Wikiprojekti:Kansainvälinen ja globaali järjestelmä (PH206)/R3

Tausta

Toisen maailmansodan jälkeinen Eurooppa jakautui nopeasti kahtia. Voittajavaltioiden sodan aikainen yhteistyö kariutui ja Eurooppa jakautui ideologisesti lännen ja idän leireihin.

Vuosi 1948 merkitsi muutosta kylmässä sodassa. Tšekkoslovakiassa kommunistien helmikuussa tekemä vallankaappaus häälytti länsivallat ja johti NATOn perustamiseen. Sopimuksen leviäminen myös Skandinaviaan vaikutti ratkaisevasti myös Suomen poliittiseen tilanteeseen. Muiden Pohjoismaiden liittyessä läntiseen sotilasliittoon jäivät Suomi ja Ruotsi lännen ja idän väliselle ei-kenenkään-maalle, edellinen itään, jälkimmäinen länteen kallistuvana puolueettomana valtiona. Suomen sitoi itään YYA-sopimus, joka kuitenkin mahdollisti Suomen puolueettomuuden, mutta samalla sitoi Suomen torjumaan alueelleen suuntautuvat sotilaalliset toimet, jotka katsottiin suuntautuvan Neuvostoliittoa kohtaan.

Presidentti Kekkosen ulkopolitiikan pohjana oli turvata Suomen puolueettomuus ja koskemattomuus suurvaltaristiriitojen keskuudessa. Tämän vuoksi Kekkonen oli valmis pitämään kiinni YYA-sopimuksesta ja tulkitsemaan sitä usein Neuvostoliitto-myönteisellä tavalla. Niin Kekkonen kuin Neuvostoliitto pelkäsivät että länsivaltojen tukema Saksa pyrkisi hyökkäämään Neuvostoliittoon uudestaan ottaakseen revanssin viime sodasta. Tämän pelkonsa Kekkonen toi ilmi ensimmäisen kerran vuonna 1952 antamassaan ns. Pyjamataskupuheessa, jossa hän ilmaisee huolensa siitä että Suomea ja muuta Pohjois-Eurooppaa käytettäisiin alueena, jonka kautta Neuvostoliittoon voitaisiin hyökätä. Tämä oli pohjana useille aloitteille, joita Kekkosen presidenttikautena tehtiin.

Ydinaseen keksiminen ja käyttäminen toisen maailmansodan loppuhetkillä mullisti sodankäyntiä ennennäkemättömällä tavalla, Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset näyttivät että ihmiskunnalla oli nyt käsissään ase, joka voisi tuhota sen. Yhdysvaltojen pyrkimyksistä huolimatta Neuvostoliitto onnistui suorittamaan onnistuneen ydinkokeen v. 1949. Tätä seurasi onnistunut vetypommikoe v. 1953 ja Neuvostoliittolaisen ohjusteknologian nopea kehittäminen 50-luvun aikana.

Läntinen sotilasliitto alkoi sijoittamaan ydinaseistettuja joukkoja Länsi-Eurooppaan vuodesta 1953 lähtien, koska tämä katsottiin helpommaksi ja kustannuksiltaan tehokkaimmaksi keinoksi ylläpitää sotilaallista voimien tasapainoa alueella. Asiaan oli osaltaan johtamassa se että liiton piirissä tehdyt sopimukset tavanomaisten joukkojen sijoittamisesta johtivat joukkojen määrien supistamiseen. Näin ollen katsottiin että Varsovan liiton määrältään ylivoimaisten joukkojen mahdollinen yllätyshyökkäys olisi helpointen torjuttavissa taktisin ydinasein.

