Luontaislääkintä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Arabialainen yrttilääkinnän oppikirja.

Luontaislääkintä tarkoittaa Tietojätin mukaan luonnonmukaisten hoitojen käyttämistä, joiden ei tulisi häiritä elimistön normaalia toimintaa.[1] Luontaislääkinnän kannattajat käyttävät myös nimityksiä luontaislääketiede[2] ja luonnonlääketiede[3]. Luontaislääkinnässä on tavallisesti pyrkimyksenä tukea ja edistää elimistön omaa paranemiskykyä. Luontaislääkinnän lähestymistavassa pyritään koko ihmisyksilön huomioon ottamiseen,[4] millä tarkoitetaan yleensä sitä, että ihminen nähdään fyysisen kehon, mielen ja hengen kokonaisuudeksi, ja hoitojen on tarkoitus vaikuttaa näihin kaikkiin puoliin.[5] Luontaislääkinnän muotoja ovat esimerkiksi fytoterapia eli kasvilääkintä, luontaishoito-oppi (keskieurooppalainen), naturopatia, perinteinen kiinalainen lääkintä sekä akupunktio, intialainen lääkintä eli ayurveda, homeopatia, aromaterapia, hieronta, kiropraktiikka, naprapatia, osteopatia, polariaterapia, refleksologia eli vyöhyketerapia, antroposofinen lääketiede, shiatsu, reiki, väriterapia ja Alexander-tekniikka.[6] Manipulaatiohoitoja, kuten osteopatiaa, naprapatiaa ja kiropraktiikaa antavat Suomessa tarvittavan ammatillisen pätevyyden omaavat henkilöt.[7] Myös akupunktiota käytetään nykyisin joskus osana virallisen lääketieteen hoitomuotoja, vaikka sen vaikuttavuudesta on varsin vähän näyttöä.[8]

Useimmat luontaislääkinnän muodoista ovat lääketieteen kannalta uskomuslääkintää ja tiedeyhteisössä näitä oppeja ei katsota tieteellisiksi.[9][10]

Luonnonlääkkeellä voidaan tarkoittaa myös luonnosta saatavaa rekisteröityä lääkettä. Tällaisia on koululääketieteessä käytössä runsaasti alkaen morfiinista ja penisilliinistä aina viime vuosina kehitettyihin syöpälääkkeisiin kuten vinka-alkaloideihin ja taksaaneihin.[11]

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksassa lääkäreiksi opiskelevien opintoihin kuuluu luontaishoito-oppia (saks. Naturheilverfaren tai Erfahrungsheilkunde ), johon voi myös erikoistua. Luontaishoito-opin viisi klassista menetelmää ovat fytoterapia eli kasvilääkintä, vesi- ja lämpöhoidot, terveellinen ruokavalio (myös paastot), liikunta- ja hierontahoidot sekä terveet elämäntavat. Luontaishoito-opissa pyritään käynnistämään ja tukemaan elimistön itseparantamista.[12]

Yksi yleisimmin käytetyistä luontaishoidoista on naturopatia eli luontaishoito-opin Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Englantiin levinnyt versio. Naturopatian opiskelijan ei tarvitse olla lääkäri ja koulutus kestää näissä maissa noin neljä vuotta. Naturopatiassa käytettyjä hoitomuotoja ovat muun muassa ravitsemus-, paasto-, yrtti- ja vesihoidot sekä hieronta. Luontaishoito-opissa ja naturopatiassa on tavoitteena kohentaa koko kehon yleisterveyttä ja useita hoitomenetelmiä käytetään rinnakkain.[13]

Maailman terveysjärjestö WHO käyttää termiä traditionaaliset hoitomuodot (engl. traditional medicine) tarkoittamaan hoitoja, joita käytettiin ennen modernin lääketieteen käyttöönottoa. Traditionaalisilla hoitomuodoilla tarkoitetaan sukupolvelta toiselle siirtyneitä tietoja, taitoja ja käytäntöjä, jotka ovat liittyneet kokonaisvaltaiseen parantamiseen sekä terveyden ylläpitämiseen.[14] Maailman terveysjärjestö pyrkii edistämään traditionaalisten hoitomuodojen turvallista käyttöä.[15] Maailman terveysjärjestö on kerännyt Genevessä sijaitsevaan arkistoon tietoja lääkekasvien ominaisuuksista ja käytöstä[16] ja luetteloinut noin 20 000 lääkekasvia.[17]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luontaislääkintää ovat kautta aikojen harjoittaneet kansanparantajat, mutta myös historiallisesti merkittävät henkilöt ovat vaikuttaneet sen kehitykseen. Länsimaisen lääketieteen isää kreikkalaista Hippokratesta (s. 460 eaa.) voi pitää myös länsimaisen luontaislääkinnän uranuurtajana. Häneltä on peräisin luontaislääkinnän tärkein periaate, luonnollisten parantumisvoimien herättäminen. Hippokrates painotti parantumisessa terveellistä ruokavaliota ja terveitä elämäntapoja.[18]

