Zen

Munkki Bodhidharma.

Zen ('mietiskely'; hanzi: 禅 (yksinkertaistetuilla merkeillä), 禪 (perinteisillä merkeillä); sanskritiksi: dhyāna; kiinaksi: chán (pinyin), ch'an (Wade-Giles); japaniksi: zen; koreaksi: seon (uudistettu latinisaatio), sŏn (McCune-Reischauer); vietnamiksi: thiền) on mahayana-buddhalaisuuden suuntaus, joka kehittyi aikoinaan Kiinassa mutta on myöhemmin levinnyt myös Japaniin, Koreaan ja Vietnamiin. Länsimaissa käytetään suuntauksesta yleensä japaninkielistä nimitystä zen, koska se alun perin tuli lännessä tunnetuksi nimenomaan japanilaisessa muodossa. Niinpä suurin osa länsimaissa käytetyistä zen-termeistä, ja jopa monien kiinalaisten mestareiden nimet, tunnetaan japanilaistetussa muodossa. Zen jakaantuu koulukuntiin, joista suurimmat ovat rinzai (kiinaksi linji) ja sōtō (kiinaksi caodong).

Historia

Huinengin muumio

Perimätiedon mukaan intialainen munkki Bodhidharma (japaniksi Daruma) toi zenin Kiinaan 500-luvulla. Bodhidharman historiallisuus on kiistanalainen aihe, mutta zenin tiedetään syntyneen Intian buddhalaisuuden kohdattua kiinalaisen uskontoperinteen, lähinnä sen taolaisen muodon. Kiinassa zenin kulta-ajan sanotaan kestäneen 700-luvusta 1200-lukuun, eli Tang-dynastiasta Song-dynastiaan asti. Tunnettuja kiinalaisia chàn-mestareita ovat mm. Dajian Huineng (638–713), Linji Yìxuán (kuoli 866), Maallikko Pang (740–808) ja Zhàozhōu Cōngshěn (778–897). Huinengin tullessa kuudenneksi patriarkaksi chàn jakautui eteläiseen ('äkillisen valaistumisen koulukunta') ja pohjoiseen ('asteittaisen valaistumisen koulukunta') koulukuntaan, joista eteläinen koulukunta on selvinnyt tähän päivään. Kiinalainen zen jakautui 800-luvun kuluessa 'viiteen huoneeseen' eli caodong, linji, guiyang, fayan, ja yunmen-koulukuntiin, joista useimmat saavat nimensä perustavasta opettajastaan. Näistä vain linji ja caodong ovat edelleen olemassa, linjin sulauttaessa muut koulukunnat itseesä. Kiinasta zen levisi edelleen Koreaan ja Japaniin, sekä pääosin Japanista länsimaihin. Ensimmäinen japanilainen zen-mestari oli Myōan Eisai (1141-1215), joka perusti japanilaisen rinzain. Eräs hänen oppilaistaan oli hetkellisesti myös Eihei Dōgen (1200–1253), joka perusti myöhemmin sōtō–koulukunnan, opiskeltuaan zeniä ensin myös Kiinassa caodong–opettajan alaisuudessa. Japanilaisesta zenistä vähemmän tunnettuja ovat ōbaku ja fuke-koulukunnat jotka myös sulautuivat rinzaihin. Länsimaissa tunnetuin korealainen seon-opettaja lienee Seung Sahn (1927-2004). Länsimaissa toimineista tai vielä opettavista zen-opettajista tunnettuja ovat mm. Robert Aitken (sōtō/rinzai), Charlotte Joko Beck (sōtō/rinzai), Taisen Deshimaru (sōtō), Philip Kapleau (sōtō/rinzai), Dainin Katagiri (sōtō), John Daido Loori (sōtō/rinzai), Taizan Maezumi (sōtō/rinzai), Soen Nakagawa (rinzai), Joshu Sasaki (rinzai), Shunryu Suzuki (sōtō), vietnamilainen thien-opettaja Thích Nhất Hạnh ja Hakuun Yasutani (sōtō/rinzai). Suurimpia länsimaisia zen-organisaatioita ovat mm. Thích Nhất Hạnhin 'Luumukylä'-luostari (thien), yhdysvaltalaiset San Francisco Zen Center (sōtō) ja Seung Sahnin Kwan Um-koulukunta (seon).