Molempien leirien ydinasepotentiaali loi Eurooppaan nopeasti niin sanotun kauhun tasapainon. Neuvostoliiton ydinkapasiteetin nopea kasvu ja sen suuntautuminen nimenomaan Länsi-Eurooppaa kohti nostatti Länsi-Euroopassa käsitystä että tilannetta olisi tasapainotettava luomalla Länsi-Eurooppaan ydinasevoima, jolla voitaisiin iskeä Neuvostoliiton Euroopan puoleisiin osiin – ns. Eurostrateginen tasapaino. Erityisen voimakkaan Neuvostoliiton uhka koettiin Länsi-Saksassa, jossa syntyi vaatimus valtion aseistamisesta Yhdysvaltalaisten valvonnassa olevilla ydinaseilla. Tästä muodostui ajatus vuoden 1957 aikana Länsi-Euroopan valtioiden yleisestä varustamisesta ydinasesin. Samana vuonna NATO otti käyttöön ”massiivisen vastaiskun” doktriinin, joka sisälsi ajatuksen ydinaseiskusta Neuvostoliiton niin hyökkääviä joukkoja kuin strategisia kohteitakin vastaan sodan puhjetessa.

Neuvostoliitossa länsivaltojen puolustusyhteistyö herätti huolestumista ja tarpeita ryhtyä vastareaktioon. Lujitettuaan otettaan Varsovan Liitossa vuoden 1956 kapinoiden jälkeen se aloitti v.1957 diplomaattisen kampanjansa länttä kohden, pyrkimyksenään löydä kiilaa Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen välille sekä lopettaa Yhdysvaltalaisten ydinaseiden sijoittaminen Euroopan NATO-maihin. Kampanjaan kuului Neuvostoliiton pääministeri Nikolai Bulganin lähettämät kirjeet Länsi-Euroopan NATO-maiden pääministereille, joissa ilmaistiin huoli ”maiden itsenäisyyden puutteesta” ja ”Yhdysvaltojen ylivallasta näiden maiden politiikkaan” sekä kehotettiin lähentämään suhteita Neuvostoliittoon. Erityisen voimakkaasti tämä kampanja suuntautui Tanskaa ja Norjaa kohtaan, jotka saivat osakseen useita nootteja asian suhteen vuosien 1957–59 aikana.

Syksyllä 1957 koettiin uusi kehitysaskel suurvaltojen kilvassa, Neuvostoliiton testatessa ensimmäisen kerran onnistuneesti mannertenvälistä ohjusta. Testi tarkoitti että Yhdysvaltojen maaperä oli ensimmäistä kertaa uhattuna ydinaseiden kannalta. Samana vuonna mannertenvälinen ohjus toimitti ensimmäisen tekokuun, Sputnikin maapallon kiertoradalle. Mannervälisten ohjusten ja satelliittien psykologinen ja poliittinen vaikutus olivat lopulta niiden poliittista merkitystä suurempia, johtuen pitkälti siitä että Hruštševin ja muiden neuvostojohtajien puheissa itäinen ydinmahti kasvoi valtaviin ja epärealistisiin mittoihin. Erityisesti Hruštšev alkoi käyttämään uhkaavaa sävyä puheissaan länsivaltoja kohti, puhuen esim. siitä kuinka Länsi-Euroopan tuhoamiseen riittäisi vain muutama Neuvostoliiton ohjus.

Ehdotus vyöhykkeestä

Kekkonen esitti ydinaseettoman vyöhykkeen luomista Pohjolaan puheessaan Paasikivi-Seuran kokouksessa Helsingissä 28.5.1963. Esityksen kiireellisyyteen ja välttämättömyyteen Kekkonen viittasi edellisen vuoden lopulla kärjistyneeseen Kuuban kriisiin, joka eskaloitui sen hetkisen historian pahimmaksi ydinasekriisiksi. Kuuban kriisi oli Kekkosen mukaan osoittanut entistä selvemmin, että ”jokainen toimenpide, joka voisi johtaa ydinaseiden sijoittamiseen alueelle, jossa niitä ei vielä ole, tai sellaisten valtioiden hallintaan, joilla ei ole tällaisia aseita käytössään, synnyttää mitä suurinta jännitystä ja levottomuutta”.

