR 63:n ensimmäinen pataljoona (I/JR 63). Lohkolla oli leveyttä noin 12 kilometriä ja lisäksi siihen kuului myös Vuoksessa olevien saarien puolustaminen. Keskellä divisioonan puolustusaluetta oli Kaskiselän lohko, jonka puolustamisesta vastasi JR 6 ja jonka leveys oli noin viisi kilometriä. Oikeanpuoleisesta naapuristaan poiketen ei suomalais- ja neuvostojoukkojen välissä ollut enää leveää virtaa. Divisioonan vasenta Vuosalmen lohkoa taas puolusti JR 23. Lohkon leveys oli osapuilleen samanlevyinen kuin oikean naapurin. Neuvostojoukkojen kovimman paineen arvioitiin kohdistuvan juuri JR 23:n lohkoa vastaan. [45]

Maaliskuun taistelunsa 2. divisioona joutui käymään etukäteen linnoittamattomissa asemissa eli kuvan mukaisesti asemat jouduttiin valitsemaan tilanteen mukaan.

1. maaliskuuta neuvostojoukot aloittivat ensimmäisen varsinaisen hyökkäyksensä uutta pääasemaa vastaan Vuosalmen lohkolla. Puna-armeija ei ollut saanut vielä siirrettyä raskasta kalustoaan (lähinnä tykistöä) kyllin lähelle taistelualuetta, joten tulivalmistelu jäi tykistöaseistuksen osalta vaatimattomaksi. Puna-armeijan ilmavoimat sen sijaan pommittivat suomalaisjoukkoja kiivaasti. Jo aamulla neuvostojoukot hyökkäsivät noin pataljoonan voimin Äyräpään kirkonmäkeä vastaan, mutta suomalaisten onnistui torjua hyökkäys. Myös iltapäivällä tehdyt pienemmät hyökkäykset tulivat torjutuiksi. Muilla lohkoilla ei vielä päivän aikana ollut taisteluita JR 6:n ollessa vasta ryhmittymässä viivytyksen jälkeen puolustusasemaansa ja pohjoisimmalla lohkolla neuvostojoukot vaikuttivat etenevän lähinnä suoraan länteen, eikä divisioonan vastuualuetta kohden. [46]

Seuraava yö oli divisioonan vastuualueella melko rauhallinen, tosin vasemmanpuoleisen lohkon alueella käytiin jonkin verran partikahakoita ja puna-armeijan todettiin siirtävän vahvoja lisäjoukkoja alueelle. Aamupäivä 2. maaliskuuta sujui vielä rauhallisissa merkeissä, mutta vastustajan todettiin iltapäivästä keskittävän lisäjoukkoja myös divisioonan keskimmäiselle lohkolle (joukkoja arvioitiin olevan noin rykmentin verran ja lisäksi noin 15 panssarivaunua). Suomalaisjoukoille tuli kiire miehittää asemat kokonaisuudessaan. Hyökkäykset pääasemaa vastaan alkoivat jälleen illalla. Neuvostojoukkojen onnistui murtautua Vuosalmen lohkolla aina joenrantaan asti, mutta JR 23:n kiireesti kokoonhaalima noin komppanian vahvuinen osasto sai pääaseman palautettua suomalaisten hallintaan. Taistelussa puna-armeijalle aiheutettiin merkittäviä tappioita. JR 6:n Kaskiselän lohkolla tehty samanaikainen voimakas hyökkäys Rommäkeä vastaan pystyttiin torjumaan. [47]

