Stellerinmerilehmä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Stellerinmerilehmä
Stellerinmerilehmän rekonstruktioLontoon Natural History Museumissa
Stellerinmerilehmän rekonstruktio
Lontoon Natural History Museumissa
Uhanalaisuusluokitus: Hävinnyt [1]
Hävinnyt
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Sireenieläimet Sirenia
Heimo: Merilehmät Dugongidae
Alaheimo: Hydrodamalinae
Palmer, 1895
Suku: Hydrodamalis
Retzius, 1794
Laji: gigas
Kaksiosainen nimi
Hydrodamalis gigas
(Zimmermann, 1780)
Synonyymit
  • Hydrodamalis balaenurus (Boddaert, 1785)
  • Hydrodamalis borealis (Gmelin, 1788)
  • Hydrodamalis cetacea (Illiger, 1815)
  • Hydrodamalis stelleri Retzius, 1794
  • Manati balaenurus
  • Manati gigas Zimmermann, 1780
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Stellerinmerilehmä Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Stellerinmerilehmä Commonsissa

Stellerinmerilehmä (Hydrodamalis gigas) on sukupuuttoon kuollut suuri sireenieläin, joka eli Beringinsalmen Aasian-puoleisella rannikolla. Sen löysi vuonna 1741 luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller, joka matkusti tutkimusmatkailija Vitus Beringin mukana. Pieni stellerinmerilehmäpopulaatio eli tuolloin Beringinsaaren ja läheisen Copper Island -saaren ympäristössä. Ennen ihmisen saapumista alueelle stellerinmerilehmä eli koko pohjoisen Tyynenmeren alueella. Nisäkkäiden nimityöryhmän ehdotus lajin uudeksi suomenkieliseksi nimeksi on "stellerindugongi".[2]

Piirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stellerinmerilehmän luuranko Muséum national d'histoire naturellessä.

Stellerinmerilehmä kasvoi 7,5–8 metriä pitkäksi[3] ja painoi 8–11 tonnia (joidenkin lähteiden mukaan vain kolme tonnia[3]), ollen huomattavasti suurempi kuin manaatit tai dugongi. Se näytti hieman suurelta hylkeeltä, mutta sillä oli kaksi vankkaa eturaajaa ja valasmainen pyrstö. Stellerin mukaan ”eläin ei koskaan tule rannalle, vaan elää aina vedessä. Sen nahka on musta ja paksu, kuin vanhan tammen kaarna..., sen pää epäsuhtaisen pieni ruumiiseen verrattuna..., sillä ei ole hampaita, vain kaksi tasaista valkoista luuta – yksi päällä, yksi alla.” Stellerin mukaan merilehmä oli täysin kesy. Se söi pohjassa kasvavia leviä. Paikoissa, joissa merilehmät olivat syöneet, huuhtoutui rantaan paljon levien juuria ja varsia. Joidenkin havaintojen mukaan se oli kuitenkin varsin huono uimarilähde?.

Häviäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stellerinmerilehmän luuranko Helsingin Luonnontieteellisessä museossa.

Merilehmien populaatio oli pieni jo silloin, kun Steller löysi sen. Alueelle tulleet merimiehet, hylkeenpyytäjät ja turkiskauppiaat metsästivät ne nopeasti sukupuuttoon. Merilehmiä metsästettiin sekä ruoaksi että nahkojensa tähden, joista tehtiin veneitä. Niiden rasva oli myös arvokasta, sillä sitä käytettiin paitsi ruokana, myös öljylampuissa, sillä se paloi ilman savua tai hajua. Vuoteen 1768 mennessä, alle 30 vuotta löytämisensä jälkeen, stellerinmerilehmä oli metsästetty sukupuuttoon.

Fossiiliaineisto osoittaa, että stellerinmerilehmä eli ennen laajalla alueella pohjoisella Tyynellämerellä, etelässä Japaniin ja Kaliforniaan asti. Sen perusteella, miten nopeasti viimeinen populaatio metsästettiin sukupuuttoon, on päätelty, että ihmisen levittäytyminen alueelle on ollut syynä lajin katoamiseen muuallakin.

Ajoittain merilehmän kaltaisten eläinten havainnoista saadaan raportteja Beringinsalmen alueelta, Jäämereltä ja Grönlannista, joten pienten populaatioiden on esitetty mahdollisesti selvinneen nykypäivään asti. Väitteitä ei ole kuitenkaan todennettu.

Lajista on jäljellä vain muutamia vanhoja piirroskuvia ja luurankoja. Yksi näistä harvoista luurangoista tuotiin Suomeen, Helsingin Luonnontieteelliseen museoon vuonna 1861.[4] Se on nykyisin museon arvokkain näyte.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anderson, P. 1995. Competition, predation, and the evolution and extinction of Steller's sea cow, Hydrodamalis gigas. Marine Mammal Science, 11: 391-394.
  • World Conservation Monitoring Centre (1996). Hydrodamalis gigas. 2006 IUCN Red List of Threatened Species. IUCN 2006. Retrieved on 11 May 2006. Database entry includes a brief justification of why this species is listed as extinct
  • Shoshani, Jeheskel (November 16, 2005). Wilson, D. E., and Reeder, D. M. (eds) Mammal Species of the World, 3rd edition, Johns Hopkins University Press. ISBN 0-8018-8221-4, 92.
  • Wilson & Reeder: Hydrodamalis gigas Mammal Species of the World. Bucknell University. Viitattu 18.04.2010. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Domning, D., Anderson, P.K. & Turvey, S.: Hydrodamalis gigas IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 24.7.2014. (englanniksi)
  2. Nisäkäsnimistötoimikunta: Nisäkäsnimistö (vahvistamaton ehdotus nisäkkäiden nimiksi) 2008. Viitattu 18.4.2010.Suomen kielen lautakunta suhtautui toimikunnan nimistöehdotukseen torjuvasti. Ks. Suomen kielen lautakunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet Kotus.fi. 20.11.2008. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Viitattu 18.10.2011.
  3. a b Happonen, Holopainen, Sotkas, Tenhunen, Venäläinen: Bios 3: Ympäristöekologia, s. 61. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27631-6.
  4. a b Eläinmuseo: Selkärankaiskokoelmat Luettu 22.10.2010