Poppelikoivu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Poppelikoivu
Betula populifolia leaves.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Pyökkimäiset Fagales
Heimo: Koivukasvit Betulaceae
Suku: Koivut Betula
Laji: populifolia
Kaksiosainen nimi
Betula populifolia
Marsh. [1]
Levinneisyyskartta
Betula populifolia range map.svg
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Poppelikoivu Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Poppelikoivu Commonsissa

Poppelikoivu (Betula populifolia) on Pohjois-Amerikan itäosista kotoisin oleva pienikokoinen, kesävihanta puu, joka kuuluu koivujen sukuun ja koivukasvien heimoon.[1] Se muistuttaa paljon rauduskoivua, joka on sitä suurempi ja tyvestä rosokaarnainen.[2] Samalla alueella tavattavasta paperikoivusta sen erottaa helpoiten pitkäsuippuisista lehdistä, sileästä kaarnasta ja mustista läiskistä oksien tyvessä.[3]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poppelikoivun kaarnaa kirjovat tummat korkkihuokosrivit.

Poppelikoivu on nopeakasvuinen ja lyhytikäinen puu, joka kasvaa keskimäärin 6–9 metriä korkeaksi ja alkaa tuottaa siementä 8 vuoden ikäisenä.[1] Sillä on lähelle maanpintaa levittäytyvä juuristo, yleensä monihaarainen runko, kapean kartiomainen latvus ja lyhyet, kierot haarat.[1][2][3] Kaarna on nuorissa puissa tumman punaruskeaa, mutta muuttuu puun vanhetessa valkoiseksi tai harmaanvalkoiseksi ja tummenee tyveä kohti. Kaarna ei kesi juuri lainkaan mutta siinä on pitkiä, mustia korkkihuokosrivejä.[2][3]

Kuluvan vuoden kasvainranka on kalju tai hienokarvainen ja pienten hartsikyhmyjen peittämä; se ei tuoksu metyylisalisylaatille kuten kelta- ja sokerikoivulla.[3] Lehdet sijaitsevat varrella vuorottain, ja lehtiruoti on silmiinpistävän hento.[1][2] Lehtilapa on 3–10 senttimetriä pitkä, leveän puikea tai kolmiomainen, tylppä- tai suippotyvinen ja kärjestä pitkäsuippuinen. Lehtilaita on toissahainen ja alapinta kalju tai hienokarvainen.[2][3]

Poppelikoivu on yksikotinen kasvi, joka kukkii huhti–toukokuussa ja kantaa hedelmää syys–lokakuussa.[1][3] Sen pienet kukat sijaitsevat erillisissä hede- ja eminorkoissa. Jopa 7,5 senttimetriä pitkät hedenorkot ovat keltaisia ja riippuvat oksien kärjistä. Pienemmät eminorkot ovat pystyjä ja vihreitä mutta kääntyvät pölytyksen jälkeen alaspäin ja kypsyvät ruskeiksi, lieriömäisiksi hedelmänorkoiksi, joissa on runsaasti siipipalteisia pähkylöitä. Norkot hajoavat kypsinä ja siemenet leviävät tuulen mukana puun ympäristöön.[1][2]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hedenorkko talvella.

Poppelikoivu on kotoisin Pohjois-Amerikan itäosista. Sen levinneisyysalue ulottuu koillisessa Nova Scotiaan, lännessä Ontarion eteläreunalle ja etelässä New Jerseyhyn, New Yorkiin ja Pennsylvaniaan. Yksittäisiä esiintymiä on lisäksi Pohjois-Ohiossa, Virginiassa ja Pohjois-Carolinan länsireunalla.[1]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poppelikoivu on pioneeripuu, joka valtaa nopeasti metsäpalojen tuhoamia alueita, hakkuuaukioita ja hylättyjä peltoja. Se menestyy aurinkoisilla paikoilla, kosteassa ja hyvin vettä läpäisevässä maaperässä, 100–600 metrin korkeudessa merenpinnasta. Yleensä se kasvaa virtaavan veden äärellä, järvien rannoilla ja soilla mutta myös kuivemmilla hiekka- ja soramailla.[1][3]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poppelikoivun puuta on helppo työstää ja se soveltuu erinomaisesti sorvaukseen. Siitä tehdään muun muassa lankarullia, pyykkipoikia ja koriste-esineitä, minkä ohella sitä käytetään paljon polttopuuna. Pienen kokonsa takia sen taloudellinen merkitys on kuitenkin huomattavasti vähäisempi kuin paperikoivulla.[1] Irokeesit hoitivat poppelikoivulla peräpukamia, kun taas mi'kmaqit paransivat sillä tulehtuneita haavoja ja käyttivät sitä oksetusaineena.[3]

Poppelikoivu on myös tärkeä ravinnonlähde monille villieläimille. Majavat ja puupiikkisiat jyrsivät sen kuorta ja puuta. Mahlatikat juovat mahlaa, röyhelöpyylle kelpaavat hedenorkot ja silmut ja amerikanvihervarpunen, tiaiset ja monet muut laululinnut syövät siemeniä. Lumikenkäjänis, hirvi ja valkohäntäpeura käyttävät puolestaan talviravintonaan sen vuosikasvaimia.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k Milo Coladonato: Betula populifolia Fire Effects Information System. USDA Forest Service. Viitattu 7.6.2011. (englanniksi)
  2. a b c d e f Allen Coombes: Puut, s. 184. Taskuluonto-sarja. Suom. Jani Kaaro. Hong Kong: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2005. ISBN 951-0-30137-x.
  3. a b c d e f g h Hong Song: Betula populifolia Flora of North America. Viitattu 7.6.2011. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[[]Luokka:58.41 Puut, pensaat]]