Sotatalous Suomessa välirauhan aikana

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Sotatalous Suomessa välirauhan aikana käsittelee talvi- ja jatkosodan välistä ajanjaksoa, jonka aikana valtakunnan talouselämä sopeutettiin valtiojohdon määräyksin ja talouselämän sopeutuessa myös omaehtoisesti muuttuneeseen toimintaympäristöön. Välirauhan aikana luotiin Kansanhuoltoministeriön määräyksin järjestelmällinen säännöstelytalous talvisodan ja välittömästi sen jälkeisen ajan hapuilun sijaan.[1]

Samanaikaisesti vakiinnutettiin myös talvisodan aikana luotu sotataloudellinen johto-organisaatio, jossa puolustusvoimien hankinnoista vastaavan kenraalimajuri Leonard Grandellin asema vakiintui puolustusministeriössä työskentelevän Sotatalouspäällikön tehtävässä. Sotatalouden johto-organisaatio sai välirauhan aikana muutenkin muodon, jota ei sittemmin enää ollut tarkoituksenmukaista muuttaa kuin pieniltä osin.[2]

Säännöstelytalouden luominen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elintarvikkeiden säännöstelyn kehittäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Elintarvikkeiden säännöstely Suomessa toisen maailmansodan aikana

Talvisodan aikana säännöstelyn piiriin joutui melko vähäinen määrä elintarvikkeita (mm. sokeri, siirappi ja kahvi). Yhtenä käytännön syynä tähän oli mm. se, että jo yksinomaan ostokorttien jakaminen olisi tuottanut lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia kansalaisten hakeuduttua itärajan tuntumasta ja suurista kaupungeista pakoon sotatoimia ja pommituksia. Moskovan välirauhan solmimisen jälkeen elintarvikkeiden säännöstelyyn asettaminen laajeni nopeasti uusiin tuotteisiin ja tuoteryhmiin.[3]

Välirauhan aikana elintarviketilanteen todettiin nopeasti heikkenevän. Syynä tähän olivat mm. luovutetuille alueille jäänyt maatalousmaa (n. 10 % peltojen kokonaispinta-alasta) ja ulkomaankaupan voimakas lasku, josta johtuen mm. ulkomailta ennen sotaa tuotujen lannoitteiden määrä laski romahdusmaisesti. Kolmantena tekijänä elintarviketilanteen heikkenemisessä oli talvisodan aikana ja heti sen jälkeen tapahtunut karjan määrän voimakas lasku. Lisäksi kesä 1940 oli sääoloiltaan hyvin kuiva, joka osaltaan laski maatalouden tuotantomääriä. Erilaisia elintarvikkeita asetettiin säännöstelyn piiriin hieman eri aikoina, mutta vuoden 1940 loppuun mennessä elintarvikkeiden säännöstely kattoi jo lähes kaikki tärkeimmät elintarvikkeet ja nautintoaineet. Ravintorasvat, lihatuotteet ja maito sekä maitotuotteet olivat säännöstelyn piirissä vuoden lopussa. Merkittävimmän poikkeuksen muodosti peruna, jota ei välirauhan aikana asetettu säännöstelyn piiriin.[4]

Välirauhan aikana luotiin Suomen sota-aikainen talouspolitiikka ja sen osana myös säännöstelyjärjestelmä, joka ei koskenut pelkästään elintarvikkeita vaan myös hyvin suurta osaa muita välttämättömiä hyödykkeitä. Välirauhan aikana saatiin luotua jonkinasteinen tasapainotila kysynnän ja tarjonnan välillä, mutta ns. jatkosodan osoittauduttua pidempikestoiseksi kuin aluksi oli uskottu tai toivottu järkkyi tasapainotila merkittävästi. Jatkosodan alusta pystyttiin selviytymään jo hankittujen varastojen turvin, mutta varastojen loputtua keväällä 1942 oli kansakunta käytännössä jo nälänhädän partaalla.[5]

Muiden hyödykkeiden säännöstelyn kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Välirauhan aikana elintarvikkeiden ohella monet muutkin tuotteet ja hyödykkeen siirtyivät säännöstelyn piiriin. Syksyn 1940 aikana mm. saippua ja muut puhdistusaineet sekä vaatteet ja jalkineet säännösteltiin.[6]

Lokakuussa 1940 jaettiin ensimmäiset tekstiilituotteiden ostokortit. Tekstiilien valmistuksessa käytettyjä raaka-aineita alettiin tosin säännöstellä vasta seuraavan vuoden maaliskuussa (esimerkkinä raaka-ainevarojen säännöstelyn alkamisesta välirauhan aikana). Tekstiilien ostokortit jaettiin erikseen miehiä, naisia ja lapsia varten. Tekstiilien ostoluvat jakautuivat sangen monimutkaisesti ns. tekstiilipisteisiin ja samassa lomakkeessa oleviin erikoiskortteihin (joiden perusteella saattoi ostaa esim. sukat tai vaihtoehtoisesti ompelulankaa luovuttaen samalla säädetyn määrän tekstiilipisteitä). Varsinaista tekstiilipulaa ei välirauhan aikana kuitenkaan vielä päässyt syntymään.[7]

