Uhriton rikos

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Uhriton rikos on teko, joka ei kohdistu suoraan toiseen yksilöön mutta on kuitenkin oikeudellisesti tuomittava. Esimerkkeinä voivat toimia huumeidenkäyttö, auton etupenkillä turvavyön käyttämättä jättäminen, joissakin maissa väärän uskonnon harjoittaminen tai oman tahdon mukainen prostituutio, ja laajimman tulkinnan mukaan myös vaikkapa veronkierto.

Koska uhrittoman rikoksen haitta tai vääryys ei määritelmän mukaan kohdistu yksittäiseen uhriin, teon rangaistavuus perustellaan tässä yleisemmillä syillä. Niitä voivat olla muun muassa yhteiskunnallinen hyöty, universaalinen moraali, tarpeellinen paternalismi tai epämääräisemmät tunteelliset syyt. Uhrittomien rikosten käsite taas vetoaa monien oikeutta koskeviin intuitioihin ja vihjaa, ettei ilman uhria pitäisi voida olla rikostakaan. Käsitettä käytetäänkin usein erilaisten tekojen dekriminalisointiin liittyvässä keskustelussa saattamaan kuulijan henkilökohtainen oikeustaju ja rikostyypin perusteluun liittyvät yleiset syyt ristiriitaan. Tämän takia uhrittomiin rikoksiin liittyvä keskustelu on tyypillisesti varsin latautunutta.

Uhrittomat rikokset ovat merkityksellisiä poliittisessa filosofiassa ja rikosoikeudessa, koska niiden oikeutuksesta kiistellään. Kiista liittyy oikeusjärjestelmän tehtävään. Mikäli sen tehtävänä on vain suojata yksilöiden oikeuksia tai ratkaista kiistoja, oikeusprosessia ei voi syntyä ennen kuin jonkun laillisia oikeuksia on loukattu tai ne ovat muuten tulleet kiistanalaisiksi. Tällöin oikeusjutulle löytyy aina selvä kantaja, jonka oikeudet ovat kiistan kohteena. Jos kantajaa taas ei löydy, kyseessä ei ilmeisestikään ole asia johon oikeusjärjestelmän tulisi puuttua.

Usein kuitenkin katsotaan, että oikeusjärjestelmällä on muitakin tehtäviä. Esimerkkeinä voisivat toimia yhteisen hyvän tavoittelu, perinnäismoraalin ylläpito, yksilöiden suojeleminen itseltään, tarkoituksellinen yhteiskuntasuunnittelu tai vaikkapa jumalallisen tehtävän toteuttaminen. Ne edellyttävät toimia, jotka eivät liity yksittäisten ihmisten välisiin suhteisiin tai oikeuksiin. Tällöin lakiin sisältyy monia velvoitteita ja sääntöjä joiden rikkominen ei suoraan vahingoita toisia yksilöitä, mutta joita kuitenkin ylläpidetään rangaistuksen uhalla. Ensimmäistä oikeudenkuvaa kannattaville uhrittoman rikoksen ajatus on käsittämätön, samalla kun jälkimmäistä kannattaville laki joka ei aja laajempia päämääriä on selvästi puutteellinen.

Näkökulmaero liittyy myös vapauden problematiikkaan. Niille, jotka kannattavat liberaalia yhteiskuntamallia, lain ainoana tehtävänä on taata vapaus. Niin kauan kuin kenenkään vapautta ei loukata, lailla ei ole asioihin mitään sanottavaa. Erityisesti libertaarit katsovat, että lain ei tulisi asettaa yksilöille mitään positiivisia velvoitteita, vaan taata ainoastaan negatiivinen vapaus. Silloin mitään uhrittomia rikoksia ei voi olla. Kilpailevat ideologiat kiistävät tämän ja väittävät, että lain tehtävänä on usein myös rajoittaa vapautta jonkin korkeamman päämäärän hyväksi. Oikeudellinen vastuu ulottuu silloin myös toimintaan (ja toimimatta jättämiseen), joka ei aktiivisesti loukkaa toisia eikä siis tuota uhreja.

Uhrittomat rikokset liittyvät kiinteästi myös adversariaalisten ja inkvisitoriaalisten oikeusjärjestelmien eroihin ja kehitykseen. Silloin kun uhria tai kantajaa ei voida löytää, adversariaalinen järjestelmä ei toimi tai joutuu kiertämään ongelman; toisaalta monet katsovat, että oikeusjärjestelmän ei tulisikaan pystyä puuttumaan asioihin ellei selvää uhria löydy. Inkvisitoriaalinen järjestelmä selviää uhrittomista rikoksista helposti koska ne on alun perin katsottu rikoksiksi keisarin, kuninkaan tai valtion arvovaltaa vastaan; toisaalta uhrittomuuteen perustuva kritiikki on ollut merkittävässä osassa kuninkaan ja tuomarin valtaa rajoitettaessa. Uhrittomiin rikoksiin liittyvä ongelma on näin näkyvissä molempien oikeustraditioiden kehityksessä ja niiden välillä käydyssä keskustelussa.