Neuvostojoukkojen suurhyökkäys 2. divisioonaa vastaan alkoi 3. maaliskuuta leveällä rintamalla. Vuosalmen lohkolla puna-armeija hyökkäsi JR 23:n joukkoja vastaan paitsi rautatieaseman kuin myös kirkonmäen suunnassa. Lisäksi neuvostojoukot yrittivät nyt ensimmäistä kertaa päästä rykmentin lohkolla kiertämään Vuoksen jään kautta (Vasikkasaaren alueelta) puolustuksessa olevan rykmentin vasempaan sivustaan hallussaan olleelta Ruokosaarelta. Kaskiselän lohkolla neuvostojoukot hyökkäsivät jopa kokonaisen rykmentin voimin Paavolanmäessä ja noin pataljoonan voimin hieman etelämpänä Lauttalahdenmäkien alueella. Molempien lohkojen alueella tapahtuneet hyökkäykset tulivat kuitenkin torjutuiksi suomalaistykistön tukiessa torjuntaa menestyksekkäästi huolimatta niitä vaivaavasta ammuspulasta. Pohjoisimmalla Sintolan lohkolla puna-armeijan joukot olivat vielä toiminnassaan sangen passiivisia ja suomalaisilla oli vielä viivytyksessä noin komppanian suuruinen yksikkö useita kilometrejä pääaseman etupuolella. Lisäksi suomalaisjoukot päättivät muodostaa Hopeaniemeen parin joukkueen vahvuisen sillanpääaseman Vuoksen länsirannalle. Sillanpääaseman muodostaminen onnistui ilman neuvostojoukkojen häirintää. [48]

Neuvostojoukkojen suurhyökkäys jatkui 4. maaliskuuta aamulla kello 6 alkaneelle edellispäivää merkittävästi voimakkaammalla tykistötulella Vuosalmen lohkoa vastaan. Hyökkäys lohkoa vastaan alkoi neljää tuntia myöhemmin painopisteen ollessa jälleen rautatieaseman seudulla ja kirkonmäellä. Rautatieaseman seudulla II/JR 23 sai torjuttua hyökkäykset iltapäivän kuluessa. Kirkonmäen suunnalla sitä vastoin puna-armeijan painostus jatkui koko iltapäivän ja illan ajan. Neuvostojoukot laajensivat hyökkäystään mm. Musta- ja Vasikkasaareen, joista jälkimmäiseen ne hyökkäisivät toistuvasti tullen kuitenkin lyödyiksi takaisin. Mustasaaren ja Äyräpään kirkonmäen valtaamisessa puna-armeijan joukot sitä vastoin onnistuivat yöhön mennessä. Erityisesti Äyräpään kirkonmäen menetys vaikeutti suomalaispuolustajien tilanteen muuttumisen vaikeammaksi, koska kirkonmäeltä neuvostojoukoille tarjoutuin tilaisuus tähystää ja tulittaa laajalti suomalaisten hallussa olevia asemia ja takamaastoa. Kaskiselän lohkolla päivä oli hiljainen, mutta Sintolan lohkoa vastaan alkoivat ensimmäiset hyökkäykset aiemman, vain heikon taistelukosketuksen sijaan. Neuvostojoukot suorittivat parikin tiedusteluhyökkäystä Vitsaaren luoteispäähän. Molempiin hyökkäyksiin osallistui noin komppanian suuruiset voimat, mutta suomalaisten onnistui ne torjua. Suomalaiset alkoivat lisätä merkittävästi 2. Divisioonan lohkolle epäsuoran tulen yksiköitä; ensimmäisenä paikalle saapuivat 8. D:lta saatu kranaatinheitin komppania ja yön aikana alueelle saapui myös II/KTR 21 ja seuraavana aamuna 3. ptri/RaskPsto 5. Ammuspula rajoitti kuitenkin merkittävästi suomalaistykistön toimintaa. [49]