Zenin harjoittaminen

Nimensä mukaisesti zen korostaa meditaatiota. Tärkein zen-harjoitus onkin istumameditaatio (japaniksi zazen). Zazen on läsnäoloharjoitus, ei pakoa ja ripustautumista johonkin tiettyyn mielentilaan tai tunnelmaan. Istuma-asentoja on useita, esim. erilaiset lotusasennot ja polvi-istunta (jap. seiza). Meditoija istuu yleensä erityisellä meditaatiotyynyllä (jap.zafu), joka taas on paksuhkon maton (jap.zabuton) päällä. Kädet pidetään tavallisesti sylissä, niin että oikea kämmen on vasemman alla ja peukalot koskettavat kevyesti toisiaan (ns. kosminen mudra). Muodollista zazenia harjoitetaan yleensä sille varatussa erillisessä tilassa eli meditaatiosalissa (jap.zendo, suom. zenin tie). Istumisjaksot ovat yleensä 25–40 minuutin mittaisia, joiden aikana voidaan antaa kyosakua, (rinzai keisaku), eli meditoijaa lyödään kumpaankin hartiaan siihen erityisesti varatulla puukepillä 3–1 kertaa. Koulukunnasta riippuen zazenin harjoittaja istuu joko kohti zendon seinää (yleensä sōtō) tai zendon keskustaa (yleensä rinzai). Zazen-jaksojen välissä voi myös olla 10–6 minuutin kävelymeditaatiojakso (jap.kinhin) zendossa. Kävelyn nopeus riippuu perimyslinjasta. Sōtōssa kävellään hyvin hitaasti ja rinzaissa nopeasti. Muodollisen zazenin aikana annetaan yleensä erilaisia merkkejä eri kelloilla ja soittimilla, siitä milloin zazen tai kinhin alkavat ja päättyvät. Zazenia voi harjoittaa myös kaikissa arkielämän tilanteissa, esimerkiksi kävellessä, matkustaessa, töissä jne. Zen-harjoituksen yksityiskohdissa eri koulukunnat kuitenkin hiukan eroavat harjoituksiltaan, niin että esimerkiksi rinzai-koulukunnassa zazenia harjoitetaan usein kōan-harjoituksena (kiinaksi gong´an, 'julkinen tapaus') joilla pyritään osoittamaan kaavamaisen käsitteellisen ajattelun rajallisuus, kun taas vastaavasti sōtō-koulukunnan yhteydessä korostetaan usein shikantaza-tekniikkaa (suom. pelkkä oleminen). Kiinalaisessa chánissa 'tyhjyyden meditointia'. Rinzai-koulukunnassa harjoitetaan tavallisesti erilaisia hengityksen laskemis- ja tarkkailuharjoituksia, ennen siirtymistä kōan-harjoitukseen. Alustavalla harjoituksella pyritään rakentamaan keskittymiskykyä ja henkistä tasapainoa. Sōtōssa saatetaan taas aloittaa harjoitus suoraan shikantazasta. Ei kuitenkaan voida sanoa, että rinzaissa keskityttäisiin ainoastaan kōaneihin ja sōtōssa "pelkkään istumiseen", sillä jo entisaikojen mestarit saattoivat viettää vuosia sekä rinzai- että sōtō-luostareissa. Shikantazaa korostava sōtō-mestari Dōgen esimerkiksi kokosi 1200-luvulla laajan kōan-kokoelman. Eri zen-koulukunnissa on myös muunlaisia zen-harjoituksia.

