Port Essington

Port Essington
Port Essingtonia vuonna 1839 esittävä piirros Jules Dumont d’Urvillen teoksesta Voyage au Pôle Sud et en Océanie.
Port Essington
Koordinaatit: 11°21′38″S, 132°9′12″E
Valtio	Australia
Territorio	Pohjoisterritorio
Perustettu	1838
Hylätty	1849
Hallinto
– komentaja	J. J. G. Bremer (1838–39) John McArthur (1839–1849)
Väkiluku	0
Infobox OKVirheellinen NIMI-arvo

Port Essington oli Australian Pohjoisterritorion Cobourgin niemimaalla vuodet 1838–1849 sijainnut brittiläinen siirtokunta. Se perustettiin kahdesta aiemmasta alueella tehdystä yrityksestä poiketen paitsi taloudellisista myös imperialistisista syistä, sillä pelko muiden maiden asutusyrityksistä alueella vaivasi Britanniaa.

Suhteellisen hyvin alkaneen perustamisvaiheen jälkeen Port Essingtonia kohtasivat useat vastoinkäymiset, kuten työvoiman puute, trooppinen pyörremyrsky ja malaria. Koko Port Essingtonin olemassaolon ajan sen väkiluku ei milloinkaan ylittänyt 80 henkilöä. Muista Australian siirtokunnista poiketen siellä ei myöskään ollut rangaistusvankeja kuin lyhyt neljän kuukauden ajanjakso.

Port Essingtonia yritettiin sen hylkäämisen jälkeen 1870- ja 1880-luvuilla hyödyntää kalatalouden tukikohtana, mutta yritykset epäonnistuivat. Sitä käytettiin joitakin vuosia veroviranomaisen leirinä, kunnes se hylättiin lopullisesti. Arkeologiset kaivaukset alkoivat alueella 1960-luvulla.

Historia

Tausta

Britit olivat yrittäneet perustaa pohjoiseen Australiaan siirtokunnan jo kahdesti ennen Port Essingtonia. Yhtenä siirtokunnan perustamisen tavoitteista oli aloittaa kaupankäynti Indonesian saariston bugisien kanssa. Bugisit liikkuivat tyypillisesti alueella tiettyyn aikaan vuodesta keräämässä merimakkaraa. Kiinalaiset maksoivat herkkuna pitämästään merimakkarasta korkeita hintoja, joten britit halusivat myös päästä osallisiksi arvokkaan kauppatavaran ostossa ja myynnissä. Briteillä oli myös mahdollisuus kaupitella bugiseille eurooppalaista tavaraa halvemmalla kuin alankomaalaisilla, joiden kanssa nämä olivat aiemmin tehneet kauppaa.

Ensimmäinen siirtokuntayritys pohjoiseen Australiaan oli James John Gordon Bremerin Melvillensaarelle Apsleynsalmen rannalle loppuvuonna 1824 perustama Fort Dundas. Kesäkuussa 1827 kapteeni Stirling perusti puolestaan Rafflesinlahdelle Fort Wellingtonin, joka oli sijainniltaan suotuisammassa paikassa. Fort Dundasin asukkaat siirrettiin vuonna 1828 Fort Wellingtoniin, kun sen tilanne oli käynyt kestämättömäksi bugisien odottamattoman poissaolon, alkuperäisasukkaiden hyökkäysten ja trooppisten sairauksien takia. Fort Wellington kuitenkin hylättiin jo seuraavana vuonna. Hiukan ennen hylkäämistä alueelle oli saapunut jonkin verran bugiseja, minkä vuoksi jotkut kokivat siirtokunnan tulleen hylätyksi liian nopeasti. Myös siirtokuntia johtaneiden upseerien soveltuvuutta ja halukkuutta tehtäviin jouduttiin arvioimaan uudelleen.

