Antoine Watteau

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Antoine Watteau
Rosalba Carriera, Watteau viimeisenä elinvuotenaan, 1721.
Rosalba Carriera, Watteau viimeisenä elinvuotenaan, 1721.
Syntynyt 10. lokakuuta 1684
Valenciennes Flanderi
Kuollut 18. heinäkuuta 1721
Nogent-sur-Marne Ranska
Kansallisuus ranskalainen
Ala taidemaalari

Jean-Antoine Watteau, joskus Wateau, (10. lokakuuta 1684 Valenciennes18. heinäkuuta 1721 Nogent-sur-Marne) oli ranskalainen taidemaalari, jonka lyhyt ura vauhditti kiinnostuksen heräämistä väriin ja liikkeeseen (Correggion ja Rubensin perinteessä) ja elähdytti hiipuvan barokin muotokieltä suuntaan, joka lopulta tunnettiin rokokoona. Hänen ansiokseen luetaan tyylilajin fête galante luominen, jossa esitettiin kuvia paimenidyllistä valeltuna keinotekoisella tunnelmalla. Jotkut hänen parhaista aiheistaan ovat peräisin italialaisen komedian ja baletin maailmasta.

Lapsuus, nuoruus ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laivaan astuminen Kytheran matkalle (Louvren versio, 1717): Monet kommentaattorit huomauttavat, että se itse asiassa kuvaa lähtöä Kytheran saarelta, Venuksen synnyinpaikasta, ja siten symboloi rakkauden lyhyyttä.

Watteau syntyi Valenciennes'in kaupungissa, jonka Ranskan kuningas Ludvig XIV oli juuri ottanut haltuunsa. Hänen isänsä oli flaamilaista syntyperää oleva tiilikatontekijä. Hän osoitti kiinnostusta maalaamiseen jo nuorena, joten hän pääsi paikallisen taiteilijan Jacques-Albert Gérinin oppilaaksi. Koska Watteaulla ei ollut juuri mitään opittavaa Gériniltä, hän lähti Pariisiin noin 1702. Siellä hän sai työpaikan työhuoneesta Pont Notre-Damella ja teki jäljennöksiä suosituista flaamilaisista ja hollantilaisista laatukuvista. Juuri tuohon aikaan hän kehitti tyypillisen luonnosmaisen tekniikkansa.

Vuonna 1703 hänet palkkasi avustajakseen taiteilija Claude Gillot, jonka työt olivat vastalause Ludvig XIV:n ajan virallisen taiteen mahtipontisuudelle. Gillot'n työhuoneessa Watteau tutustui commedia dell'arten hahmoihin (sen näyttelijät oli karkotettu Ranskasta muutama vuosi aiemmin), Gillot'n suosikkiaiheeseen, josta tuli Watteaulle elinikäinen intohimo. Myöhemmin hän siirtyi työskentelemään sisustussuunnittelija Claude Audran III:lle, ja tämän vaikutuksesta hän alkoi tehdä maalauksia, joiden täydellinen hienostuneisuus herätti ihastusta. Audran oli Luxembourgin palatsin kuraattori, ja siellä Watteau pääsi näkemään Peter Paul Rubensin kuningatar Maria de' Medicille maalaamia upeita kankaita.Tuosta flaamilaisesta taiteilijasta tuli hänelle yksi merkittävimmistä vaikutteiden antajista yhdessä venetsialaisten mestareiden kanssa, joita hän myöhemmin tutkisi suosijansa ja ystävänsä pankkiiri Pierre Crozat'n kokoelmissa.

Aikuisiän teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyhiinvaellus Kytheraan on kaunisteltu toisinto hänen maalauksestaan vuodelta 1717 ja esimerkki rokokoon maalaustaiteen kevytmielisyydestä ja aistillisuudesta. (1721, Berliini)

Vuonna 1709 Watteau tavoitteli Prix de Romea, mutta Akatemia hylkäsi hänen anomuksensa. Vuonna 1712 hän haki sitä uudestaan, ja häntä pidettiin niin hyvänä, että yhden vuoden Rooman-apurahan myöntämisen sijasta hänet otettiin Akatemian täysjäseneksi. Vasta viiden vuoden kuluttua hän sai luovutetuksi vaaditun ”hyväksymistyön”, mutta se oli hänen mestariteoksiaan: Pyhiinvaellus Kytheraan, josta käytetään myös nimeä Maihinnousu Kytheraan.

