Irakin–Iranin sodan tukijat
Irakin–Iranin sodan tukijat olivat valtioita tai niihin liittyneitä tahoja, jotka tukivat joko Irakia, Irania tai molempia maiden välisessä sodassa. Esimerkiksi Saudi-Arabia tuki Irakia rahallisesti, Kiina myi sekä Irakille että Iranille aseita.
Irakin kumppanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monet arabimaat tukivat Irakia muun muassa sen takia, että pelkäsivät omien šiialaistensa nousua kapinaan ja muutenkin uhkaavaa Iranin laajenemista. Šiialainen kumouksellisuus olikin näkynyt 1979 Mekassa ja hieman myöhemmin Bahrainissa. Keväällä 1981 Persianlahden öljyä tuottavat arabimaat perustivat Irakin rahallista avustamista varten Persianlahden yhteistyöneuvoston[1]. Vuonna 1984 Irak haki tukea jopa maltilliselta Egyptiltä, jolla oli toimiva sotateollisuus[1].
Ennen sotaa Irakin aseistus oli pääasiassa neuvostovalmisteista tai muista Itä-Euroopan maista hankittua. Sodan aikana Irak osti aseita Neuvostoliitosta, Ranskasta, Kiinasta, Brasiliasta, Egyptistä ja Länsi-Saksasta. Kuwait ja Saudi-Arabia tukivat Irakia taloudellisesti. Iranin vallankumouksen jälkeen Yhdysvaltain presidentin silloinen turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezisnki yllytti Irakia valtaamaan Shatt al-Arabin itselleen[2] Yhdysvallat alkoi tukea Irakia kun Iran alkoi menestyä sodassa vuonna 1982. Yhdysvallat antoi Irakille aseapua, tiedustelutietoja, taloudellista apua ja palautti diplomaattiset suhteet, jotka katkesivat vuoden 1967 kuuden päivän sodassa. Yhdysvallat poisti Irakin terrorismia tukevien maiden listalta vuonna 1982[3] ja uudisti diplomaattisuhteet Irakiin 1984. Irakilla olivat puolellaan myös useimmat arabimaat, pääasiassa Saudi-Arabia.
Iranin kumppanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Iran osti Kiinan lisäksi aseita muun muassa neuvostoaseita hankkineista[4] Syyriasta, Libyasta ja Pohjois-Koreasta[5]. Argentiina ja Brasilia myivät Iranille aseita[4]. Israel myi Iranille muun muassa vanhantuneen panssarikalustonsa[6].
Iran pyrki jo vuonna 1984 lähentymään Neuvostoliittoa[7] mikä näkyi entistä enemmän sotan lopussa[8], Iranin kannalta Neuvostoliitossa oli huonoa Afganistanin neuvostomiehitys, joka ajoi pakolaisia Iraniin, samoin maan tuki Irakille[9]. Vuonna 1987 Iran pyrki sopimaan Neuvostoliiton kanssa öljyn- ja kaasunviennistä Neuvostoliiton kautta[4].
Maat, jotka aseistivat molempia osapuolia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jotkut maat myivät aseita molemmille. Suurvallat eivät halunneet sekaantua sotaan[1]. Yhdysvalloille oli edullista, että sen vihollinen Iran oli sidottu pitkälliseen sotaan, eikä Yhdysvallat myöskään ainakaan alussa luottanut Saddam Husseiniin. Yhdysvalloissa ei oikeastaan haluttu, että kumpikaan osapuoli voittaisi sotaa.[10]. Sekä kiihkofundamentalistisen Iranin pyrkimys islamilaiselle vallankumoukselle että radikaalin Irakin pyrkimys arabimaailman johtoon uhkasivat öljyä tuottavia maltillisia arabimaita ja Israelia. Niinpä Israelilla ja Yhdysvalloilla ei ollut mitään syytä toivoa kummankaan voittoa[10][11].
Monet maat eivät halunneet asettua kummankaan maan puolelle, vaan pelkästään hyötyä sodasta mahdollisiman paljon. Yhdysvallat myi salaa aseita Iraniin mahdollisesti Israelin kautta epäsuorasti ja siten suoraan Iran-Contra-skandaaliin liittyen[12]. Julkistamatonta asevientiä paljastui tai epäiltiin monissa länsimaissa[13]. Ruotsissa paljastui Boforsin asevientiskandaali Iraniin[4]. Luvattoman aseviennin paljastuminen vähensi Iranin kykyä saada hyviä aseita länsimaista[14].
Sodan kestäessä Irak sai yhä enemmän kansainvälistä apua ja alkoi rakentaa nykyaikaista, hyvin koulutettua ja aseistettua armeijaa. Irakilla oli ollut varaa ostaa runsaasti aseistusta öljyrahoilla, mutta sodan edetessä se joutui lainaamaan rahaa yhä enemmän.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Vihervuori, Marita & Schreiberhuber, Hermine: Iran, maa mullahin varjossa Allahin nimeen. Otava, 1989. ISBN 9789511103875.
- Scott Ritter, William Rivers Pitt: Irakin sota: mitä Bush ei halua sinun tietävän. Suomentanut Petri Stenman. Suomen rauhanpuolustajat, 2003. ISBN 9789524711357.
- Johnson, Robert: The Iran-Iraq War: Twentieth-century wars. Palgrave Macmillan, 2010. ISBN 9780230577749.
- Panelia, Carlo: Islamin musta kirja. (Il libro nero dei regimi islamici). Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä. WSOY. ISBN 978-951-0-33865-0.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Erling Bjöl: Otavan suuri maailmanhistoria 19. Otava 1987. ISBN 951-1-09631-1, s. 189
- ↑ Pitt&Ritter 2003, Irakin sota, s. 28.
- ↑ William Pitt &Scott Ritter: Iranin sota - mitä Bush ei halua sinun tietävän. Like 2003. ISBN 952-471-135-4, s. 27.
- ↑ a b c d Vihervuori 1989, s. 214.
- ↑ First Gulf War Iran vs. Iraq: 1980-1988
- ↑ Vihervuori 1989, s. 212–213.
- ↑ Johnson 2011
- ↑ Vihervuori
- ↑ Vihervuori 1989, s. 216.
- ↑ a b Panella 2009, s. 310.
- ↑ Suomen Kuvalehti 14/87, artikkeli "Iranin ja irakin hullu sota"
- ↑ Vihervuori 1989, s. 209–212.
- ↑ Vihervuori 1989, s. 213–214.
- ↑ Vihervuori 1989, s. 215.