Keskiajalla kasvilääkintää harjoitettiin luostareissa, joissa viljeltiin lääkekasveja. Uudelle ajalle tultaessa Paracelsus (n. 1494–1541) toi esiin luonnollisten elämäntapojen sairauksia ehkäisevää ja parantavaa vaikutusta. Kuuluisa kasvitieteilijä ja Upsalan yliopiston lääketieteen professori Carl von Linné (1707–1778) luennoi terveistä elämäntavoista ja kuvasi lukuisien lääkekasvien vaikutuksia teoksessaan Clavis medicinalis (Lääkinnän avain).[18]

1800-luvulla esiintyi useita länsimaisen luontaislääkinnän kehittäjiä. Vinzenz Priessnitz (1799–1851) kehitti kääreitä, vesihoitoja, liikuntaa ja ruokavaliota käyttäviä parannusmenetelmiä. Hän perusti aikanaan kuuluisan Gräfenbergin hoitolaitoksen. Pappi Sebastian Kneipp (1821–1897) kehitti vesihoitoja ja Keski-Eurooppaan syntyi hänen nimeään kantavia hoitolaitoksia. Muita luontaislääkintään vaikuttaneita nimiä ovat olleet saksalainen Johann Schroth (1798–1856), lääkäri Moritz Schreber (1808–1861), Louis Kuhne, amerikkalainen lääkäri Edward Hooker Dewey (1840–1904), englantilainen lääkäri Alexander Haig, tohtori Heinrich Lahmann (1860–1905), lääketieteen tohtori Ernst Schweniger (1850–1964) ja 1900-luvun alkupuolella vaikuttaneet lääkäri Alfred Brauchte (1898–1964), sveitsiläinen lääkäri Max Bircher-Benner (1867–1939), tanskalainen Carl Ottosen, saksalainen lääkäri Wilhelm A. Wander ja suomalainen Are Waerland (1876–1955). Berliinin yliopistoon perustettiin vuonna 1920 luontaishoidon professuuri, jonka ensimmäinen haltija oli R. Schönenberg. Hänen seuraajansa P. Vogler laittoi alulle fysioterapian ja koulutti hierojia ja lääkintävoimistelijoita.[19]

Kiinassa ja Intiassa luontaislääkinnällä on omat vuosituhansia pitkät perinteet.

Luontaislääkinnän tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monia luontaislääkinnän muotoja ei ole tutkittu tieteellisesti ja jotkut pitävät niitä uskomuslääkintänä. Akupunktio on todettu toimivaksi joihinkin tarkoituksiin.[15]

Fytoterapiassa eli kasvilääkinnässä käytetään yleensä mietoja rohdoskasveja tai niiden osia kokonaisina. Esimerkiksi valkosipulilla, inkiväärillä, reunuspäivänkakkaralla, piparmintulla ja mintulla on tutkitusti terveydellisiä vaikutuksia.[20] Lääkekasvien käyttö fytoterapiassa eroaa lääketieteestä siinä, että lääketieteellisiä kasviperäisiä lääkkeitä varten pyritään eristämään vaikuttavia ainesosia yleensä voimakkaista rohdoskasveista. Noin neljäsosa maailmassa käytössä olevista lääketieteellisistä lääkkeistä on valmistettu perinteisistä lääkekasveista.[15] Kasvien kemiallisia aineita ja niiden vaikutuksia tutkitaan farmakognosian tieteenhaarassa.[21][22]

Saksassa toimiva tutkijoiden ja terveysalan edustajien elin Komissio E on julkaissut raportit noin 300 rohdoskasvista todeten niistä noin kaksi kolmasosaa tehokkaiksi ja turvallisiksi.[23]

Mäkikuisman on todettu olevan lievän ja keskivaikean depression masennuksen hoidossa tehokkaampi kuin lumelääke ja yhtä tehokas kuin pienet annokset trisyklisiä masennuslääkkeitä. Sillä voi olla myös hankalia yhteisvaikutuksia muiden lääkeaineiden kanssa.[24]

