Stellerinmerilehmä
| Stellerinmerilehmä | ||||||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
||||||||||||||||||||
| Stellerinmerilehmän rekonstruktio Lontoon Natural History Museumissa |
||||||||||||||||||||
Uhanalaisuusluokitus: Hävinnyt [1] |
||||||||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||||
| Kaksiosainen nimi | ||||||||||||||||||||
| Hydrodamalis gigas (Zimmermann, 1780) |
||||||||||||||||||||
| Synonyymit | ||||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||||
| Katso myös | ||||||||||||||||||||
 Stellerinmerilehmä Wikispeciesissä |
Stellerinmerilehmä (Hydrodamalis gigas) on sukupuuttoon kuollut suuri sireenieläin, joka eli Beringinsalmen Aasian-puoleisella rannikolla. Sen löysi vuonna 1741 luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller, joka matkusti tutkimusmatkailija Vitus Beringin mukana. Pieni stellerinmerilehmäpopulaatio eli tuolloin Beringinsaaren ja läheisen Copper Island -saaren ympäristössä. Ennen ihmisen saapumista alueelle stellerinmerilehmä eli koko pohjoisen Tyynenmeren alueella. Nisäkkäiden nimityöryhmän ehdotus lajin uudeksi suomenkieliseksi nimeksi on "stellerindugongi".[2]
Sisällysluettelo |
Piirteet [muokkaa]
Stellerinmerilehmä kasvoi 7,5–8 metriä pitkäksi[3] ja painoi 8–11 tonnia (joidenkin lähteiden mukaan vain kolme tonnia[3]), ollen huomattavasti suurempi kuin manaatit tai dugongi. Se näytti hieman suurelta hylkeeltä, mutta sillä oli kaksi vankkaa eturaajaa ja valasmainen pyrstö. Stellerin mukaan ”eläin ei koskaan tule rannalle, vaan elää aina vedessä. Sen nahka on musta ja paksu, kuin vanhan tammen kaarna..., sen pää epäsuhtaisen pieni ruumiiseen verrattuna..., sillä ei ole hampaita, vain kaksi tasaista valkoista luuta – yksi päällä, yksi alla.” Stellerin mukaan merilehmä oli täysin kesy. Se söi pohjassa kasvavia leviä. Paikoissa, joissa merilehmät olivat syöneet, huuhtoutui rantaan paljon levien juuria ja varsia. Joidenkin havaintojen mukaan se oli kuitenkin varsin huono uimarilähde?.
Häviäminen [muokkaa]
Merilehmien populaatio oli pieni jo silloin, kun Steller löysi sen. Alueelle tulleet merimiehet, hylkeenpyytäjät ja turkiskauppiaat metsästivät ne nopeasti sukupuuttoon. Merilehmiä metsästettiin sekä ruoaksi että nahkojensa tähden, joista tehtiin veneitä. Niiden rasva oli myös arvokasta, sillä sitä käytettiin paitsi ruokana, myös öljylampuissa, sillä se paloi ilman savua tai hajua. Vuoteen 1768 mennessä, alle 30 vuotta löytämisensä jälkeen, stellerinmerilehmä oli metsästetty sukupuuttoon.
Fossiiliaineisto osoittaa, että stellerinmerilehmä eli ennen laajalla alueella pohjoisella Tyynellämerellä, etelässä Japaniin ja Kaliforniaan asti. Sen perusteella, miten nopeasti viimeinen populaatio metsästettiin sukupuuttoon, on päätelty, että ihmisen levittäytyminen alueelle on ollut syynä lajin katoamiseen muuallakin.
Ajoittain merilehmän kaltaisten eläinten havainnoista saadaan raportteja Beringinsalmen alueelta, Jäämereltä ja Grönlannista, joten pienten populaatioiden on esitetty mahdollisesti selvinneen nykypäivään asti. Väitteitä ei ole kuitenkaan todennettu.
Lajista on jäljellä vain muutamia vanhoja piirroskuvia ja luurankoja. Yksi näistä harvoista luurangoista tuotiin Suomeen, Helsingin Luonnontieteelliseen museoon vuonna 1861.[4] Se on nykyisin museon arvokkain näyte.[4]
Lähteet [muokkaa]
- Anderson, P. 1995. Competition, predation, and the evolution and extinction of Steller's sea cow, Hydrodamalis gigas. Marine Mammal Science, 11: 391-394.
- World Conservation Monitoring Centre (1996). Hydrodamalis gigas. 2006 IUCN Red List of Threatened Species. IUCN 2006. Retrieved on 11 May 2006. Database entry includes a brief justification of why this species is listed as extinct
- Shoshani, Jeheskel (November 16, 2005). Wilson, D. E., and Reeder, D. M. (eds) Mammal Species of the World, 3rd edition, Johns Hopkins University Press. ISBN 0-8018-8221-4, 92.
- Wilson & Reeder: Hydrodamalis gigas Mammal Species of the World. Bucknell University. Viitattu 18.04.2010. (englanniksi)
Viitteet [muokkaa]
- ↑ Hydrodamalis gigas IUCN Red List. 2011. IUCN. (englanniksi)
- ↑ Nisäkäsnimistötoimikunta: Nisäkäsnimistö (vahvistamaton ehdotus nisäkkäiden nimiksi) 2008. Viitattu 18.4.2010. — Suomen kielen lautakunta suhtautui toimikunnan nimistöehdotukseen torjuvasti. Ks. Suomen kielen lautakunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet Kotus.fi. 20.11.2008. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Viitattu 18.10.2011.
- ↑ a b Happonen, Holopainen, Sotkas, Tenhunen, Venäläinen: Bios 3: Ympäristöekologia, s. 61. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27631-6.
- ↑ a b Eläinmuseo: Selkärankaiskokoelmat Luettu 22.10.2010