Zen-oppilaat osallistuvat säännöllisesti meditaatioretriiteille (jap.sesshin), joiden kesto vaihtelee 1–10 päivän välillä (tavallisesti 4–7 päivää). Luostareiden yksi pääasiallinen tehtävä on ollutkin sesshinien järjestäminen. Sesshinin ohjelmaan kuuluu yleensä 10 tuntia muodollista zazenia. Japanilaisessa zenissä päivän ohjelma alkaa yleensä aamun pikkutunneilla ja jatkuu iltakymmeneen asti, jonka jälkeen voi istua vapaaehtoista zazenia (jap.yaza) tai nukkua. Sesshineillä ei saa puhua muuta kuin opettaja-oppilas tapaamisissa (dokusan), tai jos tarvitsee neuvoja muilta ohjaajilta. Katse suunnataan muodollisen ohjelman aikana alaspäin, eikä muihin oteta tarpeetonta kontaktia. Päivää rytmittävät opettajan kerran pivässä pitämät 60–30 minuutin opetuspuheet (teishot), erilaiset työvuorot, voimistelu- ja lepohetket, seremoniat ja ruokailut.

Zenissä pyritään valaistumiseen, joka ajatellaan yhtäkkiseksi tapahtumaksi. Siinä zenin harjoittaja pääsee äkillisesti täydellisen ykseyden tilaan, käsitteellisen ajattelun tuolle puolen ja ymmärtää oman ”buddhaluontonsa” (kaiken perimmäisen ykseyden). Ymmärryksen voi myös saavuttaa hiljalleen, lähes huomaamatta. Japanilaisen zenin yhteydessä valaistumisesta käytetään mm. japaninkielisiä termejä satori (悟り), jonka taustana on japanin verbi satoru ('käsittää', 'ymmärtää', 'löytää'), tai kenshō (jap. 見性, nähdä oma todellinen luontonsa). Toisaalta voidaan ajatella ettei zenissä pyritä mihinkään tiettyyn päämäärään, valaistuminen on vain mahdollinen sivutuote zenin harjoittamisesta.

Hengitysharjoitukset

Rinzai-zenissä aloitteleva oppilas harjoittaa yleensä hengitysharjoituksia ennen siirtymistä kōan-harjoitukseen. Ensimmäinen hengitysharjoitus on ulos- ja sisäänhengitysten laskeminen yhdestä kymmeneen (uloshengitys yksi, sisäänhengitys kaksi jne.). Jos huomio ja ajatukset suuntautuvat muualle, palataan harjoituksen alkuun ja aloitetaan jälleen henkäysten laskeminen yhdestä. Toisinaan neuvotaan hengittäessä pitämään huomio joko nenänpäässä, tai harassa, eli tietyssä pisteessä vatsaan alaosassa, n. kaksi sormenmittaa navasta alaspäin. Tässäkin perimyslinjojen neuvot vaihtelevat. Seuraava vaihe voi olla uloshengityksen laskeminen tai vain hengityksen tarkkailu. Varsinkin uloshengityksen laskemisella on perinteisesti ajateltu olevan mieltä tasapainottava vaikutus. Hengitysharjoituksen tehtävänä on perinteisti nähty jorikin (suom. keskittymisvoiman) kasvattaminen. Hengitysharjoituksia voi tehdä vaikka koko eliniän, ja niitäkin voi tehdä hyvin intensiivisesti.

Muut alustavat harjoitukset

Joissain zenin perimyslinjoissa (mm. Charlotte Joko Beck) voidaan käyttää myös ajatusten 'leimaamista' alustavana harjoituksena. Tämä tekniikka muistuttaa hyvin paljon Theravada–buddhalaisuuden vipassana–tekniikkaa ja joitakin mindfulness-tekniikoita. Kiinalaisessa chánissa voidaan käyttää myös mantraa.