Luontaishoitoja ei usein voi testata lääketieteessä paljon käytetyllä kaksoissokkokokeella, jossa potilas saa itse tietämättään joko lumelääkettä tai tutkittavaa lääkettä. Tämä johtuu siitä, että monet luontaishoidot (esimerkiksi paasto, vesihoidot, valohoito ja hoito ruokavaliolla) eivät sovellu lumelääkkeinä annettaviksi ja lisäksi luontaishoidoissa käytetään yleensä useita hoitavia tekijöitä yhtä aikaa. Ruotsissa on tutkittu tähän tarkoitukseen suunnitellulla pitkittäistutkimusmenetelmällä paastojen ja tiukan ruokavalion noudattamiseen perustuvaa saksalaisen luontaishoito-opin menetelmää (Föllingegård-tutkimus 1970-1980-lukujen vaihteessa). Tutkimukseen osallistui 64 kroonisesti sairasta potilasta. Vuoden kuluttua tehtyjen laboratoriomittausten perusteella potilaiden tervehtyminen oli erittäin merkittävää. Potilaiden oman ilmoituksen mukaan 94 % ilmoitti vointinsa parantuneen ja 75 % ilmoitti sen parantuneen erittäin selvästi. Samankaltaista menetelmää tutkittiin myöhemmin myös Norjassa, ja paranemistulokset olivat merkittäviä.[25][26]