Suomalaiset suunnittelivat vastahyökkäystä Äyräpään kirkonmäen takasinvaltaamiseksi aamuyöksi 5. maaliskuuta, mutta hyökkäykseen määrätyn yksikön (KevOs 8) myöhästyttyä suunnitellusta h-hetkestä siirrettiin hyökkäyksen alku valoisaan ajankohtaan. Luoteesta harjannejonoa pitkin suunnattu hyökkäys kilpistyi kuitenkin neuvostojoukkojen tuleen. Kevyt Osasto 8 kärsi hyökkäyksessä raskaita tappioita ja kirkonmäki jäi nyt lopullisesti puna-armeijan haltuun. Puna-armeija jatkoi omaa hyökkäystään Vuosalmen lohkolla em. vastahyökkäyksestä huolimatta. Aamupäivällä kello 10 menettivät suomalaiset myös Vasikkasaaren neuvostojoukoille ja neuvostojoukkojen eteneminen mantereelle pystyttiin estämään vain vaivoin (ottamalla ilman käskyä alueella ollut divisioonan reservikomppania ja haalimalla kokoon kaikki irrotettavissa olevat mm. huoltomiehet). Kaskiselän lohkolla jatkui edelleen kiivas neuvostotykistön tuli, mutta maavoimat eivät osoittaneet muuten suurta aktiivisuutta. Sintolan lohkolla havaittiin selviä merkkejä puna-armeijan aktiivisuuden lisääntymisestä ja III armeijakunnan esikunta tulkitsi niiden merkitsevän puna-armeijan suunnittelevan läpimurtoa nimenomaan mainitulla lohkolla. Neuvostojoukot suorittivat päivän aikana mm. hyökkäysvaunujen tukeman tiedusteluhyökkäyksen, joka tosin epäonnistui ensimmäisenä etenevän panssarivaunun upottua Vuokseen ja neuvostojalkaväen etenemisen pysähdyttyä suomalaistuleen. [50]

Vuosalmen lohkolla suomalaiset aloittivat oman vastahyökkäyksensä 6. maaliskuuta Vasikkasaaren takaisinvaltaamiseksi. Vastahyökkäys pysähtyi kuitenkin mainitun saaren pohjoisosaan hyökkäävien joukkojen myöhästyttyä hyökkäykseenlähdössä ja tulivalmistelun mentyä näin osin hukkaan. Toisena syynä hyökkäyksen pysähtymiseen oli mm. neuvostojoukkojen tuli jo aiemmin niille menetetyltä Äyräpään kirkonmäeltä ja sen läheisiltä harjanteilta suomalaisten hyökkäyksen sivulta ja osin jopa takaa. Suomalaisjoukkojen tykistöltä loppuivat lisäksi ammukset ja hyökkäyksen tukeminen muuttui näin mahdottomaksi. Suomalaisjoukot vetäytyivät takaisin mantereen puolelle ja onnistuivat siellä torjumaan puna-armeijan uudet hyökkäysyritykset puolustajien sivustasta näiden selustaan. Kaskiselän lohkolla neuvostojoukot onnistuivat tunkeutua aikaisin aamulla suomalaisasemiin parin komppanian suuruisella joukolla, mutta neuvostojoukot tulivat tulivat tuhotuiksi jo aamupäivän aikana. Sintolan lohkolla neuvostojoukot hyökkäsivät Vuoksen jään yli noin kaksi kilometriä leveällä rintamalla Hopeasalmen ja Vitsaaren välisellä alueella. Hopeasalmella puna-armeijan hyökkäys torjuttiin jo ennen rantaviivaa, mutta etelämpänä neuvostojoukot pääsivät etenemään harvan rantavarmistuksen läpi jopa kilometrin päähän Vuoksen rannasta. Suomalaisten onnistui kuitenkin vastahyökkäyksellään painaa neuvostojoukot takasinpäin kohti Vuoksea ja seuraavan yön aikana suomalaisasemiin tunkeutuneet puna-armeijan yksiköt tulivat tuhotuiksi samoin kuin Vitsaareen hyökkäyksen suorittaneet vastustajan joukot. Päivän kuluessa alueella tapahtui johtosuhteiden muutos siten, että 21. Divisioona otti rintamavastuun Vuosalmen lohkolla. Samalla mainitulla lohkolla taistelleet joukot otettiin mainitun yhtymän komentoon. 2. divisioonan esikunta pystyi nyt keskittymään taisteluihin Sintolan lohkolla. [51]

Divisioonan kaventuneen rintamavastuualueen joukot saivat edes lyhyen hengähdystauon, jonka aikana taistelutoiminta oli vähäisempää. Vitsaareen kohdistui 7. maaliskuuta aamun pimeydessä yksi, noin komppanian voimin tehty hyökkäys, joka kuitenkin torjuttiin. Puna-armeijan tykistön tuli kiihtyi iltaa kohden jopa tulivalmistelun mittaan.[52]

Vitsaareen kohdistui suurempaa painetta myös 8. maaliskuuta neuvostojoukkojen taholta voimakkaan tykistötulen ja kahden noin komppanian vahvuisin voimin tehdyn hyökkäyksen muodossa. Suomalaiset vahvistivat mainitun saaren puolustusta illan ja yön aikana.[52]

Divisioonan tykistöllä oli käytössään myös kuvassa olevaa 122 H 09 - kalustoa.