Ulkomaankaupan kehitys välirauhan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan jälkeen maaliskuun lopulla Suomessa arvioitiin (mm. maan hallituksen ja talouselämän johdon välisessä neuvottelussa) mahdollisuuksia käydä ulkomaankauppaa ja tehtiin vertailuja eri vaihtoehtojen välillä. Pääasiallisina vaihtoehtoina tarkasteltiin toisaalta Saksaa ja toisaalta länsiliittoutuneita (lähinnä Isoa-Britanniaa). Saksan ei täällä arvioitu voivan käydä kauppaa Suomen kanssa siinä laajuudessa, että valtakunnan väestön huolto tulisi turvatuksi (ensisijaisesti elintarvikkeet). Hieman myöhemmin Saksassa päädyttiin myös arvioon ettei Suomi voisi tarjota sen kaltaista taloudellista yhteistyötä, että sillä olisi kolmannen valtakunnan kannalta oleellista merkitystä.lähde? Saksaa kiinnosti Suomessa lähinnä tietyt metallit, mutta Suomen pääasiallisiin toiveisiin elintarvikkeiden toimittamisesta ei katsottu voivan suostua. Saksan suunnitelmista tietämättä Suomessa päädyttiin (omista lähtökohdista) ratkaisuun kauppasuhteiden kehittämisestä Ison-Britannian kanssa. Ison-Britannian taloudellisen sodankäynnin ministeriön edustaja Charles Hambron saavuttua Suomeen huhtikuun alussa ja hänen kanssaan käymien neuvotteluiden (7. ja 8. huhtikuuta) perusteella Suomen hallitus päätti pyrkiä saattamaan voimaan sotataloussopimuksen Englannin kanssa mahdollisimman nopeasti. Suomen hallituksen päällimmäisenä tavoitteena oli pyrkiä sopimukseen, jolla turvattaisiin väestön huollon turvaaminen nopeasti heikkenevässä elintarviketilanteessa. Tavoitteeseen päästäkseen Suomen johdon oli siis hyväksyttävä Ison-Britannian vaatimukset asettautumisesta länsiliittoutuneiden riveihin Saksaa vastaan käytävässä sodassa.[8][9]

Saksan aloitettua hyökkäyksensä Tanskaan ja Norjaan 9. huhtikuuta 1940 Suomen asema muuttui hyvin nopeasti heikommaksi ulkomaankaupan mahdollisuuksien suhteen. Saksa pystyi, Tanskan antauduttua noin vuorokaudessa, sulkemaan Tanskan salmet ja estämään näin suomalaisten laivojen pääsyn valtamerille itämereltä käsin. Iso-Britannia ilmoitti jo 18. huhtikuuta sotataloussopimuksen peruuntumisesta ja Suomessa alkoi suuren epätietoisuuden kausi, joka kesti kesäkuun puoleenväliin asti. Elintarviketilanne alkoi vaikuttaa aiempaa huolestuttavammalta, vaikka Suomeen oli saapunut tai saapumassa mm. Argentiinasta lahjana saatu 100 000 tonnin erä vehnää.[10]

Suomen ulkomaankaupan edellytysten merkittävä heikkeneminen Saksan joukkojen edetessä kohti Norjan pohjoisosia oli tosiasia, johon Suomen valtiojohdolla ei ollut juurikaan mahdollisuuksia vaikuttaa. Norjalaisten taholta ehdotettiin jopa sitä, että Suomi miehittäisi Norjan pohjoisimmat osat. Suomen ylin sodanjohto ilmeisesti harkitsi asiaa hetken, mutta luopui ajatuksesta. Saksan joukot etenivät huhti-toukokuun aikana Narvikin asti, mutta joutuivat jopa perääntymään Norjan armeijan ja maihinnousseiden länsiliittoutuneiden joukkojen edessä. Norja näytti siis ”katkeavan” kahteen osaan, jossa eteläosaa hallitsisi Saksa ja pohjoisosaa liittoutuneet. Tämä olisi sangen hyvin sopinut Suomelle, koska huoltoreitit länteen olisi voitu pitää auki Norjan pohjoisten satamien kautta. Suomessa kiihdytettiin tieyhteyden rakentamista Norjan Skibotniin, jossa ympäri vuoden jäättömänä pysyvä satama olisi ollut käytettävissä Suomen huollon turvaamiseksi lännen kanssa käytävällä ulkomaankaupalla.[11]

Saksan hyökättyä länteen 10. toukokuuta 1940 ja Ranskan puolustuksen alkaessa romahtaa nopeasti jouduttiin Suomessa arvioimaan tilannetta aivan uudelta pohjalta. Saksan asevoimien voittokulku vaikutti suorastaan murskaavalta ja Ranska olikin jo kesäkuussa valmis antautumaan Saksalle. Kesäkuun alussa länsiliittoutuneiden joukot vetäytyivät Norjasta ja Saksa miehitti maan kokonaan nopeasti tämän jälkeen. Suomen yhteydet länteen olivat tämän jälkeen enää Petsamon sataman varassa, jota kautta merkittävää ulkomaankauppaa ei ollut mahdollista käydä, vaikka siihen panostettiinkin paljon resursseja ja kuljetuskapasiteettia.[12]

Suomen yhteyksien länsiliittoutuneisiin katkettua kesäkuun alussa 1940 tilanne maassa oli hyvin tukala. Suomessa koettiin yleisesti, että maa oli joutunut itselleen vihamielisten voimien saartamaksi. Neuvostoliitto painosti omalta taholtaan mm. rauhansopimuksen tulkintaerimielisyyksien muodossa ja Saksa koettiin lähinnä kylmäkiskoisen välinpitämättömäksi Suomea kohtaan. Olihan Saksa ”luovuttanut” Suomen Neuvostoliiton etupiiriin edellisenä syksynä ja noudattanut talvisodan aikana äärimmäisen tiukkaa puolueettomuuspolitiikkaa Suomen suhteen estäen mm. sotatarvikekuljetukset alueensa kautta. Kaiken lisäksi Neuvostoliitto toteutti Baltian maiden miehityksen 15. ja 17. kesäkuuta alkaen (ensin mainittuna päivänä alkoi Liettuan ja jälkimmäisenä päivänä sekä Eestin että Latvian miehittäminen). Baltian maat eivät ryhtyneet aseelliseen vastarintaan.[12][13]

