Lockheed U-2

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 9. syyskuuta 2005 kello 17.41 käyttäjän Spirit (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Irlantilaisesta poprockyhtyeestä katso U2.


 Tätä artikkelia on pyydetty vertaisarvioitavaksi. Voit auttaa Wikipediaa lukemalla ensin vertaisarviointipyynnön ja sen jälkeen osallistumalla keskusteluun tai muokkaamalla tätä artikkelia.
Lockheed U-2R

Lockheed U-2 (CL-282)
Kuvaus
Konetyyppi Strateginen tiedustelukone
Miehistö 1 ohjaaja
Ensilento 29. heinäkuuta 1955
Palveluskäyttöön 20. kesäkuuta 1956
Valmistaja Lockheed
Mitat
Pituus 19,13 m
Kärkiväli 31,39 m
Korkeus 4,88 m
Siipipinta-ala 92,90 m²
Paino
Tyhjäpaino 7 031 kg
Maksimi lentoonlähtöpaino 18 733 kg
Voimanlähde
Moottori General Electric F101-GE-F-29
Suorituskyky
Huippunopeus 692 km/h
Lakikorkeus 30 480 m

Lockheed U-2 oli 1950-luvun tärkein yhdysvaltalainen vakoilulentokone. Sen suunnitteli legendaarisen Skunk Worksin johtaja Clarence "Kelly" Johnson. Myöhemmin NASA on käyttänyt koneen TR-1- ja ER-2-versioita ilmakehätutkimuksessa.

Suoritusarvot

CIA tilasi koneen suunnittelun suoraan Johnsonilta. CIA:n puolella ohjelmaa johti Mr. B, Richard Bissell. Johnson operoi C & J Engineering -peiteyrityksen avulla. Kelly avustaja Ben Rich, joka myöhemmin johti Skunk Worksia, käytti salanimeä Ben Dover. Tavoite oli rakentaa kone, joka voi kuljettaa tietyn kokoisen ja painoisen kameralaitteiston usean tuhannen kilometrin matkan niin korkealla, ettei ilmatorjunta pysty ampumaan sitä alas. Koneesta suunniteltiin yksipaikkainen ja yksimoottorinen. Sen siiven kärkiväli on hyvin suuri, joten sen liitoluku on korkea kuten purjelentokoneilla; koneen voimalaite on kuitenkin suihkumoottori. Se pystyi tavoittamaan 100 000 jalan (30 480 metrin) korkeuden sekä lentämään useita tunteja 70 000 jalan (21 336 metrin) korkeudessa 500 mailin (805 kilometrin) tuntinopeudella.

Ensimmäiset koneet lensivät vuonna 1955. Niiden siipien kärkiväli oli 80 jalkaa (24,38 metriä) ja ne painoivat 17 720 naulaa (8 000 kg). Polttoainesäiliöiden tilavuus oli 1 000 gallonaa (vajaat 4 000 litraa). Lisäpolttoainesäiliötankein kone saattoi lentää 2 600 mailia (miltei 4 200 kilometriä). U-2:n suihkumoottori oli Pratt & Whitney J-57. Koneessa käytettiin erikoispolttoainetta. Tavallinen JP-4-kerosiini alkaa jäätyä ja haihtua korkealla lennettäessä kylmyyden ja alemman ilmanpaineen vuoksi. Shellin LF-1A-kerosiinin ominaisuudet saatiin aikaan lisäämällä kerosiiniin Flit-hyönteismyrkkyä ja 1955 Yhdysvalloissa olikin tästä pulaa U-2:n kuluttaessa sitä (Rich). Syttymispiste oli tavanomaista kerosiinia korkeampi, 166°C, polttoainetaloudellisuuden saavuttamiseksi korkeilla lennoilla. Ongelmaksi muodostui moottoreiden sammuminen 90 000 jalan korkeudessa, minkä vuoksi moottorit piti käynnistää uudelleen 30 000 - 40 000 jalan korkeudessa. Toinen ongelma oli lento-operaatioissa, joissa tätä polttoainetta piti kuljettaa eri tukikohtiin.

Ensilento ja operaatioiden alku

Ensilento tapahtui Lockheedin koelentäjän Tony LeVierin ohjaamana 4. elokuuta 1955 Nevadassa. Virallinen ensilento oli 8. elokuuta, jolloin kone nousi 35 000 jalan korkeuteen. Lockheedin kokeet katsottiin moottoriongelmista huolimatta onnistuneiksi. Ilmavoimat osti muutaman U-2:n kesällä 1955 atomienergiakomission tarvitsemien tutkimusten suorittamiseksi. Elokuussa 1955 ilmavoimat otti U-2-tukikohdan alueelta 50 000 jalan korkeudesta kuvia, joissa golf-kentällä näkyi kaksi palloa. 7. toukokuuta 1956 NACA kertoi lehdistötiedotteessaan uudesta tutkimuskoneesta, joka pystyy lentämään 10 mailin eli 16 km korkeuteen. 9. heinäkuuta NACA tiedotti koneen siirtyvän tekemään ilmakehätutkimusta Yhdysvaltain ulkopuolelle. NACA lensi Yhdysvaltain ilmavoimien lainaamia koneita.