Kiinnostavaa kyllä, että vaikka Watteaun maalaukset näyttävät edustavan sijaishallitsijan kauden aristokraattista tyylikkyyttä (joskin hän todellisuudessa eli pääosan lyhyttä elämäänsä Ludvig XIV:n loppukauden ahdistavassa ilmapiirissä), hänellä ei koskaan ollut ylhäisiä suojelijoita. Hänen ostajansa olivat porvareita, kuten pankkiireja ja kauppiaita.

Vaikka hänen kypsän iän maalauksensa näyttävät olevan kevytmielisiä fêtes galantes -kuvauksia, niissä todellisuudessa näkyy puhdasta melankoliaa, elämän turhuuden kokemista, minkä vuoksi hän on 1700-luvun taiteilijoiden joukossa taiteilija, joka on lähinnä moderneja vivahteita. Hänen monet jäljittelijänsä, kuten Nicolas Lancret ja Jean-Baptiste Pater, lainailivat hänen aiheitaan mutta eivät tavoittaneet hänen henkeään.

Hänen maineikkaimpia maalauksiaan, kahden ”Pyhiinvaellus Kyntheraan” -version ohella (joista toinen on Louvressa, toinen Berliinin Schloss Charlottenburgissa), ovat Pierrot (pitkään ”Gillesinä” pidetty), Fêtes venitiennes, Rakkautta italialaisessa teatterissa, Rakkautta ranskalaisessa teatterissa, ”Voulez-vous triompher des belles?” ja Mezzetin. Hänen tunnusomaisen maalauksensa Pierrot- eli Gilles-aihe, vähitellen katoava hymy, näyttää hämmentyneeltä näyttelijältä, joka nähtävästi on unohtanut vuorosanansa. Hän on aineellistunut elämän pelottavaan todellisuuteen prameilevana kuin ainoa suojapanssarinsa, surullinen klovnin puku. Maalausta voi tulkita Watteaun piikikkääksi kommentiksi omasta kuolemaan johtavasta sairaudestaan.

L'Enseigne de Gersaint (1720): Watteaun viimeisiin maalauksiin kuuluvassa työssä pakataan Ludvig XIV:n muotokuvaa ja hänen omia teoksiaan pois. Taiteilijalla ei ollut syytä odottaa, että hänen nimensä jäisi elämään.

Watteaun viimeisessä mestariteoksessa Gersaintin kyltti[1], on pastoraalisen metsäaukion tilalla maallinen kaupunkilaistapaaminen. Watteau maalasi sen omasta halustaan ”karkottaakseen kylmyyden sormistaan”, ja tämä pariisilaisen taidekaupan kyltti on todellisuudessa Watteaun teatterin loppuesirippu. Siitä on käytetty nimitystä Watteaun Las Meninas siksi, että aiheena näyttää olevan taiteen mainostaminen. Tapahtumapaikka on taidegalleria, jonka etuseinä on taianomaisesti kadonnut. Galleria ja katu ovat kankaalla sulautuneet yhteen vierekkäisiksi tapahtumiksi.

Watteaun Pierrot'n commedia dell'arte -näyttelijä, noin 1718–1719, jota perinteisesti on pidetty ”Gillesinä” (Louvre).

Watteau huolestutti ystävänsä suhtautumalla välinpitämättömästi tulevaisuuteensa ja taloudelliseen turvallisuuteen ikään kuin aavistaen, ettei eläisi pitkään. Hän oli tosiasiassa ollut sairaalloinen ja ruumiiltaan hauras jo lapsena. Hän matkusti 1720 Lontooseen tapaamaan tohtori Richard Meadia, joka oli ajan muodikkaita lääkäreitä ja Watteaun taiteen ihailija. Lontoon kostea ja savuinen ilma kumosi tohtori Meadin terveellisen ruoan ja lääkkeiden vaikutuksen. Watteau palasi Ranskaan ja vietti viime kuukautensa suosijansa Abbé Harangerin maatilalla, jossa hän kuoli 1721 ehkä tuberkuloottiseen kurkunpään tulehduksen 36-vuotiaana. Abbé sanoi Watteaun olleen viimeisinä elinpäivinään puolitajuton ja takertuneen siveltimeensä ja maalanneen ilmaan kuvitteellisia maalauksia.[2]