Touko-kesäkuussa 1940 Saksan suhtautuminen Suomeen muuttui nopeasti ja lähes täydellisesti. Saksan saatua yliotteen Ranskasta suuntautui Adolf Hitlerin johtaman Saksan mielenkiinto kohti itää ja Neuvostoliittoa. Ensimmäisiä suunnitelmia itään suuntautuvasta sotaretkestä lienee alettu pohtia jo toukokuun 1940 aikana. Varsinaisten suunnitelmien ja valmisteluiden alku ajoittuu hieman myöhemmäksi, heinäkuun lopulle 1940. Saksan hyökkäyssuunnitelma Neuvostoliittoon tuli sittemmin tunnetuksi Operaatio Barbarossan nimellä. Saksan kasvava kiinnostus itään merkitsi Suomen strategisen aseman muuttumista oleellisesti. Suomelle ryhdyttiin kaavailemaan omaa osaa itään suuntautuvassa hyökkäyksessä. Liittoutuneiden joukkojen vetäydyttyä Norjasta kesäkuun alussa todettiin valitun, liittoutuneisiin suuntautuneen linjan ajaneen karille täydellisesti. Tämän johdosta Suomen johto informoi Saksan Helsingin lähettilästä siitä, että aiempaa mm. Isoon-Britanniaan suuntautunutta linjaa pidettiin virheenä ja että Suomi olisi nyt halukas sitoutumaan poliittisesti ja taloudellisesti Saksaan. Saksan ja Suomen poliittinen lähentyminen sai konkreettisen muodon jo 29. kesäkuuta 1940 solmitun kauppasopimuksen muodossa. Sopimus oli suomalaisten kannalta jopa yllättävän laaja ja edullinen. Sopimus nelinkertaisti Suomen viennin Saksaan ja kaksinkertaisti samalla tuonnin Saksasta ennen talvisotaa vallinneeseen tasoon nähden.[14][15]

Suomen johto teki siis melko nopean linjamuutoksen, jonka seurauksena Suomi siirtyi Saksan vaikutuspiiriin. Linjamuutokseen vaikutti eniten yhteyksien katkeaminen länsiliittoutuneisiin. Saksa tarjosi vallinneessa tilanteessa lähes ainoan vaihtoehdon Neuvostoliiton tahtoon alistumiselle, johon taas poliittista tahtoa ei löytynyt. Suomalaiset esittivät toiveenaan myös sotatarvikkeiden hankkimisen Saksasta, mihin saksalaiset eivät vielä heinäkuussa 1940 suostuneet. Tilanne tässäkin suhteessa muuttui jo elokuussa, jolloin saksalainen upseeri saapui Suomeen tarjoamaan sopimusta joka sisälsi mahdollisuuden sotatarvikkeiden hankkimiseen Saksasta ja samalla saksalaisten joukkojen läpikulusta Suomen alueen kautta Norjan pohjoisosiin. Suomessa neuvottelutarjous tulkittiin enemmänkin poliittiseksi tueksi ja siihen tartuttiin. 1. lokakuuta 1940 solmitun sopimuksen perusteella Suomi sai ostaa Saksasta sotatarvikkeita. Suomelle myydyt sotatarvikkeet olivat lähinnä Saksan Puolasta ja länsi-Euroopasta saamaa sotasaalista, tosin myös uusia saksalaisvalmisteisia tarvikkeita sisältyi kauppaan. Tämän ns. Veltjens-kaupan Suomelle merkittävimpiä sotatarvikkeita olivat kenttä- ja ilmatorjuntatykistön aseet runsaine ampumatarvikkeineen. Saksalaiset eivät tässä vaiheessa halunneet rasittaa suhteitaan Neuvostoliittoon, joten sotatarvikekaupan hoidettiin ns. bulvaanien välityksellä.[16]

Suomen siirtyminen Saksan etupiiriin tarkoitti suomalaisten kannalta sitä, että mm. Saksasta saadut elintarvike-erät poistivat pahimmat ongelmat kansanhuollon suhteen. Samalla Suomi joutui kuitenkin tilanteeseen, jossa Saksalla oli jatkossa mahdollisuudet painostaa Suomea poliittisesti. Tätä mahdollisuutta Saksa sittemmin käyttikin jatkosodan aikana. Suomen ulkomaankauppa Saksan kanssa jatkui kuitenkin keskeytymättä koko välirauhan ajan. Lähes samanaikaisesti Saksan kanssa tehdyn kauppasopimuksen kanssa Suomi solmi 28. kesäkuuta 1940 vastaavan kauppasopimuksen myös Neuvostoliiton kanssa. Tämän sopimuksen merkitys jäi kuitenkin huomattavasti vähäisemmäksi. Suomi ei pystynyt hankkimaan terästä sopimukseen kuuluvien laivojen toimittamista varten, eikä Neuvostoliitto toimittanut Suomeen sovittuja määriä öljytuotteita tai viljaa.[17]

Ulkomailta välirauhan aikana hankittu sotamateriaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksasta saatiin välirauhan aikana ostaa mm. 48 kpl moderneja 150 mm:n haupitseja.