Luontaislääkintä Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laajamittaisempi luontaisterapeuttien koulutus alkoi Suomessa 1980-luvulla, paljon myöhemmin kuin Ruotsissa, Keski-Euroopassa ja Amerikassa. Ensimmäiset suomalaiset kouluttajat olivat Kairon-instituutti ja Frantsilan yrttitila. Kaironissa saattoi 1980-luvun lopulla opiskella vyöhyketerapiaa, osteopatiaa ja homeopatiaa. Frantsilassa aloitettiin fytoterapian, shiatsun ja polariaterapian koulutuksilla. Nykyisin Suomessa voi saada koulutusta esimerkiksi osteopatiassa, homeopatiassa, Rosen-terapiassa, vyöhyketerapiassa, perinteisessä kiinalaisessa lääketieteessä, lymfaterapiassa ja naturopatiassa. Suurimpia kouluttajia ovat Kairon, Frantsila, Axelson ja Medika Nova.[27]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tietojätti, s. 489. Gummerus, Jyväskylä, 9.p. 2004.
  2. Esimerkiksi Luontaislääketieteen instituutti Kairon
  3. Esimerkiksi Luonnonlääketieteen keskusliitto LKL ry
  4. Stanway, Andrew (toim.): ”Luontaiskotilääkäri”, s. 16–17. WSOY, Helsinki 1990. (Alkuteos The Natural Family Doctor. London 1987.)
  5. Saarinen, Saana: "Hoitojen jäsentely", s. 150–151. Teoksessa Saarinen, Saana (toim.): ”Täydentävät vaihtoehdot terveydenhoidossa”. Edita, Helsinki 1998, s. 148–156.
  6. Luonnonlääketieteen keskusliitto LKL ry:n www:sivu: www.lkl.fi/index.php?page=1005/ Luontaislääketieteen keskusliitto
  7. Olavi Airaksinen: Manipulaatiohoito lääkärin työvälineenä (Lääkäripäivät 2005) 11.01.2005. Viitattu 17.4.2009.
  8. Jukka Martio: Akupunktuuri, akupainanta, shiatsu, vyöhyketerapia, kuppaus 27.11.2007. Terveyskirjasto: Kustannus Oy Duodecim. Viitattu 23.4.2009.
  9. lastentautien erikoislääkäri Pekka Louhiala, lääketieteen etiikan dosentti ja yleislääketieteen erikoislääkäri Raimo Puustinen: Lääketieteelle ei ole tieteen kriteerit täyttävää vaihtoehtoa. (Vieraskynä) Helsingin Sanomat, 25.5., 2009. vsk. artikkelin verkkoversio Viitattu 2.6.2009.
  10. Olli-Pekka Ryynänen ja Markku Myllykangas: Paramedikalisaatio (Duodecim, 2003;119(19):1874-80) 2003. Kustannus Oy Duodecim. Viitattu 9.2. 2010. (suomeksi)
  11. Koulu M, Mervaala E, Tuomisto J, Farmakologia ja toksikologia, 8. p., Kustannus Oy Medicina, Kuopio, 2012. ISBN 978-951-97316-4-3.
  12. Pursiainen, Jouko: ”Naturopatia”, s. 66–69. Teoksessa Saarinen, Saana (toim.): ”Täydentävät vaihtoehdot terveydenhoidossa”. Edita, Helsinki 1998, s. 66–69. Sekä Saarinen, Saana: ”Luontaishoito-oppi”, s. 65. Teoksessa Saarinen, Saana (toim.): ”Täydentävät vaihtoehdot terveydenhoidossa”, s. 65. Sekä Mäkelä, Rauli: ”Täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen periaatteita”, s. 42 . Teoksessa Saarinen, Saana (toim.): ”Täydentävät vaihtoehdot terveydenhoidossa”, s. 38–46.
  13. Pursiainen, Jouko: ”Naturopatia”, s. 66. Teoksessa Saarinen, Saana (toim.): ”Täydentävät vaihtoehdot terveydenhoidossa”, s. 66–69. Sekä Saarinen, Saana: ”Luontaishoito-oppi”, s. 65. Teoksessa Saarinen, Saana (toim.): ”Täydentävät vaihtoehdot terveydenhoidossa”, s. 65.
  14. www.wpro.who.int/health_topics/traditional_medicine/ Maailman terveysjärjestön www-sivu
  15. a b c www.who.int/mediacentre/factsheets/fs134/en/ Maailman terveysjärjestön www-sivu
  16. Rautavaara, Toivo: ”Miten luonto parantaa – Kansanparannuskeinoja ja luontaislääketiedettä”, s. 48. WSOY, Helsinki 1980
  17. Hiltunen, Raimo & Holm, Yvonne: ”Luonnonlääkkeet”, s. 11. Helsingin yliopisto, Helsinki 1994.
  18. a b Rautavaara, Toivo: ”Miten luonto parantaa – Kansanparannuskeinoja ja luontaislääketiedettä”, s. 16.
  19. Rautavaara, Toivo: ”Miten luonto parantaa – Kansanparannuskeinoja ja luontaislääketiedettä”, s. 18–23.
  20. Castleman, Michael: ”Terveyskasvit”, s. 12–13. Otava, Helsinki 2000. (Alkuteos The Healing Herbs – The Ultimate Guide to the Curative Power of Nature's Medicines. 1991.)
  21. Hiltunen, Raimo & Holm, Yvonne: ”Luonnonlääkkeet”. Helsingin yliopisto, Helsinki 1994.
  22. Saarinen, Saana: ”Sanasto”, s. 162 . Teoksessa Saarinen, Saana (toim.): ”Täydentävät vaihtoehdot terveydenhoidossa”, s. 157–197.
  23. ”Vitamiinien, kivennäisaineiden, luonnonläääkkeiden parantavat voimat”, s. 11. Suomenkielisen laitoksen toimittajat: Anu Kuru & Aino Kervinen .Valitut palat, Helsinki 2001. (Perustuu teokseen Kalyn & Diefendorf & Wilmot & Bilanow & Calvo & Petoniak & Birch (toim.): The Healing Powers of Vitamins, Minerals and Herbs. 1999.)
  24. Matti O. Huttunen: Mäkikuisma (Artikkelin tunnus: lam00108 (014.001)) Terveyskirjasto. 23.7.2008. Kustannus Oy Duodecim. Viitattu 9.2.2010.
  25. Mäkelä, Rauli (toim.): ”Hoida luonnollisesti itseäsi – Luontaishoito-opin perusteet”, s.10–12. WSOY, Helsinki 1997.
  26. Mäkelä, Rauli: ”Täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen periaatteita”, s. 42 . Teoksessa Saarinen, Saana (toim.): ”Täydentävät vaihtoehdot terveydenhoidossa”, s. 38–46.
  27. Pietiäinen, Antti: ”Vaihtoehtoisten hoitomuotojen koulutuksen kehityksestä”, s. 126–127. Teoksessa Saarinen, Saana (toim.): ”Täydentävät vaihtoehdot terveydenhoidossa”, s. 126–128. Sekä Pursiainen, Jouko: ”Naturopatia”, s. 66. Teoksessa Saarinen, Saana (toim.): ”Täydentävät vaihtoehdot terveydenhoidossa”, s 66–69.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Giller, Robert M.:Luonnollinen tie terveyteen. Gummerus, Jyväskylä 1996. (Alkuteos Natural Prescriptions. New York 1994.)
  • Heikkilä, Antti (toim.): Täydentävä hoito. Tammi, Helsinki 1996.
  • Raipala-Cormier, Virpi: Luontoäidin kotiapteekki: Kasvilääkintä ja luontaishoidot. Toimittanut Mattias Tolvanen. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1997 (8. painos 2004). ISBN 951-0-20985-6.
  • Treben, Maria: Luonnon omat lääkkeet – Kokemuksia ja ohjeita lääkeyrttien käytöstä. WSOY, Helsinki, 3.p. 1995. (Alkuteos Gesundheit aus der Apotheke Gottes. Steyr 1980.)
  • Vogel, Alfred: Luonto, paras lääkitsijä. 5.p., A. Vogel Oy, Helsinki 1999. (Alkuteos Der kleine Doktor. Verlag A. Vogel, Teufen, Sveitsi 1986/1952.)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]