La Boudeuse, Eremitaaši: ”Keimaillen, kuitenkin viattomasti flirttaillen taiteilijan kuvitelmien sankarit, tahattoman välinpitämätön nainen ja hänen hyvin valpas seuralaisensa, on kuvattu lempeän ivallisesti. Heidän haurasta hienostunutta maailmaansa hallitsee runollinen tunnelma, jossa on hiven kaihomielistä melankoliaa.”[3].

Kriittinen arvio ja perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Watteauta tuskin tunnettiin elinaikana pienen ihailijapiirin ulkopuolella ja ”aikalaiskritiikki mainitsi hänet vain harvoin ja silloin yleensä kielteisesti”.[4] Sir Michael Levey totesi kerran, että Watteau ”loi tahtomattaan käsitteen itselleen ja vain itselleen uskollisesta individualistitaiteilijasta”. Jos hänen välittömät seuraajansa (Lancret ja Pater) kuvasivat hienoston romanttisten harrastusten ujostelematonta pinnallisuutta, Watteau ennakoi muutamissa mestariteoksissaan taidetta taiteesta, taiteen maailmaa sellaisena kuin se näyttäytyy taiteilijan silmien kautta. Ludvig XV:n hallintokauden lopun Boucher ja Fragonardin maalausten rokokoon oikullisuuden vallattomuuden vastakohtana Watteaun teatraaliseen tyyliin liittyy yleensä myötätunnon, kaihon ja surumielen sävyjä rakkauden ja muiden maallisten ilojen katoavaisuudesta.

Watteaun vaikutus taiteeseen (ei pelkästään maalaustaiteeseen, vaan myös sisustukseen, pukeutumiseen, elokuvaan, runouteen ja musiikkiin) on ollut laajempi kuin juuri kenenkään 1700-luvun taiteilijan. Vuoden 1911 Britannica-tietosanakirjan mukaan ”maiseman ja hahmoja ympäröivän tunnelman käsittelyssä on nähtävissä impressionismin ituja”. Watteaun puku, pitkä säkkimäinen puku, jossa väljät laskokset laskeutuvat olkapäältä selkään, jollaisia hänen maalaustensa naiset käyttävät, on saanut nimensä hänen mukaansa. Watteau-aalto nousi Euroopassa uudestaan eloon viktoriaanisella ajalla, ja sen kiteyttivät myöhemmin Goncourt-veljekset ja Mir iskusstva. Watteau-seuroja perustettiin 1984 Pariisiin ja Lontooseen, ja vuonna 2000 perustettiin Watteau-keskus Valenciennesiin.

Kadonnut maalaus löytyi maalaistalosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

La Surprise noin vuodelta 1718 tunnettiin vain Buckinghamin palatsissa Lontoossa olleena kopiona, kunnes alkuperäinen löytyi vuonna 2007 erään hinta-arvioinnin yhteydessä. Maalauksessa näyttelijä istuu kivipenkillä ja soittaa kitaraa katsoen hellään syleilyyn vaipunutta pariskuntaa. Kohtausta tarkkailee nurkassa pieni koira. Maalaus myytiin huutokaupassa heinäkuussa 2008, ja hinnan arveltiin nousseen ennätysmäiseksi.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Dormandy, Thomas. ”The White Death: the History of Tuberculosis”. New York University Press, 2000.
  • Levey, Michael, Rococo to Revolution. Thames and Hudson, 1966.
  • Roland Michel, Marianne, Watteau. Flammarion, 1984.
  • Schneider, Pierre, The World of Watteau. Time-Life Books, 1967.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Web Gallery of Art
  2. Dormandy, Thomas. ”The white death: the history of tuberculosis”. New York University Press, 2000. p.11.
  3. Eremitaaši
  4. Arnold Hauser. Rococo, Classicism and Romanticism. Routledge (UK), 1999. s. 21.
  5. News.com

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Antoine Watteau.