Talvisodan päätyttyä Suomessa oleva sotamateriaali luetteloitiin ja arvioitiin niiden määrien ja käyttökelpoisuuden selvittämiseksi. Merkittävimmät puutteet käytettävissä olevassa sotamateriaalissa havaittiin mm. erilaisten tykkien (kenttä-, ilmatorjunta- ja panssarintorjunta) puutteena. Ulko- ja kotimaisia hankintoja sekä sotasaalismateriaalin kunnostamista pyrittiin tehostamaan. Kevään ja kesän 1940 aikana Suomeen saapui erilaista, jo aiemmin tilattua, sotamateriaalia.[18]

Saksan katkaistua Suomen kauppayhteydet länteen miehittämällä Tanskan ja Norjan alkukesään 1940 mennessä ei Suomessa uskottu sotamateriaalia olevan juurikaan enää saatavilla mistään. Saksa oli pidättänyt osan Suomeen matkalla olleista sotatarvikkeista mm. Norjan satamiin. Tilanne kuitenkin muuttui jo elokuussa 1940 Saksan kiinnostuttua Suomesta mahdollisena liittolaisena Neuvostoliittoon tapahtuvan hyökkäyksen vasemman sivustan turvaajana.[12][19]

Sotamateriaalitilanteen kehittyminen välirauhan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotamateriaalitilanne Suomessa oli parantunut jo talvisodan aikana, mutta Moskovan välirauhan ajan viitenätoista kuukautena materiaalinen puolustusvalmius kohentui entisestään mm. kunnostetun sotasaalismateriaalin, kotimaassa tuotettujen ja ulkomailta ostettujen sotatarvikkeiden myötä. Välirauhan aikaisten sotamateriaalin lisähankintojen ansiosta jatkosotaan lähdettäessä oli Suomen puolustusvoimien kokonaisvahvuus nostettavissa noin 500 000 mieheen. Materiaalitilanteen suotuisasta kehittymisestä huolimatta on muistettava, että Suomen puolustusvoimat olivat edelleen sangen pienen ja taloudellisilta resursseiltaan vähäisen maan armeija.[20]

Talvisodan jälkeen kesään 1940 mennessä tapahtuneen kenttäarmeijan kotiuttamisen päätyttyä puolustusvoimien varastoissa oli laadultaan kirjavaa sotamateriaalia, joka oli pääosin kuitenkin osoittautunut käyttökelpoiseksi sotatilanteessa. Sotamateriaalia ei kuitenkaan ollut riittävästi uusissa suunnitelmissa olleen, noin puolen miljoonan miehen, kenttäarmeijan tarpeisiin. Asehankintoja jatkettiin niin kotimaasta kuin ulkomailta.[21]

Katso myös:Sotamateriaalitilanteen kehitys Suomessa välirauhan aikana

Kuljetukset ja polttoainetilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskovan välirauha vaikutti merkittävästi Suomen liikenneoloihin jo muutenkin maailmansodan syttymisen jälkeen muuttuneissa olosuhteissa, joissa maailmansodan eri osapuolet sääntelivät mm. merenkulkua erilaisin rajoituksin. Suomen osalta merkittävimmät muutokset liikenneoloihin itse rauhansopimuksesta johtuen olivat välittömästi sodan jälkeen mm. Hangon talvisataman luovuttaminen Neuvostoliitolle sekä Saimaan kanavan ja uuden rajan itäpuolelle joutuneen rataverkon käytöstä poistuminen. Neuvostoliitolle luovutettavalle alueelle jäi rataverkosta mm. tärkeä Elisenvaaran risteysasema, jonka luovuttaminen katkaisi Imatran ja Joensuun välisen ratayhteyden. Lisäksi rauhansopimuksen ehtojen mukaan Suomen tuli luovuttaa Neuvostoliitolle mm. 75 veturia, 120 henkilö- ja 1868 tavaravaunua korvauksena Neuvostoliiton sotamenetyksistä. Lisäksi Neuvostoliittoon luovutettiin korvauksina suuri määrä kuorma- ja henkilöautoja sekä 78 erilaista alusta ja 267 proomua. Lisäksi Saksa oli takavarikoinut talvisodan aikana yhteensä 14 suomalaista laivaa satamissa, joita se hallitsi. Laivat palautettiin suurilta osin Suomen käyttöön vasta vuosina 1942 ja 1943.[22]

Kauppamerenkulku jatkui välittömästi talvisodan jälkeen Itämeren kautta, mutta Saksan hyökättyä 9. huhtikuuta 1940 Tanskaan ja Norjaan yhteys valtamerille katkesi Saksan julistettua Skagerrakin sulkualueeksi, jolloin Suomen kauppalaivasto jakautui kahteen osaan. Itämerellä olevat laivat jäivät hoitamaan kuljetuksia Itämeren alueella ja valtamerille jääneet laivat aloittivat 13. huhtikuuta liikenteen Petsamoon. Vasta kesän 1940 lopulla saksalaiset avasivat meriliikenteen Tanskan salmien ja Kielin kanavan kautta uudelleen. Valtameriltä Suomeen tapahtuneessa liikenteessä tarvittiin aina jonkinasteinen lupa joko Ison-Britannian tai Saksan viranomaisilta. Oman merkittävän ongelmansa muodosti kuljetukset Petsamosta eteläisempään Suomeen, koska kuljetukset oli hoidettava kuorma-autoilla ratayhteyden puuttuessa. Välirauhan aikana Petsamon sataman kautta kulki yhteensä 521 500 tonnia tavaraa, josta osa kuului Ruotsin vienti- ja tuontikiintiöön (15 % / 25 %).[23]