Neuvostojoukot aloittivat 9. maaliskuuta viimeisen laajan yrityksensä päästä läpimurtoon 2. Divisioonan puolustusalueella. Puna-armeijan hyökkäyksen painopiste oli selvästi Sintolan lohkolla, jossa puolustuksesta vastasi JR 4 sille muualta alistettujen joukkojen turvin. Divisioonan toinen Kaskiselän lohko oli sodan loppuun saakka hiljaisempi. Tykistöä suomalaisjoukoilla oli alueella vain kahdeksan patterin verran (32 putkea), joiden ammustilannekin oli lähes lohduton. Näistä syistä vastuu puolustuksesta kohdistui lähes kokonaisuudessaan jalkaväkijoukoille. Mainitun päivän aamuna kello 6 neuvostojoukot aloittivat hyökkäyksensä suoraan Vuoksen jään yli kohti Saarvalahtea noin pataljoonan voimin, mutta hyökkävät joukot pysähtyivät suomalaisten torjuntatuleen jääden kuitenkin makaamaan jäälle ja uudistaen hyökkäysyrityksensä vielä kahdesti päivän aikana. Molemmat hyökkäysyritykset torjuttiin ennen rantaviivaa. Vitsaaressa neuvostojoukkojen onnistui nousta maihin aamupäivän aikana saaren molemmissa päissä (saari on noin 2 kilometriä pitkä ja kokonaisuudessaan alle kilometrin levyinen sekä suunnaltaan kaakosta luoteeseen). Saarta puolustanut Kev.Os. 21 onnistui karkottamaan puna-armeijan joukot saaren kaakkoisesta osasta päivän aikana, mutta luoteispään taistelut jatkuivat koko yön.[53]

10. maaliskuuta neuvostojoukot saivat vahvistuksia Vitsaareen ja aloittivat vyöryttämään suomalaisten taisteluasemia kaakkoon. KevOs 21 onnistui kuitenkin pysäyttää puna-armeijan eteneminen saaren keskivaiheille. Saaren oli todettu jo aiemmin olevan hankala puolustaa sen mataluuden ja laakeuden vuoksi. Tästä syystä saaresta luopumista ryhdyttiin valmistelemaan päivän aikana. Uudeksi pääpuolustuslinjaksi määrättiin pitkä ja kapea Juoksemasaari Vitsaaren ja mantereen välissä. Hieman pohjoisempana, Saarvalahden alueella, neuvostojoukot uusivat yrityksensa hyökätä Vuoksen yli, mutta hyökkääjät tulivat torjutuiksi jo jäälle.[53]

11. maaliskuuta taisteluita käytiin edelleen Vitsaaressa koko päivän ajan, mutta illan saapuessa KevOs 21 vetäytyi saaresta lopullisesti siirtyen taemmaksi divisioonan esikunnan käyttöön. Jo saman päivän aikana onnistui neuvostojoukkojen nousta maihin myös Juoksemasaaren pohjoisosaan. Rintamavastuussa ollut I/JR 4 onnistui kuitenkin rajoittamaan vastustajiensa etenemistä aloittaa myös omat vastatoimensa. Saarvalahden alueella ei päivän aikana ollut merkittävää taistelutoimintaa.[54]

12. maaliskuuta aamulla neuvostojoukot yrittivät jälleen läpimurtoa Vuoksen jään yli Saarvanlahdella, mutta suomalaiset torjuivat hyökkäyksen tuottaen hyökkääjälle jälleen raskaita tappioita. Tämän jälkeen tilanne Saarvalahden alue hiljeni lukuun ottamatta jatkuvaa tykistötulta. Taistelu Juoksemasaaresta jatkui sen sijaan sodan loppumiseen seuraavana päivänä asti. Suomalaisten onnistui painaa neuvostojoukot aina vain ahtaammalle alueelle ja lopulta puna-armeijan hallussa oli enää noin sadan metrin levyinen kaistale mainittua saarta.[54]