Ajatuksen Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä Kekkonen pohjasi ruotsalaisen poliitikon Östen Undénin vuonna 1961 YK:n yleiskokouksessa tehneeseen aloitteeseen maailmanlaajuisen ydinaseettoman vyöhykkeen muodostamisesta, joka ei kuitenkaan saanut merkittävää kannatusta. Kekkonen varioi Undénin ehdotuksen koskemaan vain Pohjolaa. Pohjolan kattavaa ydinaseetonta vyöhykettä Kekkonen perusteli lisäksi sillä, ettei yksikään pohjoismaa ollut hankkinut omaa ydinasetta eikä halunnut ottaa vastaan omalle maaperälleen muiden ydinasetta. Suomi perusteli päätöstä omilla rauhanehdoilla ja neutraliteetilla ja Norja ja Tanska niiden omilla lisäyksillä kahdenkeskisiin sopimuksiin Naton kanssa. Islanti ei kuulunut Kekkosen ehdotukseen.

Pohjoismaiden ollessa jo de facto ydinaseeton vyöhyke presidentti Kekkonen pyrki vahvistamaan vallitsevan asiantilan keskinäisin sopimuksin. Sopimuksella pohjoismaat saataisiin kansainvälisen jännityksen ja ydinasestrategioiden ulkopuolelle. Lisäksi sopimuksella saataisiin purettua mahdollinen idän ja lännen välinen mahdollinen jännite Itämerellä sijoittamatta alueelle ydinaseita.

Pohjoismaiden suhtautuminen ydinsulkusopimukseen

Pohjoismaissa ja Euroopassa vallitsi yleinen konsensus siitä, ettei ydinaseeton vyöhyke olisi mahdollinen ilman kahden vastakkaisen sotilasliiton laajaa sopimusta. Vaikka Suomi ei tehnytkään aiheesta virallista esitystä, ottivat Ruotsin, Tanskan ja Norjan vastuunalaiset virkamiehet silti asiaan kantaan.

Ruotsin pääministeri Erlander painotti, ettei yhdessäkään pohjoismaassa ollut ydinasetta. Ruotsin politiikka perustui täydelliseen puolueettomuuteen, eikä sen halunnut sitoutua ydinaseettomuuteen. Tämä mahdollisti sille vielä vuonna 1963 mahdollisen option oman ydinaseen hankkimisille. Tanska perusteli haluttomuuttaan sopimukseen vyöhykkeestä ydinaseettomuudellaan, mutta jätti kuitenkin option sille, että se tarvittaessa ottaisi ydinaseen alueelleen, jos sen kahdenkeskinen sopimus Naton kanssa sitä edellyttäisi.

Norjan virallinen kanta oli, että vyöhykettä voisi harkita, jos Neuvostoliitto sisällyttäisi myös omia Fennoskandiaan kuuluvia alueitaan ydinaseettomiin vyöhykkeisiin. Suurin arvostelu ydinaseetonta vyöhykettä kohtaan tuli kuitenkin norjalaisilta ulkopolitiikan tutkijoilta, Nils Örvikiltä ja Johan Jörgen Holstilta. Heidän mukaansa Pohjolan ydinaseetonvyöhyke olisi vain yksipuolista aseistariisuntaa, joka poistaisi Norjan turvallisuuspolitiikalta mahdollisen ydinasepelotteen. Pohjoismailla Islantia lukuun ottamatta oli siis samankaltaiset syyt kieltäytyä ydinaseettomasta vyöhykkeestä sillä erotuksella, että Ruotsi suunnitteli mahdollisesti oman ydinaseen hankintaa kun taas Norja ja Tanska sisällyttivät mahdollisuuden Naton mahdolliselle ydinasepelotteelle.