Itämeren alueelle jääneet laivat (n. 400 000 bruttorekisteritonnia) kykenivät huolehtimaan alueen kuljetuksista lähes häiriöittä koko välirauhan ajan ulkomaankaupan vähennyttyä merkittävästi. Kesän lopulla Saksan purkama saarto mahdollisti liikennöinnin myös mm. Norjaan ja Alankomaihin. Petsamon kautta tapahtuvan ulkomaankaupan edellyttämän maaliikenteen hoitamiseksi perustettiin Pohjolan Liikenne 11. toukokuuta 1940. Yhtiöllä oli aluksi käytössään noin 500 kuorma-autoa. Petsamon liikenteessä liikennöi enimmillään noin tuhatviisisataa kuorma-autoa (joista noin 400 oli ruotsalaista). Itse meriliikenne Petsamoon hoidettiin lähes ainoastaan valtamerien puolelle jääneillä suomalaisaluksilla.[24][25]

Pääartikkeli: Liinahamarin reitti

Välirauhan aikana rautatieliikenteen organisointi mahdollisessa sotatilanteessa alistettiin sotilasjohdolle, mutta rauhan aikana junaliikennettä johti edelleen Valtion rautatiet. Rautatieliikenteen merkittävimpinä ongelmina oli ns. Karjalan radan katkeaminen ja kalustopula, joka johtui talvisodan tappioista ja Neuvostoliitolle luovutetusta kalustosta (noin kymmenesosa koko kalustosta). Junaradoista menetettiin noin viidesosa. Melko kevytrakenteista rataverkostoa alkoi myös rasittaa raskaan liikenteen lisääntyminen jo talvisodan aikana ja joka jatkui myös välirauhan kuukausina. Itä-Suomen rautatiekuljetuksia helpotti Varkauden ja Joensuun välille rakennetun ratayhteyden avaaminen liikenteelle. Rautateiden työtaakkaa pyrittiin helpottamaan myös kehittämällä laivaliikennettä sekä rannikolla että sisävesillä.[26]

Talvisodan päätyttyä maantieliikenteelle välttämättömien, nestemäisten polttoaineiden varastot olivat kuihtuneet huolestuttavan vähäisiksi ja maailmansodan laajeneminen edelleen vaikeutti polttoaineiden hankintaa ulkomailta. Polttoainetilanteen edelleen kiristyessä jouduttiin säännöstelyä tiukentamaan lisää 20. kesäkuuta 1940. Tiukan säännöstelyn ja kotimaisten korvikepolttoaineiden tuotannon lisääntyessä pystyttiin kuitenkin mm. kansanhuollon kannalta välttämättömistä kuljetuksista suoriutumaan.[27]

Liikennepolttoaineiden riittävyyttä pyrittiin parantamaan kotimaisilla korvikepolttoaineilla, ja heinäkuusta 1940 eteenpäin bensiiniä sai ostaa vain sellaiseen autoon, jonka omistaja pystyi osoittamaan tilanneensa autoonsa hiili- tai puukaasuttimen. Uuden sodan alkuun mennessä oli moottoriajoneuvoista kuitenkin vasta vajaa neljännes saatu muutettua puuhiili- tai pilkekäyttöisiksi. 16. toukokuuta 1941 annetun asetuksen mukaan moottoripolttoaineena ryhdyttiin käyttämään joko bensiinialkoholia (enintään 30 % alkoholia ja loput bensiiniä) tai moottorialkoholia (94 % denaturoitua väkiviinaa). Alkoholitehtaiden kapasiteetti oli noin 1 000 tonnia kuukaudessa.[28]

Välirauhan aikana säädetystä polttoaineiden varastoimisvelvollisuutta koskevasta laista huolimatta jatkosodan alussa nestemäisiä polttoaineita oli varastoissa siinä määrin vähän, että yhdessä Saksan lupaamilla toimituksilla polttoaineet eivät olisi riittäneet edes puolustusvoimien tarpeisiin kuin 4–5 kuukaudeksi. Varastoimisvelvoitettaan eivät polttoaineiden maahantuojat olleet voineet toteuttaa tuonnin vähäisyyden vuoksi. Polttoaineita oli varastoissa jatkosodan syttymisen aikoihin seuraavia määriä. Lisäksi tietoja tavoitteena olleista määristä (= varastoimisvelvollisuus) ja puolustusvoimien varastojen osuudesta kokonaismäärästä:[29]

  • Bensiiniä 25 700 tonnia tavoitteena olleesta n. 53 000 tonnista (puolustusvoimien varastojen osuus 72 %)
  • Petroolia 5 000 tonnia tavoiteena olleesta 13 000 tonnista (10 %)
  • Kaasuöljyä 4 470 tonnia tavoitteena olleesta n. 5 500 tonnista (80 %)
  • Polttoöljyä 2 130 tonnia (97 %)
  • Puuhiiltä 77 000 hehtolitraa
  • Pilkkeitä 7 000 hehtolitraa

Puuhiilen ja pilkkeiden arvioitiin riittävän, koska uusia tuotantolaitoksia oli jo suunniteltu ja perusteilla. Bensiiniä oli esitettyjen lukujen lisäksi varastoituna ilmavoimien tarpeisiin noin 7 miljoonaa litraa.