Vakoilukone

U-2 "Dragon Lady" harjoituslennolla.

Vuonna 1955 presidentti Eisenhower palasi Genevestä, missä Neuvostoliitto oli torjunut hänen "Open skies" -ehdotuksensa oikeudesta suorittaa ylilentoja, koska ei katsonut saavansa siitä hyötyä tilanteessa, jossa 40 % Neuvostoliiton pinta-alasta oli lentokieltoaluetta ulkomaalaisilta tai jopa neuvostoliittolaisilta. Ongelma oli Yhdysvalloille polttava strategisten pommitusten kannalta, koska mahdolliset maalit eivät olleet tiedossa ja tiedot Uralin itäpuolella Siperiassa olevista uusista kaupungeista olivat puutteelliset. Toisen maailmansodan jälkeen länsimaat olivat aloittaneet Neuvostoliiton ylilennot, mm. radiomajakkojen ja muiden kohteiden paikannukset.

Helmikuussa 1958 Paul Thomson ja William Miller, Oxfordissa opiskelevat ylioppilaat, jotka olivat palvelleet 1953-1958 laivastossa, kirjoittivat lehteen, että Britannia sieppaa neuvostoliittolaisia sanomia harhautuneiksi väittämiensä lentokoneiden avulla Geneven sopimusta rikkoen paljastaakseen neuvostoliittolaisia sotilasosastoja, viestintämenetelmiä jne. aiheuttaen sodan vaaran. Kumpikin sai paljastuksestaan kolmen kuukauden vankeustuomion.

Riittävän korkealla lentävä U-2 tuntui hyvältä ratkaisulta ongelmaan ja sen käyttö hyväksyttiin poliittisesti 1955. Neuvostoliiton ylilennot U-2:lla aloitettiin 1956. Virallisesti U-2-ohjelma kuului Yhdysvaltain avaruushallinnolle, NASA:lle, osana säätilatutkimusta, ilmavoimien lainaamin lentokonein. Kolmen U-2-koneen meteorologinen eskaaderi perustettiin 1956 Yotertown-Strippin tukikohtaan Nevadaan ja NASA julkaisi jatkuvasti tuloksia meteorologisista tutkimuksista. Toukokuussa 1956 ilmoitettiin, että ohjelma on siirretty Eurooppaan, yhdysvaltalaisiin lentotukikohtiin Saksassa ja Britanniassa. Turkkiin ja Japaniin perustetuista U-2-tukikohdista vaiettiin. Japaniin sijoitettiin kuusi U-2:a. Tiedustelulennot, jotka eivät koskeneet meteorologiaa, kulkivat Japaninmereltä Neuvostoliiton itärajalle, Keltaiselle merelle Kiinan alueen ylitse.

Kuubassa 1962 alasammutun U-2:n Pratt & Whitney J75 suikumoottori. Museo Havannassa, Kuubssaa.

Koneet olivat toisen polven U-2:ia, joissa oli Pratt & Whitney D75 -moottorit, jotka mahdollistivat pidemmän toimisäteen ja lentokorkeuden. Koneissa oli rungon alaosassa seitsemän jatkuvasti pyörivien prismojen avulla toimivaa laajakulmakameraa. Uusissa U-2:ssa oli myös nauhurit, jotka nauhoittivat lennon aikana tutkien aaltoja. Ohjaamon taakse oli lisäksi asennettu räjähdyspanos, jonka tarkoituksena oli räjäyttää lentokone sen jälkeen, kun ohjaaja olisi poistunut lentokoneesta heittoistuimella. Turkissa olevaan Yhdysvaltojen ilmavoimien tukikohtaan perustettiin 1956 alussa osasto "10/10" hoitamaan lentoja. NASAlle osoitetut U-2-lentäjät lensivät vain hyvällä säällä, vaikka NASAn tiedettiin keräävän säätilatietoa kaikissa sääolosuhteissa.