1970 – ja 1980-lukujen kehitys ja Pohjolan asevalvontajärjestelmä

1970-luvun liennytyskausi oli hetkeksi hidastanut suurvaltojen välistä ohjuskisaa. Tästä merkkinä vuonna 1972 Helsingissä solmittu ensimmäinen SALT-sopimus, jossa suurvallat sopivat strategisten ydinohjusten rajoituksista. Sopimuksella ei kuitenkaan saatu aikaan pysyvää loppua asekilpailuun, sillä se loi väylän kehittää uusia aseita sopimuspykälien kiertämiseksi.

Tämän lisäksi molemmat supervallat olivat kehittämässä ohjuskapasiteettejaan ensi-isku kapasiteetin suuntaan. Yhdysvalloissa oli vuonna 1974 tullut käyttöön puolustusministeri Schlesingerin nimeä kantava rajoitetun ydinsodan doktriini, jonka pyrkimyksenä oli lisätä NATO:n ydinasepelotetta. Hyökkäävän aseen puolesta puhuivat myös uudet ohjus-järjestelemät, tarkka risteilyohjus MX sekä väistöihin pystyvä ydinkärki MARV. Neuvostoliitossa pelättiin että nämä uudet aseet suuntautuivat nimenomaan Neuvostoliiton sotilaallisia kohteita vastaan.

Neuvostoliitto oli tosin itsekin kehittänyt ohjuskapasiteettiaan. Uudet, SALT-sopimuksen, sallimat SS-18- ohjukset olivat kykeneviä tuhoamaan maanalaisia ohjus-siiloja. Tämän lisäksi ydinaseiden määrä kasvoi 1980-luvulla vain Neuvostoliiton osalta. Tosin vaikka Neuvostoliiton ydinasepolitiikka oli luonteeltaan ekspansiivista, oli se strategisesti pidättyvää. Vuonna 1982 Presidentti Brezhnev julisti kesäkuussa 1982 YK:n yleiskokouksessa että Neuvostoliitto oli sitoutunut olemaan käyttämättä ohjuksiaan ensimmäisenä. Tämän lisäksi sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto olivat tietyin varauksin lupautuneet olemaan käyttämättä ydinohjuksia sellaisia maita vastaan joilla niitä ei ollut. Tätä ilmoitusta vasten sai presidentti Kekkosen uudistama ehdotus Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä eli Pohjolan asevalvontaehdotus, uutta painoarvoa ja ajankohtaisuutta.

Itämerellä oli 1970-luvulla siirrytty ydinasekauteen. Vuonna 1976 Neuvostoliitto sijoitti Itämerelle kuusi ydinsukellusvenettä ja ydinaseita oli myös sijoitettu sen pinta-aluksiin. Myös NATO:lla oli Itämerellä todennäköisesti ydinasein varustettuja sukellusveneitä. Myös maalta laukaistavien ydinohjusten määrä oli alueella kasvanut molemmin puolin.

Vuoden 1978 kesäkuussa presidentti Kekkonen piti Tukholmassa puheen, jossa hän kiinnitti huomiota ongelmiin, jotka uudet asejärjestelmät loisivat alueen turvallisuudelle. Hänen mukaansa uudet ohjustyypit saattaisivat tehdä ” ulkopuolisten ja puolueettomien maiden ilmantilan käyttämisen rutiiniasiaksi.” Puheessaan Kekkonen tuli johtopäätökseen, että uusien asejärjestelmien kehittäminen johtaisi eittämättä asevarustelukilpaan, jotka pitkittyessään lisäisi ydinselkkauksen vaaraa Pohjois-Euroopassa. Tämän vuoksi hänen mukaansa Pohjoismaiden olisi oman etunsa vuoksi ryhdyttävä keskenään ja suurvaltojen kanssa neuvotteluihin, tavoitteenaan sopimus, joka mahdollisimman tehokkaasti eristäisi alueen ydinaseteknologian vaikutuksilta. Kekkonen viittasi puheessaan vuonna 1963 tekemäänsä aloitteeseen, mutta nyt hän viittasi kysymykseen laaja-alaisemmin, kyseessä oli koko Pohjolan asevalvontajärjestelmä. Sen lisäksi että maissa ei olisi ohjuksia, ei niiden ilmatilan halkikaan tulisi lentämään niitä mahdollisen selkkauksen sattuessa. Kekkosen ajatuksissa oli YYA-sopimuksen määräyksiin kuuluva Suomen ilmatilan puolustus sen kautta Neuvostoliittoon kohdistuneen hyökkäyksen torjumiseksi.