2. divisioona onnistui sille määrätyssä tehtävässään ja sai estettyä neuvostojoukkojen läpimurron niiden eräässä painopistesuunnassa sodan lopulla.[54]

Rauha 13. maaliskuuta 1940[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ja Neuvostoliiton välisen talvisodan taistelut taukosivat 12. maaliskuuta tehdyn Moskovan rauhan perusteella seuraavana päivänä 13. maaliskuuta klo 11. [55]

2.(11.) divisioona vetäytyi muun III armeijakunnan mukana uudelle valtakunnanrajalle tehdyn rauhansopimuksen mukaisesti 15. maaliskuuta klo 10 ja 25. maaliskuuta klo 20 välisenä aikana. Rauhansopimuksessa vetäytymismatkaksi oli määritelty vähintään 7 kilometriä vuorokaudessa. [56]

Joukkojen kotiuttamista ei aloitettu vielä tämänkään jälkeen vaan asteittain siten, että ensin lomautettiin mm. maatalousväestöä lähestyvien kevättöiden vuoksi. Aluksi ei myöskään puhuttu kotiuttamisesta vaan lomauttamisesta, jotta miesten nopea uudelleen kutsuminen palvelukseen olisi ollut mahdollista. Lomauttamiset alkoivat vanhimmista ikäluokista 15. huhtikuuta ja päättyivät pääosin kesäkuun puoleenväliin mennessä. [57]

Tappiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana 11.Divisioona (sodan päättyessä 2. divisioona uudelleen numeroituna) kärsi tappiot, jotka eriteltynä olivat noin 1 030 kaatunutta, noin 180 kadonnutta ja noin 2 700 haavoittunutta. Kokonaistappioiksi muodostui näin noin 3 910 miestä. [58]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sotatieteen laitos: Talvisodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991. ISBN 951-0-17565-X.
  • Jorma Järventaus jne.: Suomi sodassa. Helsinki: Valitut Palat, 1983. ISBN 951-9078-94-0.
  • Ari Raunio - Juri Kilin: Talvisodan taisteluja. Helsinki: Suomen sotakirjuri Oy ja AffectoGenimap Finland Oy, 2007. ISBN 978-951-593-068-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s.115
  2. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.104-105
  3. ↑ Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s. 34
  4. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s.421
  5. ↑ a b Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s.50
  6. ↑ Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s.50-51
  7. ↑ Itsenäisyyden puolustajat, Talvisota, s. 29, 59 (teksti Juri Kilin)
  8. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.22-23
  9. ↑ a b c Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.23
  10. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.24-25
  11. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.25
  12. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.34-35
  13. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.35
  14. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.37
  15. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.39-41
  16. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.42-44
  17. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.63-64
  18. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.64
  19. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.64-65
  20. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.65-66
  21. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.66
  22. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.67
  23. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.81
  24. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.116
  25. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.105
  26. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.161 ja 128-131
  27. ↑ a b c Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.161
  28. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.133-134
  29. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.161-162
  30. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.163
  31. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.164
  32. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.151 ja 165
  33. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.176
  34. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.178
  35. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.193
  36. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.193-194
  37. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.194
  38. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.194-195
  39. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.195 ja 211
  40. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.195
  41. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.212
  42. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 281
  43. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 282
  44. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 283
  45. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss. 284-285
  46. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 285
  47. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss. 285-286
  48. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss. 286-287
  49. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss. 287-288
  50. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.288
  51. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.288-290
  52. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.290
  53. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.290-291
  54. ↑ a b c Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.291
  55. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s.30
  56. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 316
  57. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 ss.392-393
  58. ↑ Sotatieteen laitos:"Talvisodan historia" osa 4 s. 407
Suomen armeijan divisioonat talvisodassa

1. D - 2. D - 3. D - 4. D - 5. D - 6. D - 7. D - 8. D - 9. D - 10. D - 11. D - 12. D - 13. D - 21. D - 22. D - 23. D

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=11._divisioona_(talvisota)&oldid=21844166”