Shikantaza

Sōtō-koulukunnassa tärkeä harjoitus on niin sanottu ”pelkkä istuminen” (japaniksi shikantaza), eli täydellinen nykyhetkeen keskittyminen jolla ei ole mitään erityistä kohdetta. Tätä on korostanut muun muassa Eihei Dōgen (1200–1253). Ennen häntä kiinalainen Hongzhi Zhengjue (1091–1157) käytti tästä mietiskelytavasta nimitystä "hiljainen valaiseminen".

Kōan

Japaninkielinen sana kōan tulee kiinankielen sanasta gong'an (kiinalaisesta oikeusjärjestelmästä tunnettu termi 'julkinen tapaus'). Yleisiä esimerkkejä kōaneista ovat esimerkiksi "Mitä on mu?", tai "Millainen on yhden käden taputuksen ääni?". Kōan-mu sai alkunsa kun munkki kysyi zen-mestari Joshulta (778–897) (kiin. Zhàozhōu Cōngshěn) "Onko koirallakin buddhaluonto?". Joshu vastasi "Mu!" (suom. ei–mitään, ei minkäänlaista). Tällöin munkki hämmentyi, koska zenin mukaan kaikilla olioilla on oma buddhaluontonsa. Miksi mestari siis vastaa "Ei minkäänlaista!"?. Kōan on suuri kysymys johon zazenin harjoittaja perehtyy intensiivisesti koko olemuksellaan, luoden 'epäilysmassan', eli suuren ihmettelevän ja kysyvän mielentilan. Kysymys ei siis ole vain älyllinen, eikä siihen ole älyllistä vastausta. Kōanin harjoittaja joutuu luopumaan mielensä diskursiivisesta tavasta havaita, määritellä ja ymmärtää maailmaa. Zen-mestareista (japaniksi roshi, suom. vanha opettaja) kerrotaan paljon kaskuja ja tarinoita (joista monent kōanit on rakennettu), sillä zenissä suora omalla käytöksellä osoittaminen on arvokkaampaa kuin sanallinen selitys. Kōaneja alettiin käyttämään zen–harjoituksen osana järjestelmällisesti zenin kuudennen patriarkan Huinengin (638–713) jälkeen. Kuitenkin jo Gautama buddhan voidaan sanoa tavallaan harjoittaneen kōania. Tunnetuin kōaneja opetuksessaan käyttänyt on kiinalainen chán–mestari Linji Yìxuan (kuoli 866), joka myös perusti linji (jap. rinzai)-koulukunnan. Toinen tunnettu kōaneja käyttänyt zen–mestari on Hakuin Ekaku(1686–1769 tai 1685–1768), joka tunnetaan myös japanilaisen rinzai-zenin huomattavana uudistajana, ja kōanjärjestelmän uudelleenorganisoijana. Kōan-kokoelmia on useita, joissa kussakin voi olla satoja kōaneita. Klassisia kokoelmia ovat Yuanwu Keqin (圜悟克勤 1063 – 1135) 1215 koostama Hegikan roku (suom. 'Sinisen kielekkeen kirjaus'), Hongzhi Zhengjuen (宏智正覺 1091–1157), 1100–luvulla koostama Shōyōroku (suom. 'Seesteisyyden kirja'), munkki Wumenin (無門 1183–1260) 1228 julkaisema Mumonkan (suom. Portiton portti) ja 1200-luvulla Eihei Dōgenin tekemä Shōbōgenzō (suom. 'Todellisen lain aarreaitta'). Myös buddhalaisia elämänohjeita ja neljää valaa käytetään kōaneina. Kōaniin esitetään vastaus dokusanissa, jonka opettaja joko hyväksyy tai hylää. Valaistumiskokemuksen syvyyttä voidaan testata myös tarkistuskysymyksillä, joita voi olla satoja, kuten ”Kun menet nukkumaan, missä Se on?”. Vastaus kōaniin voi olla vaikka lausahdus, huudahdus, liike tai pelkkä hiljaisuus. Kōan-harjoitus vaatii kiinteän opettaja-oppilas –suhteen. Opettaja ja oppilas päättävät yhdessä mitä ensimmäistä 'läpimurtokōania' harjoitetaan. Kōanien yksi tehtävä onkin tyhjentää oppilas selityksistä ja kitkeä häneltä taipumukset älyllistää zen. Perinteisesti kōanin ratkaisuun on vaadittu oppilaalta myös 'sulkeva lausahdus' (eng. capping phrase), joka on yleensä ollut asiaan kuuluva runon säe. Länsimaisilta oppilailta tätä ei yleensä kuitenkaan vaadita. 'Sulkevan lasusahduksen' muodostamisen on katsottu vaativan syvällistä tietämystä zenin ja Itä-Aasian kirjallisesta perinteestä. 'Sulkevan lausahduksen' on myös katsottu aiheuttaneen osalti japanilaisen rinzai-zenin taantumisen 1400–1700-luvuilla, koska se on voinut tarjota mallin 'oikeisiin' tai oppilaalta odotettuihin vastuksiin. Ensimmäisten kōanien ratkaisuihin lukemisesta ei sanota olevan mitään apua, mutta jatkokōaneihin kylläkin. Koko kōan-järjestelmän läpikäymiseen voi mennä useita vuosikymmeniä. Kaikki eivät kuitenkaan jatka loppuun asti. Yleensä vain opettajaksi pyrkivät suorittavat kaikki kōanit. Kōan-harjoituksen jälkeen harjoitetaan yleensä shikantazaa. Koko järjestelmän läpikäymisen aikana voidaan harjoittaa muita zen-harjoutuksia (kōan-harjoituksen aikana voidaan pitää taukoja). Enimmäisen valaistumiskokemuksen tuottavia kōaneita sanotaan 'läpimurtokōaneiksi' ja loppuja 'jatkokōaneiksi. Jatkokōanit syventävät oppilaan ymmärrystä ja 'sulauttavat' valaistumiskokemuksen jokapäiväiseen toimintaan.