Polttomoottoreiden voiteluaineita oli varastoissa jäljellä yhteensä ainoastaan noin 2 500 tonnia, joista 867 tonnia oli puolustusvoimien varastoissa (joiden arvioitiin riittävän vain noin puoleksitoista kuukaudeksi). Kokonaisvarastoista ilmavoimien tarpeisiin oli varattu lisäksi yli 600 tonnia, joiden arvioitiin riittävän noin seitsemäksi kuukaudeksi. Siviililiikenteen tarpeisiin oli siis varastoissa vain noin tuhat tonnia voiteluaineita. Ennen talvisodan alkamista maahan oli tuotu jopa 18 000 tonnia voiteluaineita vuodessa.[30]

Asuntopula kasvaa välirauhan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo ennen talvisotaa vallitsi suurimmissa kaupungeissa pula asunnoista, koska 1930-luvun alun lamavuosina rakennustoiminta oli muutaman vuoden ajan lähes pysähdyksissä, eikä 1930-luvun loppua kohden rakentaminen vilkastunut vielä riittävästi.

Moskovan välirauhassa Neuvostoliitolle luovutetulta alueelta siirtyi valtakunnan jäljelle jääneeseen osaan yli 400 000 ihmistä. Suurin osa siirtolaisista sai elantonsa maataloudesta, josta syystä heidät pyrittiin sijoittamaan maaseudulle. Luovutetun Karjalan kaupunkien noin 90 000 asukasta sijoitettiin kuitenkin pääosin etelä-Suomen kaupunkeihin. Luovutetun alueen asuntokanta käsitti noin 112 000 asuntoa, joten asuintilojen puute muodostui vaikeaksi ongelmaksi välirauhan aikana.[31] Asuntopulaa lisäsi myös se, että talvisodan aikana pommituksissa oli tuhoutunut noin 1 900 rakennusta (joista 157 kivitaloa) ja vaurioitunut noin 4 800 rakennusta (joista n. 700 kivirakennusta). Pahiten pommituksista olivat kärsineet puutalovaltaiset kaupungit.[32]

Talvisodan aikana pommitusten aiheuttamien vaurioiden korjaaminen kangerteli mm. työvoiman puutteen vuoksi. Miesten vapautuessa välirauhan solmimisen jälkeen asepalveluksesta sai pommitusvaurioiden korjaaminen vauhtia. Uudisrakentaminen jäi kuitenkin kaupungeissa vähäiseksi välirauhan aikana. Maaseudulla sen sijaan pyrittiin rakentamaan siirtoväestölle uusia asuinrakennuksia. Rakentamista hankaloitti kuitenkin pula tarvittavista materiaaleista.[33]

Jo 1930-luvulla maassa oli esiintynyt asuntopulaa, johon oli pyritty löytämään erilaisia ratkaisuja. Melko pitkään omakotitaloja oli pidetty liian kalliina ratkaisuna asuntopulaan, mutta vuosikymmenen loppua kohden asiaa ryhdyttiin harkitsemaan uudelleen. Yhtenä ratkaisuna esitettiin kustannusten laskemista pitkälle menevästä standardisoinnista ja erilaisia tyyppipiirustuksia laadittiinkin. Arkkitehti Alvar Aalto aloitti jo vuonna 1936 kehittämään A.Ahlström Oy:lle puuelementeistä koottavaa omakotitaloa. Mainitun talotyypin valmistus aloitettiinkin Varkauden talotehtaalla välirauhan aikana vuonna 1940. Samana vuonna perustettiin myös Puutalo Oy, joka oli useiden teollisuuslaitosten yhteinen suunnittelu- ja markkinointiorganisaatio.[31]

Välirauhan aikana taloteollisuus sai Suomessa varsinaisen alkunsa. Syynä tähän olivat puolustusvoimien tarpeet. Puolustusvoimat olivat menettäneet luovutetulle alueelle merkittävän määrän majoitustiloistaan ja lisäksi armeijan vahvuus jäi huomattavasti aiempaa suuremmaksi rauhan tulosta huolimatta (vahvuus oli vielä vuodenvaihteessa 1940/41 noin 110 000 miestä). Majoitustilojen tarve oli armeijassa suorastaan huutava. Ratkaisuksi tähän kehitettiin nopeasti pystytettäviä ja teollisesti valmistettavia parakkeja, joita pystytettiin merkittäviä määriä puolustusvoimien uusille majoitusalueille pääosin pitkin itärajaa. Näitä parakkityyppisiä rakennuksia pystytettiin kaikkiaan noin 2 500 kappaletta, joista n. 1 300 oli miehistölle tarkoitettuja majoitusparakkeja ja noin 1 200 upseereille ja aliupseereille tarkoitettuja asuinparakkeja.[34][35]

Puolustusvoimien majoitustilojen rakentaminen sitoi siis merkittävän osan uuden teollisuudenalan kapasiteetista, mutta ensimmäiset ns. rintamamiestalot saatiin myös valmistettua. Asuntotilanteen helpottamisessa näillä taloilla ei vielä ollut suurtakaan merkitystä, mutta Ruotsista lahjoituksena saaduilla noin 2 000:lla koottavalla puutalolla sitä vastoin oli. Nämä rakennukset jaettiin kaikkiaan 75:lle eri paikkakunnalle ja jo syksyllä 1940 alkoi eri puolille Suomea nousta ns. ruotsalaiskyliä, jotka otettiin vastaan tulevaisuudenuskoisella optimismilla.[36]