Neuvostoliittoa lukuun ottamatta ei Kekkosen ehdotus saanut kansainvälisellä areenalla taaskaan välitöntä myönteistä reaktiota. Asiaa ei ollut auttamassa se että Neuvostoliiton ulkoministeri Gromyko oli kuukautta aikaisemmin YYA:ta käsittelevässä puheessa ottanut esille Kekkosen 60-luvun hankkeen asiaan liittyen ja ilmoittanut Neuvostoliiton olemaan valmis takamaan vastaavia hankkeita. Suomen ulkopolitiikka näyttäytyi jälleen Neuvostoliiton asianajajana.

Kekkosen pyynnöstä alivaltiosihteeri Korhonen kartoitti asian mahdollista toteuttamista Pohjoismaihin ja molempiin supervaltoihin suuntautuneella salaisella neuvottelukierroksella. Yhdysvallat eivät kuitenkaan olleet halukkaita tukemaan aloitetta, sillä sen katsottiin heikentävän NATOn turvajärjestelyitä liiaksi Pohjois-Euroopassa eikä sen katsottu sopivan maan Neuvostoliiton-politiikkaan. Keskustelua kuitenkin jatkettiin vielä seuraavinakin vuosina. Vuodesta 1980 lähtien ydinaseettomuus-kysymyksestä tuli yleinen keskustelunaihe Pohjoismaiden ulkoministerikokouksen yhteydessä.

Pohjolan asevalvontajärjestelmästä pyriittiin siis Suomen ulkopolitiikassa pitämän kiinni. Kekkonen itsekin nosti asiaa esille sopivissa yhteyksissä uransa lopun hetkillä ja uuden tilanteen asian esille ottamiselle tarjosi vierailu Länsi-Saksassa toukokuussa 1979. Vierailun aikana Kekkonen otti kantaa vallitsevaan kansainvälisen jännityksen tilaan ja uusien epävarmuustekijöiden ilmaantumiseen Euroopan ulkopoliittiselle kentälle. Vanhalta presidentiltä tämä oli ulkopoliittista kehitystä yllättävän tarkasti ennakoiva lausunto, joulukuussa 1979 Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin. Länsi-Saksassa Kekkosen lausunnot tosin nostattivat lähinnä lehdistön piirissä kysymyksiä suomettumisesta, näitä lausuntoja oli ruokkimassa myös vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeinen kehitys, jossa Kokoomus jätettiin ulos hallituksesta tämän vaalivoitosta huolimatta.

Suomen ulkopolitiikan toimeliaisuus ei rajoittunut Kekkosen viimeisellä kaudella vain Pohjois-Euroopan piiriin. Vuonna 1980 Kekkosen ja hänen avustajiensa piirissä syntyi vielä ajatus Euroopan aseriisuntaohjelmasta. Aloitteen tavoitteena oli keskustelun ja tutkimuksen avulla luoda edellytykset mantereen kattavalle aseriisuntaneuvotteluille.

Lähteet

• Keijo Korhonen: Ydinaseettomat vyöhykkeet maailman politiikassa. KK:n kirjapaino, 1966.
• Ulkoasiainministeriö.: Pohjolan ydinaseeton vyöhyke. Ulkoasiainministeriö, 1986-01-01. 58491055. ISBN 9514699904. Teoksen verkkoversio.