Huatou

Kōan-tarinat voivat olla hyvinkin pitkiä, ja tällöin siitä muodostetaan huatou (jap. wato, suom. 'sanan pää'). Käytännössä siis Kōan-mu:ta harjoittava kysyy itseltään "Mu?". Huatou-harjoituksessa on kolme erilaista vaihetta, joista ensimmäisessä (1.) harjoittaja keskittyy toistamaan huatoutaan, välttämättä ilman suurempaa halua tietää vastausta siihen. Toisessa vaiheessa (2.) harjoittajan valtaa syvä halu löytää vastaus huatouhun ja näin hän kysyy huatouta. Kolmannessa vaiheessa (3.) jäljellä on vain kysyvä mielentila, jossa harjoittaja voi olla äärimmäsissä tapauksissa jopa kuukausia. Tässä vaiheessa harjoittaja tutkii huatoutaan. Nämä kaikki vaiheet saavat aikaan erityisen 'epäilysmassan', joka ei kumminkaan tarkoita skeptistä epäilyä, vaan pikemminkin syvää ihmettelevää ja kysyvää mielentilaa. Huatou ja kōan ovat hyvin läheisiä käsitteitä, joten yleensä kōan-harjoituksella tarkoitetaankin huatou-harjoitusta.

Tietoinen läsnäolo (Mindfulness)

Mindfulness-termille ei ole vielä vakiintunutta suomennosta, mutta esimerkiksi tietoista läsnäoloa käytetään. Yleensä sillä tarkoitetaan huolellista, tarkkaa keskittymistä ja tietoista läsnäoloa. Käytännössä mindfulnessin harjoittaja keskittyy huolellisesti parhaillaan tekemäänsä asiaan, esimerkiksi kävelyyn tai muuhun arkiseen toimintaan. Mindfulness-tekniikkaa hyödynnetään myös erilaisissa psykoterapeuttisissa hoidoissa (Jon Kabat-Zinn). Tässä yhteydessä puhutaan tietoisuustaidosta. Mindfulness, tai arkisesti ilmaistuna huolellinen keskittyminen kulloinkin käsillä olevaan asiaan, on tärkeä osa jokaista zen-koulukuntaa. Varsinkin Thích Nhất Hạnhin koulukunta suosii arjessa tapahtuvia mindfulness-harjoituksia.