Port Essingtonin perustaminen

Bremer johti vuonna 1838 paroni Glenelgin käskystä Cobourgin niemimaalle retkikunnan, jossa olivat osana sotalaivat HMS Alligator ja HMS Britomart sekä kuljetusalukset Orontes ja Canton. Retkikunnan matkassa oli myös kuninkaallisen merijalkaväen erillisosasto. Siinä missä aiempia yrityksiä oli perusteltu taloudellisilla motiiveilla, uusi yritys oli myös jossakin määrin imperialistinen ja sillä haluttiin ehkäistä ranskalaisten, alankomaalaisten tai yhdysvaltalaisten asutusyrityksiä. Retkikunnan merkittävimpiä tukijoita oli amiraliteetin alivaltiosihteeri John Barrow, joka kirjeessään paroni Glenelgille 1836 oli sanonut, että olisi ”suunnaton nöyryytys ja häpeä nähdä trikolori tai tähdet ja raidat Dampier’s Landin yllä”. Mahdollisella Euroopan tai Aasian kilpailevalla valtiolla saattoi hänen mukaansa olla jopa mahdollisuus luoda uusi Singapore ilman selkeää brittiläistä läsnäoloa alueella estämässä asutusyrityksiä.

Virallisella nimellä Port Victoria kutsuttu siirtokunta perustettiin lokakuussa 1838 Cobourgin niemimaalle suotuisaksi nähtyyn paikkaan, jonka kapteeni Phillip Parker King oli löytänyt 1820-luvun alussa ja nimennyt amiraali William Essingtonin mukaan. Perustettaessa siirtokunnassa oli 47 asukasta.

Siirtokunnan alkuvaihe sujui verrattaen hyvin. Sinne oltiin hankittu Sydneystä useita hirsirakennuksia, joista tehtiin muun muassa asuintaloja, kirkko ja sairaala. Siirtokunnan muu rakennuskanta koostui kaarnasta ja ruo’oista rakennetuista majoista, jotka tuhoutuivat parin vuoden sisällä rakentamisestaan termiittien syödessä tukirakenteet, jolloin ne poltettiin ja tilalle rakennettiin uudet. Paikallinen kivilaji osoittautui korkean rautapitoisuutensa vuoksi vaikeaksi hakata, mikä aiheutti ongelmia. Rakennukset oli rakennettava paaluille kivisen maan tasoittamisen vaikeuden takia, eikä siirtokunnan suojaksi rakennetusta aallonmurtajasta tehty kuin puolittain kivistä hakattu.

Myöhemmät vaiheet

Merijalkaväen upseeri John McArthur seurasi vuonna 1839 Bremeriä Port Essingtonin komentajana. Hänen johtajuutensa oli todennäköisesti merkittävästi ylläpitämässä siirtokunnan moraalia.

Owen Stanleyn maalaus rantaan paiskautuneesta HMS Pelorusista vuodelta 1840.

Marraskuussa 1839 trooppinen pyörremyrsky tuhosi suuren osan Port Essingtonin rakennuskannasta. Siirtokunnan satamassa ollut HMS Pelorus paiskautui maihin, mikä pakotti sen miehistön jäämään siirtokuntaan vuoden 1840 ajaksi. Yksi aluksen miehistöön kuuluneista merisotilaista oli ammatiltaan tiilentekijä, ja hänen johdollaan siirtokunnassa alettiin valmistaa suhteellisen heikkolaatuisia tiiliä, joista tehtiin rakennuksille perustukset.

Ensimmäiset rangaistusvangit saapuivat Port Essingtoniin vuoden 1844 lopulla ja viipyivät siellä neljän kuukauden ajan tammikuuhun 1845 asti. Kaikki 20 vankia olivat entisiä kivenlouhijoita ja muurareita, jotka olivat olleet majakanrakennustöissä Rainen saarella tammi–syyskuussa 1844. Vankien työpanoksen avulla Port Essingtoniin rakennettiin majakka sataman suulle, kaksi perheellisille tarkoitettua asuinrakennusta ja keittiö sairaalarakennukseen sekä korjattiin sepän paja. Viimeksi mainittu on mahdollisesti viimeinen rakennus, joka Port Essingtonissa rakennettiin.