Siirtoväen asema ja toimeentulo välirauhan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1940 alussa Suomessa oli yhteensä noin puoli miljoonaa sisäistä siirtolaista, joista noin 200 000 oli kaupungeista maaseudulle pommituksia pakoon lähtenyttä henkilöä. Loput noin 300 000 henkeä oli taas lähtöisin itärajan tuntumasta olevalta sotatoimialueelta. Itärajan tuntumasta paenneet olivat joutuneet lähtemään pakomatkalle hyvinkin lyhyellä varoitusajalla, joten heidän toimeentulon varmistamisessa oli sodan aikana kaupunkilaissiirtolaisia suurempia ongelmia. Suomessa siirtolaiset majoitettiin muusta euroopasta poiketen yksityisten ihmisten koteihin tai esim. kouluihin tai vastaaviin paikkoihin. Varsinaisia pakolaisleirejä Suomeen ei siis perustettu. Välirauhan solmimisen jälkeen suurin osa kaupungeista (pl. Luovutetun Karjalan kaupungit) paenneista pääsi palaamaan kotipaikoilleen, joskin osalla oli vakituinen asunto tuhoutunut sotatoimien seurauksena. Evakuoitujen ( sana joka muuntui nopeasti kansan suussa evakoksi) kokonaismäärä ei kuitenkaan laskenut kuin noin 80 000:lla, koska rauhansopimuksessa luovutettavaksi määrätyltä alueelta saapui jäljelle jääneeseen Suomeen noin 120 000 uutta siirtolaista. ”Evakkojen” kokonaismääräksi jäi siten noin 420 000 henkeä. Rauhan tulon jälkeen tapahtunut evakuointi tapahtui ihmisten osalta sangen järjestäytyneesti, mutta siirtoväen omaisuuden siirtäminen oli lähes kaoottinen operaatio ja suuri määrä omaisuutta jäi kokonaan evakuoimatta sekä katosi matkalla tai ei koskaan löytänyt alkuperäiselle omistajalleen.[37]

Siirtoväen toimeentulon turvaamiseksi saivat kunnalliset kansanhuoltolautakunnat jo 7. joulukuuta ohjeen, jonka mukaan evakuoiduille tuli maksaa huoltoavustusta, jonka määrä oli aikusta kohden 12 ja lasta kohden 10 markkaa. Huoltoavustus oli tarkoitettu kuitenkin vain niille, jotka syystä tai toisesta eivät voineet huolehtia itse majoituksestaan ja ravinnostaan aiheutuneista kustannuksista. Lisäksi huoltoavustuksen markkamäärät olivat vain ns. enimmäiskorvauksia ja niitä laskettiin jo tammikuun puolivalissä 6-8 markkaan, kun oli käynyt ilmi, että alempikin korvaus riitti majoituksen ja ravinnon hankkimiseen. Tavoitteena oli siis, että siirtoväki olisi itse mm. töihin hakeutumalla huolehtinut kustannuksista saamallaan palkalla. Tavoitteen tiedottaminen siirtoväestölle epäonnistui kuitenkin siinä määrin, että evakuoitujen keskuudessa oli yleisenä käsityksenä usko valtion velvollisuuteen huolehtia heidän elatuksestaan. Tämä taas vähensi oma-aloiteista työhönhakeutumista, vaikka mm. halonhakkuuseen olisi tarvittu kipeästi työvoimaa. Siirtoväkeen kuuluvat naiset työllistyivät yleensä miehiä helpommin talvisodan aikana ja välittömästi sen jälkeen. Huoltoavustuksen maksamista jatkettiin välirauhan solmimisen jälkeenkin.[38]

Siirtoväen huoltoavustusten rahoittaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siirtoväelle maksettavien korvauksien rahoittamiseksi säädettiin toisen maailmansodan aikana kahdesti (elokuussa –40 ja toukokuussa –45) erityinen omaisuudenluovutusvero, jonka tuotolla merkittävä osa korvauksista saatiin maksettua. Omaisuudenluovutusvero oli progressiivinen, jolloin veroprosentti kasvoi luovutetun omaisuuden arvon kasvaessa. Esimerkkeinä veroprosenteista luovutetun omaisuuden arvon mukaan vuonna 1939 (suluissa vuonna 1945):[39]

  • 40 000 mk veroprosentti 2,5 (vuonna 1945 veroa ei kannettu)
  • 80 000 mk veroprosentti 3,5 (vuonna 1945 0,4 %)
  • 640 000 mk veroprosentti 7,5 (1,6 %)
  • yli 40 960 000 mk veroprosentti 20 (3,5 %)

Vuoden 1945 omaisuudenluovutusvero ei prosenttilukujen pienuudesta huolimatta ollut lievempi, koska vero oli säädetty maksettavaksi viitenä peräkkäisenä vuonna. Lisäksi verotetun varallisuuden arvo laskettiin eri tavalla. Omaisuuden arvo laskettiin vuoden 1944 omaisuuden käyvän arvon mukaan kaksinkertaistettuna ja myös irtain omaisuus laskettiin verotuksen piiriin kuuluvaksi.

