Nam June Paik
Nam June Paik (20. heinäkuuta 1932 Soul – 29. tammikuuta 2006 Miami, Yhdysvallat) oli korealainen videotaiteilija, jota pidetään videotaiteen isänä.[1] Fluxus-ryhmään kuulunut Paik teki myös kokeellista musiikkia ja telekommunikaatiotaidetta.
Nam June Paik oli ensimmäinen, joka otti television taiteensa osaksi. Hän tarttui ensimmäisenä taiteilijana kannettavaan videokameraan. Paik oli uranuurtaja myös eletronisessa kuvankäsittelyssä.[1]
Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Varakkaaseen tekstiilitehtailijan perheeseen Korean Soulissa syntynyt Nam June Paik ei aluksi suunnitellut kuvataiteilijan uraa. Hän opiskeli filosofiaa, historiaa, estetiikkaa ja länsimaista musiikkia Tokiossa, jonne hän oli perheensä kanssa paennut Korean sotaa vuonna 1950.[1]
Vuonna 1956 Paik muutti Länsi-Saksaan opiskelemaan nykymusiikkia. Kaksi vuotta myöhemmin hän tapasi säveltäjä John Cagen, joka vaikutti paljon hänen taiteeseensa. 1960-luvun alusta lähtien Paik oli keskeinen tekijä Fluxus-liikkeessä. Hän tutki mahdollisuuksia muuntaa television signaalia käyttämällä muun muassa magneettia, ja asetti vuonna 1963 ensimmäisen kerran näytteille "preparoituja" televisioita, joiden esikuvana olivat Cagen "preparoidut" pianot. Se oli Nam June Paikin taiteellinen läpimurto, ja televisiomonitoreista tuli hänen taiteensa keskeinen elementti.[1]
Vuosien kuluessa Paik siirtyi aineellisesti niukasta, mutta idearikkaasta ja provokatiivisesta Fluxus-taiteesta yhä runsaampaan ja karnevalistisempaan taiteeseen. Hän rakensi televisiovastaanottimista esimerkiksi puutarhoja ja videoseiniä, autoja ja robotteja, selloja ja rintaliivejä.[1]
Paikin yhteistyökumppanina toimi Charlotte Moorman, jonka kanssa hän teki useita yhteisiä performansseja 1960-luvun puolesta välistä lähtien aina Moormanin kuolemaan asti vuonna 1991. Kuuluisin näistä lienee tv-rintaliiveihin pukeutuneet Moormanin sellonsoittoa kuvaavat esitykset. Moorman työskenteli monien aikansa kuuluisien nykytaiteilijoiden kanssa, mukaan lukien Joseph Beuys, John Gage, Yoko Ono ja Wolf Vostell. Paikin ja Moormanin yhteistyön motiivina oli halu murtaa klassisen musiikin esittämiseen liittyviä traditioita ja esitystapoja.
Soulin olympialaisiin 1988 Paik rakensi yli tuhannesta erikokoisesta televisiovastaanottimesta koostuvan tornin. Teoksen nimi oli The More the Better (Mitä enemmän sitä parempi).[1]
Paik ja Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Meluisan ja suurisuuntaisen taiteen lisäksi Paik teki myös hiljaisen meditatiivisia teoksia. Sellainen oli muun muassa Ars 83 -näyttelyssä Ateneumissa nähty TV-Buddha, jossa buddhan patsas istui katsomassa omaa kuvaansa televisiosta.[1] Tämä teos toi Paikin laajempaan tietoisuuteen Suomessa. Näyttely merkitsi myös laajemmin videotaiteen läpimurtoa Suomessa. Paikin nauhateoksia oli tosin jo nähty Asko Mäkelän organisoimassa Vanhan galleriassa vähän aikaisemmin.
Kiasman kokoelmiin kuuluu Paikin teos TV-sello: Suomalainen uni (1991). Teos koostuu muovilevystä tehdystä selloa muistuttavasta instrumentista ja sen sisälle asetetusta kolmesta televisioruudusta. Sellossa on kielet ja soittimen vieressä makaa jousi, jolla selloa soitetaan. Soittimen sisällä olevissa televisioruuduissa näkyy videonauhaa.[2] Paik suunnitteli teoksen vasta perustetun Nykytaiteen museon avajaisnäyttelyyn Ateneumiin vuonna 1991.
Paikin teoksia ja elämäntyötä on nostanut esiin Suomessa kriitikko-taiteilija Jan-Olof Mallander kirjoituksissaan eri lehdissä.
Suomessa Paikin teoksia nähtiin laajemmin Turussa Ars Nova -museossa vuonna 1995.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h Uimonen, Anu: Muistot: Nam June Paik HS.fi. 29.1.2006. Viitattu 5.10.2015.
- ↑ Paik, Nam June – TV-sello: Suomalainen uni Kokoelmat. Kansallisgalleria. Arkistoitu 2.10.2015. Viitattu 5.10.2015.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nam June Paik Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||||||||||