Preussilainen tutkimusmatkailija Ludwig Leichhardt aloitti syyskuussa 1844 Moretoninlahdelta itäisestä Queenslandista tutkimusmatkan Australian sisämaan halki. Hänen tavoitteenaan oli päättää retkensä Port Essingtoniin. Hänen oletettiin jo kadonneen tyystin, kunnes hän saapui komentaja McArthurin suureksi yllätykseksi siirtokuntaan 17. joulukuuta 1845 laihana ja säiden runtelemana.

Port Essingtonia koetteli sadekautena 1848–1849 ankara malariaepidemia, jonka pahimmassa vaiheessa ei koko siirtokunnassa ollut kuin kolme tervettä henkilöä. Tauti oli kokonaisuudessakin yleinen siirtokunnassa, ja se olikin sen asukkaiden merkittävin yksittäinen kuolinsyy.

Thomas Henry Huxley vieraili Port Essingtonissa vuonna 1849 ja kuvaili sitä myöhemmin ”ilmastoltaan epäterveelliseksi, asukkaita epämukavuudessa eläviksi ja asuinrakennuksia perin pohjin rappeutuneiksi ja mädäntyneiksi”. Sotaministeri Henry Grey määräsi Port Essingtonin 10. kesäkuuta samana vuonna lopullisesti hylättäväksi. Amiraliteetti ja sen esikunnan puheenjohtaja Ellenborough’n jaarli olivat toivoneet tätä kustannussyihin vedoten jo pian John Barrow’n eläköitymisen jälkeen.

Tieto Port Essingtonin hylkäämismääräyksestä saapui sen asukkaille 12. marraskuuta 1849, kun Henry Keppelin komentama HMS Meander saapui noutamaan näitä. Rakennuskanta tuhottiin polttamalla, ja 1. joulukuuta 1849 varuskunta nousi laivaan ja aloitti matkansa kohti Sydneyä. Alkuperäisasukkaat etsivät brittien poistuttua käytettävää tavaraa Port Essingtonin raunioista. Britit eivät ottaneet kaikkea karjaansa ja hevosiaan mukaan, joten näitä jäi elämään alueelle villiintyneinä.

Hylkäämisen jälkeen

Vuonna 1874 Darwinissa (tuolloinen Palmerston) asuva liikemies J. N. Sinclair halusi tutkia Port Essingtonin alueen mahdollisuuksia kalanjalostamon ja muun teollisuustoiminnan sijaintina. Hän lähti avokantisella Wild Duck -parkilla kahden avustajansa kanssa kohti Port Essingtonia. Kun heistä ei kuulunut mitään noin kuukauteen, Sinclairin ystävät pyysivät hallituksen kutteri HMCC Flying Cloudin kapteeni H. R. Marshia lähtemään heidän peräänsä.

Marsh ankkuroi Port Essingtoniin saavuttuaan Flying Cloudin edelleen käyttökunnossa olevaan laituriin. Maissa selvisi, että Vashon Headissa haaksirikkoutuneen Wild Duckin miehistö oli tavannut paikalliset alkuperäisasukkaat, jotka olivat antaneet näille ruokaa ja kanootit vastineena Sinclairin lupaamista tupakasta, ruoka-aineista ja työkaluista. Eräs heidän peräänsä lähetetty jäljittäjä löysi heidät lopulta ja toi heidät Marshin alukseen, joka kuljetti nämä Darwiniin.

Sinclair yritti pelastamisensa jälkeen jatkaa merimakkaran pyydystämisen mahdollisuuden selvittämistä Port Essingtonissa. Hän ryhtyi yhteistyöhön liikemies Edward Robinsonin kanssa, joka vieraili huhtikuussa 1874 Port Essingtonissa kuunarillaan. Alkuperäisasukkaat kuitenkin suuttuivat, kun ilmeni, että Sinclair ei ollut aikeissa toimittaa lupaamiaan tavaroita, ja vahingoittivat jonkin verran Robinsonin alusta. Merimakkarasta ei myöskään maksettu riittävän korkeaa hintaa, jotta Sinclairin ja Robinsonin liiketoiminta sillä olisi ollut kannattavaa. Robinsonista tuli myöhemmin vuonna 1881 alueen veronkerääjä Indonesian saaristosta tulijoita silmällä pitäen. Hän piti leiriä Port Essingtonissa vuoteen 1884 asti, jolloin hän perusti pysyvän tulliaseman Irgul Pointiin Boweninsalmen rantaan.