Huolimatta lentojen salaisuudesta onnistui Neuvostoliiton ilmatorjunta havaitsemaan koneet jo läheltä Neuvostoliiton ilmatilan rajaa. Yleensä U-2-koneiden lentoreitti alkoi Turkista Van-järveä kohti, joka sijaitsee Iranin ja Turkin rajalla. Sieltä koneet lensivät kohti Teherania ja sen jälkeen Meshediä, joka sijaitsee Neuvostoliiton, Iranin ja Afganistanin rajalla. Afganistanin ja Neuvostoliiton rajaa pitkin lennot jatkuivat takaisin tukikohtaan, jolloin ne eivät varsinaisesti loukanneet Neuvostoliiton ilmatilaa.

Samaan aikaan Yhdysvaltain tukikohdista Britanniasta ja Saksasta aloitettiin ylilennot Viron, Liettuan ja Latvian neuvostotasavaltojen ilmatilassa. Yhdysvallat järjesti U-2-lennon jopa päivän kuluessa siitä, kun Yhdysvaltain ilmavoimien aselajipäällikkö, Natan F. Twining oli vieraillut Moskovassa. Kymmenen päivän kuluessa Neuvostoliitto jätti asiasta nootin. 9. toukokuuta 1960 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov totesi, että kun Twining tuli, he ottivat hänet vastaan kuin vieraan. Hän lähti Neuvostoliitosta ja jo seuraavana päivänä lähetti Neuvostoliiton alueelle korkealla lentävän lentokoneen, joka lensi Kiovaan saakka. Twiningia voidaan verrata eläimeen, joka suorittaa tarpeensa sinne, missä syö.

Kuubassa 1962 alasammutun U-2:n rungon osia.

Lennot eivät olleet vaarattomia, kaksi lentäjää kuoli ja kolmas onnistui pelastautumaan ennen koneen maahansyöksyä. Helmikuussa 1956 Robert Everettin U-2 syttyi palamaan Nevadassa. Hän laski koneen 30 000 jalkaan (10 000 metriin) ja hyppäsi. 17. syyskuuta 1956 Howard Kerry kuoli koneensa murskautuessa 60 mailin päässä tukikohdasta Saksan liittotasavallassa. Huhtikuussa 1957 Robert L. Siker kuoli koneen törmätessä maahan Nevadassa. Bruce Grant menetti 30 kilometrin korkeudessa tajuntansa ja kuoli.

Toukokuussa 1958 lehti "Sovjetskaja aviatsija" (Neuvostoilmailu) kirjoitti, että Neuvostoliiton sotilastiedustelu, GRU, alkoi tutkia U-2-lentoja siksi, että näissä lentokoneissa ei ollut tunnisteita, joista olisi voinut määritellä niiden tehtävän. Artikkelin mukaan koneiden tehtäviin kuului myös strateginen tiedustelu.

Maaliskuussa 1958 Air Review julkaisi ilmailukerhon kuusitoistavuotiaan jäsenen ottaman kuvan U-2:sta kentällä. 1959 julkaisivat japanilaiset liitolentäjät kuvan maahan laskeutuvasta U-2:sta neljäkymmenen mailin päässä Tokiosta. Nähdessään konetta lähestyvät japanilaiset, ohjaaja sulki hyttinsä oven. Ohjaajalla ei ollut tunnusmerkkejä, mutta hänen vyöllään oli pistooli. Yleisöä kehotettiin poistumaan. Air Reviewin päätoimittaja Akira Sekigawa julkaisi koneesta jutun mainiten, että koneen toimisäde voi olla pitkä johtuen koneen liito-ominaisuuksista.

Tammikuussa 1960 Sovjetskaja aviatsija kirjoitti, että U-2:ia käytetään strategiseen tiedusteluun.

1960 kun lennot päätettiin, ilmoitti puolustusministeri Thomas Gates Yhdysvaltain senaatin kuulemisessa, että he ovat menettäneet tietolähteen avaruusasemista, lentokoneista, ohjusasemista, koealueista, sukellusvenetelakoista sekä ydinenergialaitoksista ja se pitää korvata muin menetelmin. U-2-lentojen avulla Gatesin mukaan muodostui käsitys siitä, että Neuvostoliitto oli paremmin varustautunut kuin oli luultu.

U-2-konetta seuraavia tiedustelulentokoneita ovat Lockheed A-12 "Oxcart". Siitä kehiteltiin YF-12A-hävittäjäversiotakin. Tämä jäi suunnittelun ja kokeilun asteelle. Sitä seuraava oli Lockheed SR-71, joka tuli käyttöön 1965. Pitkään - ainakin 1990-luvun puolivälistä asti - on kerrottu, että suunnitteilla on uusi vakoilukone Aurora / Senior Citizen. 2000-luvun alussa on ollut puhetta miehittämättömien tiedustelukoneiden kehittämisestä edelleen ja myöskin endoatmosfäärisistä koneista, jotka voisivat lentää kohteeseen avaruuden kautta.