Rinzai ja sōtō-koulukunnan yhtäläisyydet ja eroavaisuudet

Sōtō-munkki takuhatsulla.

Perinteisesti rinzai-koulukunta keskittyy kōan-harjoitukseen ja sōtō-koulukunta shikantazaan. Japanilaisen rinzai-koulukunnan zendoissa meditoijat istuvat yleensä kohti zendon keskustaa, kun taas sōtōssa päinvastoin. Myös koulukuntien liturgia, seremoniat ja visuaalinen ulkoasu poikkeavat hieman toisistaan. Japanissa rinzai on nähty samuraiden koulukuntana ja sōtō talonpoikien. Japanissa rinzai-zeniläisiä on huomattavasti vähemmän verrattuna sōtō-zeniläisiin. Japanissa sōtō-koulukunta on myös organisoitunut muodollisesti yhden hallinnon alle, kun taas rinzai-koulukunnan temppelit ovat usein toisistaan riippumattomia. Todellisuudessa Japanilaisessa zenissä harjoitukset, eri muodollisuudet ja termit voivat vaihdellä samankin koulukunnan eri temppeleissä huomattavasti. Myös selkeä jako useaan koulukuntaan on zenbuddhalaisuuden historiassa melko uutta. Eroavaisuudet koulukuntien välillä selkeytyivät vasta kauan zenin kuudennen patriarkan Huinengin (638–713) jälkeen. Vasta 1000-luvulla eri opettajat ryhtyivät selkeästi kannattamaan jompaa kumpaa tapaa meditoida. Kiinalaisen chán-mestari (jap. zen) Hongzhi Zhengjuen (1091–1157) voidaan nähdä aloittaneen shikantazan suosiminen caodong-koulukunnassa (jap. sōtō). Hänkin käytti kaikesta huolimatta kōaneja opetuksissaan, mutta ne eivät olleet itse harjoitus, vaan pikemminkin apuvälineitä tukemaan istumamietiskelyä, toisin kuin esim. linji (jap. rinzai)-koulukunnassa, jossa kōan on itsessään jo harjoitus. Samanaikaisesti chán-mestari Dahui Zonggao (1089–1163) painotti kōan-harjoitusta. Modernissa japanilaisperäisessä sōtō-zeniin pohjautuvassa traditiossa voidaan käyttää kōaneja. Esimerkiksi Harada–Yasutani-koulukunnan (tai Sanbo kyodan, suom. kolme jalokiveä) alkuperä on sōtō-koulukunnassa, johon on yhdistetty rinzai-piirteitä, kuten Hakuin Ekakun kōan-oppijärjestelmä, tietyin muutoksin. Korealinen seon (jap. zen) perityy lähes yksinomaan kiinalaisesta linji (jap. rinzai)-koulukunnasta. Korealaisessa zenissä harjoittaja voi harjoittaa samaa kōania koko elämänsä ajan. Japanilaisessa sōtōssa vasta Gento Sokuchun (1729–1807) voidaan katsoa ryhtyneen järjestelmällisesti puhdistamaan sōtō-koulukuntaa kōan-harjoituksesta, vaikka tässä yhteydessä tulee ottaa huomioon se tosiasia, että sōtō-koulukunnassa kōan-harjoitus ymmärretään eri tavalla kuin rinzai-koulukunnassa: sōtō-koulukunnassa kōania ei harjoiteta (niitä ei esimerkiksi pohdita intensiivisesti tai mietiskelyn aikana ja niihin ei pyritä löytämään vastauksia), vaan ne ovat pikemminkin opettavaisia tarinoita ja apuvälineitä, toisinkuin rinzai-koulukunnassa, jossa kōan on itse harjoitus, ja johon pyritään intensiivisen harjoittamisen ja mietiskelyn avulla löytämään vastaus. Viime aikoina monet amerikkalaiset sōtō-opettajat ovat opiskelleet myös rinzai-opettajien johdolla ja liittäneet rinzain kōan-harjoituksen opetukseensa. Kiinalaisen chànin koulukunnat yhdistyivät 1200-luvulta lähtien toisiinsa, sekottaen samalla mukaan myös vaikutteita puhtaan maan buddhalaisuudesta, joten selkeää jakoa linji ja caodong-koulukuntien välillä ei enää ole. Modernit länsimaiset japanilaisperäiset zen-koulukunnat ovatkin ryhtyneet korostamaan enemmän koulukuntien yhteneväisyyksiä.