Rauniot

Noin vuonna 1905 otettu kuva Port Essingtonin hautausmaalla sijaitsevasta hautamuistomerkistä.

Port Essingtonin rauniot sijaitsevat Garig Gunak Barlun kansallispuistossa, ja niiden läheisyydessä asuu viiden iwaidjankielisen alkuperäisasukasheimon jäseniä. Pääsy alueelle oli aiemmin hyvin rajoitettua, mutta rajoituksia on vähennetty 1900-luvun lopulla ja sen jälkeen.

Raunioihin lukeutuu muun muassa perheellisten asuinrakennuksen viisi pyöreää cornwallilaistyylistä savupiippua sekä sairaalarakennuksen keittiön jäänteet. Ensimmäiset arkeologiset kaivaukset alueella toteutettiin vuonna 1966.

Talous

Port Essingtonin taloustilanne oli koko sen olemassaolon ajan heikko. Maanviljely oli huonosti tunnetuissa oloissa vaikeaa muun muassa monsuunisateiden epämääräisyyden vuoksi. Myrkyllisten kasvien takia lampaat eivät voineet laiduntaa vapaasti, joten niitä oli syötettävä käsin, mikä osaltaan alensi saatavilla olevan työvoiman määrää. Port Essingtoniin laivattiin myös karjaa, mutta eläimistä kuoli yleensä valtaosa jo merimatkan aikana. Eräästä 45 eläimen karjalastista tuli elävänä perille vain 14 eläintä, joista kaksi kuoli pian laivasta päästyään. Linnustuksesta ja kalastuksesta saatua ruokavarantoa täydensivät alkuperäisasukkailta saadut äyriäiset, palmunytimet, hunaja ja kilpikonnat. Britit myös myivät paikallisille tavaraa – alkuperäisasukkaita kiinnosti erityisesti tupakka.

Paitsi että Port Essingtonin alueen maasto oli vaikeasti hyödynnettävää, se oli myös kallista. Maata saattoi myydä vain Australian omalla hinnalla, joka oli yksi punta yhdestä aarista. Siirtomaaministeri John Russell esti vuonna 1840 suunnitelman myydä Port Essingtonissa maa-alueita kortteleittain, kuten oli onnistuneesti toimittu tyypillisissä Gibbon Wakefieldin siirtolaisasutusjärjestelyissä. Merkittävän siirtolaisten määrän puutteen lisäksi Port Essingtonissa ei ollut lainkaan ei-valkoisia työläisiä, vaikka siirtokuntahanketta tukenut kauppias George Windsor Earl oli ennakkoon arvellut, että Indonesian saaristosta olisi ollut helppoa hankkia paikallista väestöä työvoimaksi. Koko Port Essingtonin olemassaolon ajan sen asukasluku pysyikin alle 80 henkilössä.

Suhteet alkuperäisväestöön

Paikalliset alkuperäisasukkaat olivat jo tottuneet vieraisiin bugisien muodossa, ja he suhtautuivat Port Essingtoniin ja sen asujaimistoon lämpimästi. Siirtokunnan toinen komentaja John McArthur noudatti ilmeisesti suhteellisen suopeaa ja väkivallatonta politiikkaa. Myös se, että siirtokunta oli pieni ja keskittynyt, vähensi sen muodostamaa uhkaa paikallisten elämäntavalle ja taloudelliselle perustalle. McArthur mainitsee kirjoituksissaan, että britit eivät siirtokunnan alkuaikoina oppineet alkuperäisasukkaista paljoakaan, sillä nämä olivat haluttomia jakamaan tietoa itsestään tai kielestään, vaikka itse omivatkin jonkin verran englannin kielen piirteitä.

