Ernest Bevin

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ernest Bevin
”Kolmen suuren” edustajien tapaaminen Potsdamin konferenssissa. Eturivissä Yhdistyneen kuningaskuunnan pääministeri Clement Attlee, Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman ja Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin. Takarivissä Trumanin henkilöstöpäällikkö William D. Leahy, Yhdistyneen kuningaskuunnan ulkoministeri Ernest Bevin, Yhdysvaltain ulkoministeri James F. Byrnes ja Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov.

Ernest Bevin (9. maaliskuuta 188114. huhtikuuta 1951) oli työväenpuoluetta edustanut brittiläinen poliitikko ja ammattiyhdistysjohtaja. Antikommunistina tunnettu Bevin oli Britannian ulkoministerinä kylmän sodan alkuvaiheessa vuosina 1945–1951.

Bevin jäi orvoksi kahdeksanvuotiaana äitinsä kuollessa, eikä hän koskaan tuntenut isäänsä. Hän kävi kaksi vuotta Haywardin koulua Credotonissa vuosina 1890-92[1]. Ansaitakseen elantonsa hän joutui tekemään erilaisia töitä muun muassa hotellin lähettinä, raitiovaunun rahastajana ja satamatyöläisenä. Hänen elämänkertansa kirjoittajan Alan Bullockin mukaan oli yksi perinteisen linjan ulkoministereistä[2].

Ammattiyhdistystoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bevin valittiin Bristolin sataman lastaajien sihteriksi vuonna 1910 ja kansalliseksi organisoijaksi vuonna 1914. Hän oli järjestämässä satamatyöläisten ammattiliittoa ja sen johtajana esti pääministeri Lloyd Georgen avun puolalaisille Neuvosto-Venäjän ja Puolan sodassa vuonna 1920. Bevin oli perustamassa Britannian kuljetusalan työntekijöiden ammattiliittoa TGWU:ta vuonna 1922 ja oli sen johtaja vuosina 1929–1940 ja osallistui ammattiliittojen yhdistämiseen. Hän edusti Työväenpuolueen oikeaa siipeä ja suhtautui kriittisesti juutalaisten suoraan toimintaan, näki sen kohdistuvan Britanniaan vastaan[3]. Hän oli suunnittelemassa yleislakkoa vuonna 1926. Bevin muutti suhtautumistaan kommunisteihin saatuaan huonoja kokemuksia ammattiyhdistyspolitiikassa.

Puoluepoliikkaan Bevin ei luottanut, vaikka olikin työväenpuolueen jäsen sen perustamisesta lähtien. Hän uskoi ennemmin suoriin neuvotteluihin ja viimeisenä toimenpiteenä lakkoon. Ramsay MacDonaldiin hänellä oli huonot välit.

Myöhemmin Bevin kiinnostui ulkopolitiikasta ja oli fasismin vannoutunut vastustaja. Vuonna 1935 hän hyökkäsi voimakkaasti puolueen pasifisteja vastaan, mikä johti puoluejohtaja George Lansburyn eroon ja Clement Attleen nousuun johtoon. Vuonna 1938 hän oli neuvottelemassa palkallisten vapaapäivien järjestämisestä Yhdistyneitten kuningaskuntain ammattillisessa keskusjärjestössä[4]. Tämä johti palkallisten vapaapäivien maksamiseen 11 miljoonalle työntekijälle kesäkuussa 1939[5].

Ministeriura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bevin toimi työväenpuolueen ministerinä ja Churchillin sodanaikaisen hallituksen työvoimaministerinä[6], jolloin hän oli lähes yksinvaltaisesti vastuussa sotataloudesta ja työvoiman käytöstä, sekä Attleen hallituksen ulkoministerinä vuosina 1945–1951.Valmiuslaki antoi käyttää valtaa Bevinille työvoiman käytössä ja myös vahvistaa ammattiliittojen neuvotteluasemaa sodan jälkeen[7].Sodan aikana Bevin oli vastuussa lähes 48 000 varusmiehen työstä kivihiiliteollisuudessa (nämä työntekijät tunnettiin Bevinin pojat ). Hän käytti asemaansa turvataakseen merkittäviä parannuksia työväenluokan ihmisten palkkoihin ja työoloihin[8]. Bevin etsi keinoja luoda Länsi-Eurooppaan yhdessä sotilasliitto. Yksi varhainen yritys oli Dunkerquen sopimus Ranskan kanssa vuonna 1947[9]. Hän tuki voimaasti kansanvaltaisesti valittujen edustajien valitsemista YK:hon, mikä ei koskaan toteutunut. Antikommunistina hän tuki vahvasti Yhdysvaltoja kylmän sodan alkuvuosina, Marshall-apua ja Natoa ja oli myös aloitteentekijänä OEEC:n perustamisessa. Bevin vastusti sionistien ajamaa Palestiinan juutalaisvaltiota, palautti juutalaismaahanmuuttajia takaisin Euroopan pakolaisleireille ja oli raivoissaan terrorihyökkäyksistä brittijoukkoja vastaan.

Bevin osallistui muun muassa Potsdamin konferenssiin vuonna 1945, Pariisin ulkoministerikokoukseen ja Lontoon konferenssiin vuonna 1947. Hän joutui kiistoihin Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin kanssa Lontoon konferenssissa joulukuussa 1947, eikä siellä päästy yksimielisyyteen Neuvostoliiton sotakorvauksiin Saksalta ja Saksan jako tuli välttämättömäksi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Steer, Rodger: 'From the hedgerows of Devon to the Foreign Office' Devon LifeMagazine. Syyskuu 2002.(englanniksi)
  2. Bullock, Alan: Ernest Bevin: Foreign Secretary 1945-1951. 1983. s.75
  3. Weiler, Peter: Ernest Bevin. Manchester: Manchester University Press, 1993. 170-171
  4. Weiler, Peter: Ernest Bevin
  5. Hopkins,Peter: A Social History of the English Working Classes 1815-1945
  6. Barr, James (2011). A Line in the Sand: Britain, France and the Struggle that Shaped the Middle East. London: Simon and Schuster. ISBN 978-1-84739-457-6. 
  7. Borth, Christy. Masters of Mass Production,s. 74, Bobbs-Merrill Company, Indianapolis, IN, 1945.
  8. McIvor, Arthur:A History of Work in Britain, 1880-1950
  9. Baylis, John : "Britain and the Dunkirk Treaty: The Origins of NATO," Journal of Strategic Studies (1982) 5#2 s. 236-247.