Perimyslinjat

Perimyslinjalla tarkoitetaan kunkin zenin koulukunnan sukupuuta. Periaatteessa kutakin perimyslinjaa voi seurata aina buddhalaisuuden perustajaan Siddhartha Gautamaan asti. Japanilaisessa zenissä zen-mestari 'siirtää dharman' oppilaalleen ja antaa tälle luvan opettaa. Tilaisuus on usein muodollien ja siihen liittyy seremonia (inka) ja kirjallinen todistus. 'Opetusluvat' ovat usein kritiikin kohteena, eivätkä 'opetusluvat' toisinaan kestä kriittistä tarkistelua, eikä muodollinen 'dharmasiirto' välttämättä takaa aina sen saajan zenin todellista ymmärrystä. Siirto voi siis olla vain muodollisuus. Mm. japanilaisen rinzai-zenin merkittävimmän mestarin Hakuin Ekakun ei voi sanoa saaneen muodollista todistusta zenin ymmärryksestään, tai edes minkäänlaista opetuslupaa. Zen-mestari Huinengin jälkeen zen-koulukuntien yhteinen sukupuu päättyy. Toisin sanoen zenin kunkin koulukunnan edeltäjien linja on sama aina Huinengiin asti.

Luostarilaitos ja maallikkoharjoitus

Perinteisesti zeniä ovat harjoittaneet vain zen-munkit- ja nunnat. Maallikkoharjoittajiakin on aina ollut, mutta yleistä siitä on tullut vasta 1900-luvulla. Suurin osa länsimaisista zenbuddhalaisista on maallikkoharjoittajia. Jotkin perimyslinjat ovat suuntautuneet ainoastaan maallikkoharjoitukseen, eikä niissä yleensä tehdä munkkilupauksia. Mm. Hakuin Ekaku piti arjessa harjoitettua zazenia luostariolosuhteisiin verrattuna jopa monituhatkertaisesti hyödyllisempänä. Luostariolosuhteet tarjoavat vakaan ja harjoitusta vahvistavan ympäristön. Useimmat maallikkoharjoittajatkin asuvat lyhyitä aikoja luostareissa tai temppeleissä, tai käyvät niissä säännöllisesti sesshineillä.

Zenin suhde muihin uskontoihin

Buddhalaisuus ei ota kantaa luojajumalan tai jumaluuksien olemassaoloon, joten periaatteessa esimerkiksi kristityillä ei ole mitään estettä harjoittaa zenbuddhalaisuutta. Varsinkin katolilaiset ovat löytäneet zen-harjoituksen ja Harada-Yasutani-koulukunta on vihkinyt monia katolilaisia pappeja zen-opettajiksi. Kristityille on myös omia kōaneita, kuten "tapahtukoon sinun tahtosi".