Perinteisen nämyksen mukaan juuri rahan lainaaminen keskuspankilta eli Suomen Pankilta oli syyllinen nopeasti kiihtyneseen hintojen nousu eli inflaatioon. Jo välirauhan aikana työtätekevän kansanosan palkkoja oli nostettava ja kyseessä oli kierre, jossa hintojen nousua seurasi palkkojen nousu, joka taas nosti hintoja entisestään. Sodan rahoittamiseen ei toisaalta ollut juuri muita mahdollisuuksia, joten kyse oli välttämättömyyden pakosta.[40]

Elinkustannusten nousua sotien aikana kuvaa indeksi, jossa vuoden 1938 tilannetta kuvataan luvulla 100. (suluissa kuvataan rahan määrän kehitystä indeksillä, jossa vuotta 1938 kuvataan myös luvulla 100. Indeksit olivat vuosittain:[41]

  • 1939 elinkustannusindeksi oli 103 (111)
  • 1940 elinkustannusindeksi oli 122 (135)
  • 1941 elinkustannusindeksi oli 147 (152)
Katso myös:Sotatalouden rahoittaminen Suomessa toisen maailmansodan aikana

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomi sodassa : talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät. Jorma Järventaus (toim.). Helsinki: Readers Digest, 1988. ISBN 951-9078-94-0.
  • Talvisodan historia 1–4. Sotatieteen laitoksen sotahistorian toimisto (toim.). Helsinki: Sotatieteen laitos, 1991. ISBN 951-0-17565-X.
  • Jatkosodan historia 1–6. Sotatieteen laitoksen sotahistorian toimisto (toim.). Helsinki: Sotatieteen laitos, 1993. ISBN 951-0-15326-5.
  • Itsenäisyyden puolustajat. Lauri Haataja jne.. Porvoo: Weilin+Göös Oy, 2002. ISBN 951-35-6630-7.
  • Kun kansa eli kortilla. Aake Jermo. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01651-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Järventaus s. 160–161
  2. ↑ Jatkosodan historia, osa 1 s. 141–145
  3. ↑ Kun kansa eli kortilla s.15: Aake Jermo
  4. ↑ Suomi sodassa s.161: Järventaus jne.
  5. ↑ Suomi sodassa s.161 ja 311: Järventaus jne.
  6. ↑ Kun kansa eli kortilla s.16: Aake Jermo
  7. ↑ Itsenäisyyden puolustajat s.98: Lauri Haataja jne.
  8. ↑ Itsenäisyyden puolustajat s.52: Lauri Haataja jne.
  9. ↑ Suomi sodassa s.169: Järventaus jne.
  10. ↑ Itsenäisyyden puolustajat ss.52-53 ja 36: Lauri Haataja jne.
  11. ↑ Itsenäisyyden puolustajat ss.52-53: Lauri Haataja jne.
  12. ↑ a b c Itsenäisyyden puolustajat s.53: Lauri Haataja jne.
  13. ↑ Suomi sodassa s.162 ja: Järventaus jne.
  14. ↑ Suomi sodassa s.169 ja: Järventaus jne.
  15. ↑ Itsenäisyyden puolustajat s.53 ja 80: Lauri Haataja jne.
  16. ↑ Suomi sodassa s.169 ja 173: Järventaus jne.
  17. ↑ Itsenäisyyden puolustajat s.80 ja 82: Lauri Haataja jne.
  18. ↑ Jatkosodan historia – Osa s. 142: Sotatieteen laitos
  19. ↑ Jatkosodan historia – Osa ss. 142-143: Sotatieteen laitos
  20. ↑ Suomi sodassa s. 190: Järventaus jne.
  21. ↑ Jatkosodan historia – Osa 1 s. 142: Sotatieteen laitos
  22. ↑ Jatkosodan historia – Osa s. 149: Sotatieteen laitos
  23. ↑ Jatkosodan historia – Osa 1 ss. 149-150: Sotatieteen laitos
  24. ↑ Jatkosodan historia – Osa 1 s. 150: Sotatieteen laitos
  25. ↑ Itsenäisyyden puolustajat s.151: Lauri Haataja jne.
  26. ↑ Itsenäisyyden puolustajat ss.149-150: Lauri Haataja jne.
  27. ↑ Jatkosodan historia – Osa s.150: Sotatieteen laitos
  28. ↑ Jatkosodan historia – Osa ss.150-151: Sotatieteen laitos
  29. ↑ Jatkosodan historia – Osa 1 ss.150-151: Sotatieteen laitos
  30. ↑ Jatkosodan historia – Osa 1 s.151: Sotatieteen laitos
  31. ↑ a b Itsenäisyyden puolustajat ss. 182-183: Lauri Haataja jne.
  32. ↑ Talvisodan historia – Osa 4 s. 69: Sotatieteen laitos
  33. ↑ Itsenäisyyden puolustajat s.182: Lauri Haataja jne.
  34. ↑ Itsenäisyyden puolustajat s.183: Lauri Haataja jne.
  35. ↑ Jatkosodan historia – Osa 1 s. 81 ja 108: Sotatieteen laitos
  36. ↑ Itsenäisyyden puolustajat ss.183-184: Lauri Haataja jne.
  37. ↑ Itsenäisyyden puolustajat s.45 ja 66: Lauri Haataja jne.
  38. ↑ Itsenäisyyden puolustajat ss.45-47: Lauri Haataja jne.
  39. ↑ Itsenäisyyden puolustajat ss.136-137: Lauri Haataja jne.
  40. ↑ Itsenäisyyden puolustajat s. 36 ja 138: Lauri Haataja jne.
  41. ↑ Itsenäisyyden puolustajat s.137: Lauri Haataja jne.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sotatalous_Suomessa_välirauhan_aikana&oldid=21309963”