Alkuperäisasukkaat varastelivat toisinaan pieniä määriä tavaraa Port Essingtonista, mistä McArthur yleensä määräsi rangaistukseksi yön yksin sellissä tai ruoskinnan – alkuperäisasukkaiden mielestä edellinen vaihtoehto ilmeisesti oli kahdesta rangaistuksesta suurempi. Ainoa kuolemantapaus tahojen välillä aiheutui vuonna 1847, kun muuan kersantti Masland ampui kuoliaaksi varkaissa olleen ja pakoon yrittäneen alkuperäisasukasmiehen. McArthur lähetti Maslandin Sydneyyn syytettynä murhasta, mutta hänet vapautettiin syytteistä.

Alkuperäisasukkaiden keskuudessa ei tehty erityisen voimakkaasti lähetystyötä asukkaiden käännyttämiseksi kristinuskoon. Keväällä 1846 Port Essingtoniin saapui italialainen katolinen pappi Angelo Confalonieri (1813–1848), jonka matka-alus Heroine haaksirikkoutui jonkin matkan päässä siirtokunnasta. Confalonieri oppi kahdessa vuodessa käyttämään iwaidjan kieltä. Hän laati kaksi fraasikirjaa iwaidjan opetteluun ja käänsi kielelle rukouskirjan ja osia Uudesta testamentista. Hän nautti suurta kunnioitusta sekä alkuperäisasukkaiden että brittien keskuudessa, joskaan hänen lähetystyönsä ei suuremmin tuottanut hedelmää – hänen on myöhemmin väitetty käännyttäneen jopa 400 alkuperäisasukasta, mutta väitettä pidetään ajan kuvausten perusteella epätodennäköisenä. Hänen tapansa liikkua luonnossa alkuperäisasukkaiden mukana, jakaa kaikki omistamansa näiden kanssa ja toimia välittäjänä näiden kiistoissa siirtokunnan kanssa sai aikaan sen, että nämä myönsivät hänelle nimikkeen nagoyo (suom. isä) ja pitivät häntä täysin vertaisenaan. Kun hän kuoli malariaan kesäkuussa 1848, komentaja McArthur organisoi hänen hautajaisensa, joissa oli mukana Port Essingtonin koko sotilashenkilöstö.

Monen muun Australian siirtokunnan tavoin Port Essingtonin suurin vaikutus paikallisväestöön oli eurooppalaisten mukanaan tuomat sairaudet. Erään arvion mukaan Cobourgin niemimaan väestö olisi laskenut vuoden 1838 noin 200 hengestä alle 30 henkeen vuosisadan vaihteeseen mennessä.

Monet Port Essingtonissa asuneet ja siellä vierailleet kirjoittivat muistiin havaintojaan paikallisväestön kielestä ja tavoista. Tällä on ollut osuutensa siinä, että alue on nykyisin eräitä parhaiten etnologisesti dokumentoituja Australian pohjoisosien alkuperäisasukkaiden elinalueita.

Lähteet

• Bahn, Paul (toim.): Kadonneet kaupungit. Otava, 2001. ISBN 951-1-16315-9
• Allen, Jim: Port Essington: The Historical Archaeology of a North Australian Nineteenth Century Military Outpost. Sydney University Press, 2008. ISBN 978-1920898878 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Scott, Ernest (toim.): Australia. Cambridge University Press, 1988. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Schuyler, Robert L.: Historical Archaeology: A Guide to Substantive and Theoretical Contributions. Routledge, 2019. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• The Journal of the Royal Geographical Society, Volume the Ninth. John Murray, 1839. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Cresciani, Gianfranco: The Italians in Australia. Cambridge University Press, 2003. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Mitchell, Scott Roy Alexander: Culture Contact and Indigenous Economies on the Cobourg Peninsula, Northwestern Arnhem Land. Northern Territory University, 1994. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Port Essington Wikimedia Commonsissa

• McKenna, Mark: From The Edge: Australia’s Lost Histories. Melbourne University Press, 2016. ISBN 951-1-16315-9 (englanniksi)
• Port Essington, Northern Territory nma.gov.au. National Museum of Australia. (englanniksi)