Zen ja taiteet

Zenin merkitys Japanin kulttuurille on ollut hyvin suuri. Useat taidemuodot ja urheilulajit ovat zen-henkisiä. Monet tunnetuimmista historiallisista japanilaisista ja kiinalaisista runoilijoista ja maalareista ovat olleet zenin harjoittajia, ja joidenkin zen-luostareiden arkkitehtuuri ja puutarhat ovat myös kuuluisia. Japanissa zeniläinen maalaus- ja puutarhataide on keskittynyt enemmän rinzai-luostareihin.

Zen ja länsimainen taide

Länsimaisessa kuvataiteessa zen-maalaamisesta (jap. zenga), kiinnostuttiin laajemmassa mittakaavassa 1950-luvulla. Zenga on vaikuttanut vahvasti mm. amerikkalaisiin abstrakteihin ekspressionisteihin. 1950-luvun Yhdysvalloissa zenistä innostuttiin myös laajemmin. Zenin voidaan katsoa vaikuttaneen myös fluxus-taiteeseen ja säveltaiteeseen (John Cage, Nam June Paik).

Zenbuddhalaisuus Suomessa

Zenbuddhalaisuutta voi harjoittaa myös Suomessa. Suomessa toimivia zendoja ylläpitävät mm. Kajo Zendo (ent. Dogen Sangha Finland), joka kuuluu sōtō-koulukuntaan ja Helsinki Zen Center (jonka alkuperä on Harada–Yasutanin sōtōa ja rinzaita yhdistelevässä sōtō-reformissa), jonka yhteydessä toimii zendot myös Suomen suurimmissa kaupungeissa. Helsinki Zen Center, Bodhidharma ry. ja Kajo Zendo järjestävät Suomessa myös viikonlopun kestäviä retriittejä. Suomessa täysivaltaista zen–opettajaa ei vielä ole. Lähimmät Zen-opettajat asuvat Ruotsissa ja käyvät joitakin kertoja vuodessa opettamassa Helsinki Zen Centerissä. Suomalainen seon-opettaja Tae Hye (Mikael Niinimäki) asuu Italiassa ja vierailee opettajana Bodhidharma ry:ssä. Kajo Zendossa vierailee perimyslinjan omia opettajia Yhdysvalloista ja Japanista. Valkoisessa lumpeessa vierailee Thích Nhất Hạnhin perimyslinjan nunnia ja munkkeja.

Kirjallisuutta

• Ekaku, Hakuin: Wild Ivy - The Spiritual Autobiography of Zen Master Hakuin 1. painos. Boston: Shambhala, 2001. ISBN 978-1-57062-770-5.
• Ford, James Ishmael: Zen Master Who?: A Guide to the People and Stories of Zen. Wisdom Publications, 2006. ISBN 0861715098.
• Niinimäki, Mikael: Suomalainen zen-opas. Tae Hye (Mikael Niinimäki). Piirrokset: Antonio Santostasi. Helsinki: Basam Books, 2001. ISBN 952-9842-37-6.
• Warner, Brad: Zeniä karmalla ja suklaakastikkeella: Seksistä, kuolemasta, avioerosta ja todellisen zenin etsinnästä. (Zen wrapped in karma dipped in chocolate: A trip through death, sex, divorce, and spiritual celebrity in search of the true dharma, 2009.) Suomentanut Jussi Korhonen. Helsinki: Basam Books, 2009. ISBN 978-952-5734-47-8.
• Watts, Alan W.: Zen. (The way of Zen, 1957.) Suomentanut Reijo Lehtonen. 4. painos (1. painos 1973. Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-15072-3.
• Yen, Sheng: Shattering the Great Doubt - The Chan Practice of Huatou 1. painos. Boston: Shambhala, 2009. ISBN 978-1-59030-621-5.

Aiheesta muualla

• Bodhidharma ry.
• Helsinki Zen Center (sōtō/rinzai)
• Kajo Zendo (ent. Dogen Sangha Finland) (sōtō)
• Valkoinen lumme (thien)
• Zen Guide (englanniksi)
• 101 Zen stories (englanniksi)
• Zen Buddhism WWW Virtual Library (englanniksi)