U-2-koneita käytetään edelleen. 25. heinäkuuta 2004 Associated Pressin (AP) mukaan Korean kansantasavallan uutistoimisto KCNA väitti Yhdysvaltain tehneen tammikuusta kesäkuuhun 1 200 tiedustelulentoa U-2, KC-135 ja muita tiedustelukoneita käyttäen. Yhdysvallat epäilee Pohjois-Korean harjoittavan ydinkokeita.

Yhdysvallat aikoo käyttää U-2-tiedustelukoneita vuoteen 2020 saakka.

U-2-yksiköt ja sijainti

Nykyiset lentotukikohdat

  • Alconbury, Britannia, RAF
  • Air Force Plant 42, Palmsdale, Kalifornia, Yhdysvallat 12-16 U-2-konetta, USAF
  • Aktrotiri Air Base, Kypros, RAF
  • Beale Air Force Base (39°08'N 121°26'W), Beale , Kalifornia, Yhdysvallat, USAF
  • Osan Air Base, Etelä-Korea, USAF englanninkielinen linkki

Historiaa

  • 1st Weather Reconnaissance Squadron, Provisional (WRSP-1)
    • Detachment A Lakenheath (RAF Alconbury), Britannia
      • Detachment A siirretään 15. kesäkuuta 1955 Weisbadenin lentotukikohtaan Saksaan
        • Detachment A siirretään Giebelstadtin lentotukikohtaan
  • 2nd Weather Reconnaissance Squadron, Provisional (WRSP-2), Det "10-10", "Turkey-US Logistics Group"
    • Detachment B Adana (WRSP-2), Irclikin lentotukikohta, Turkki
      • lentoreittejä: Turkki, Peshawar (Pakistan), Semipalatinsk (Neuvostoliitto Kazahstan), Tjura Tam, Teheran, Iran.
  • 3rd Weather Reconnaissance Squadron, Provisional (WRSP-3)
    • Detachment C Atsugi, Japani
  • Detachment D Edwards North Base (?)
  • Detachment E Taoyan, Taiwan
  • 4th Weather Reconnaissance Squadron, Provisional (WRSP-4), "Groom (dry) Lake Test Facility", "Watertown Strip", "Area 51", "The Area", "The Ranch", "Paradise Ranch", "Dreamland"
    • siirretään kesäkuussa 1960 Edwardsin lentotukikohtaan Kaliforniaan, "USAF Flight Test Center", "Special Projects Branch"
      • organisoidaan yhdessä 6512. TG:n kanssa 1969 osaksi 1130. ATTG:ä.
  • Det G' Takhli Thaimaa
  • Det H Taojuanin lentotukikohta Taiwanilla, 35. laivue, "Black Cats", "6th group RoCAF"


OL-20 Bein, Vietnam => 1. heinäkuuta 1970 OL-RU U-Tapaoon Thaimaahan.

    • Detachment 3 ja 4
      • Bealen lentotukikohta Kaliforniassa Yhdysvalloissa (39°08'N 121°26'W)
      • Osan lentotukikohta Etelä-Koreassa
      • Akrotirin lentotukikohta Kyproksella
      • Ezeizan lentokenttä Buenos Airesissa
      • Rameyn lentotukikohta Puerto Ricossa (Yhdysvaltain erityishallintoalue)
      • Taifin lentotukikohta Saudi-Arabiassa (ei toiminnassa U-2:ien suhteen)

Lentoja

Kuuban kriisi

Kiina ja Taiwan

Persianlahden sota

U-2-tiedustelukuvat kattoivat puolet kaikista tiedustelukuvista ja noin 30 % kokonaistiedustelusta.

  • Desert Shield -operaation aikana lennettiin 284 lentoa yhteensä 2 726,2 tuntia viiden kuukauden aikana.
  • Desert Storm -operaation aikana lennettiin 260 lentoa yhteensä 2 022,5 tuntia kuuden viikona aikana.

Muuta

  • 3. lokakuuta 1989 viimeiset 37 U-2:a toimitettiin Yhdysvaltain ilmavoimille
  • 26. tammikuuta 2003 Osanin lentotukikohdasta operoiva U-2 "Dragon Lady" putosi Etelä-Koreassa Hwa Songin. Lentäjä pelastautui ja neljä siviiliä loukkaantui.

Lähteitä

  • Clarence L."Kelly" Johnson with Maggie Smith, Kelly - More than my share of it all, Smitsonian Institute Press, 1989, ISBN 0-87474-491-1
  • Ben R. Rich, Leo Janos, Skunk Works, Little, Brown & Company, 1994, ISBN 0-316-74300-3
  • Powers, Francis Gary & Gentry, Curt, U-2: Operaatio ylilento, , 1971, Kirjayhtymä
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lockheed_U-2&oldid=416087”